Jokaisella ihmisellä, jokaisella nuorella, kaikilla meillä on omia, kiehtovia esikuvia. Kuvia ihmisistä, kuvia kaupungeista ja kuvia - kirjoista. Kirjat ovat kuvien säilyttäjinä vahvoja. Painettu on pysyvää, muuttumatonta ja pysähtynyttä. Rakennettu rapistuu, seinät ryhtyvät puhumaan muita kieliä. Kummallista miten nuo vuosikymmeniä vanhat kuvat elävät. Siis esikuvat! Niitä on käytetty ilman epäilyä, niitä on häikäilemättä kopioitu. Erityisesti niiden mittakaavaa on maisteltu. Niitä on kuljetettu ajan virrassa ja ne on työnnetty kaukaiseen tulevaisuuteen. Niillä on testattu tulevaisuutta - tuntematonta ja kokeilematonta. Kuvat on sovitettu tuntemattoman tulevaisuuden illuusioon ja kuitenkin juuri nyt työn alla olevaan tulevaisuuden todellisuuskuvitelmaan.
Piirustus muuttuu todellisuudeksi lyhyenä aikana. Piirustuksen todellisuus saattaa jäädä pysyväksi sadoiksi vuosiksi. Vain ne muurit ja aukot säilyvät. Ihmiset muuttuvat. Ei ole väliä sillä kuka kaupunkia asuu tai kuka sillan ylittää. Ainoa, joka merkitsee ja vallitsee ovat seinät ja aukot ja maa. Hetkinen, unohdin taivaan!
Katson nyt näitä kuvia. Sinulle ne eivät ehkä merkitse mitään. Minulle ne merkitsevät eniten sitä, että ne joskus merkitsivät niin paljon. Se oli 60-lukua. Ne merkitsivät tietysti suunnitelmissa, projekteissa, mutta ne merkitsivät myös viestinä - luennoilla, raporteissa ja keskusteluissa. En kai luullut niiden olevan meitä varten. Tai en kai luullut niiden olevan meidän tulevaisuutemme konkreettisia malleja. Usein ehkä juuri jotain aivan päinvastaista. Mutta sittenkin…
Olen siis jälleen Arkkitehtuurimuseon näyttelyssä. Lehteilen Juhana Lahden ja Eija Rausken toimittamaa näyttelyjulkaisua VÄRIKKÄÄMPI, ILOISEMPI, HIENOSTUNEEMPI / Näkökulmia 1960-luvun arkkitehtuuriin.
Heti ensiavauksilla kirjassa näkyy tuttuja kuvia. Niitä pyörii myös seinillä, edessäni ja sivuillani. Istunhan museon pienessä salissa kutsuttuna kahvivieraana. Kanssani istuu runsas joukko museon edustajia. En ole varma siitä mitä he minusta haluavat. Juhana Lahti ryhtyy kertoilemaan näyttelystä. Yhä enemmän tuttuja kuvia virtaa seinillä. Tämä on myös minun aikaani. Näin ajattelen.
Näytteilleasettajat ovat kehittäneet erinäisiä iskulauseita tai teemoja ajatusrakennelman paaluttamiseksi. Ne voisivat olla hyviä tienviittoja myös oman muistelun polkua etsiessäni. Ajatellaanpa niitä.
”Arkkitehtuurimuseon tuottama epookkinäyttely esittelee Suomen 1960-luvun arkkitehtuurin suuntauksia aikansa kiihkeän tulevaisuudenuskon hengessä.”
Museo kirjoittaa esitteessään ”kiihkeästä tulevaisuudenuskosta”. Oliko meillä tuohon aikaan sellaista? Helposti tässä lipsahtaa 70-luvun puolelle kun omaa kiihkeätä aikaansa muistelee. Mutta kun tarkemmin katselee huomaa yllättäen 60-luvun hyvin kiihkeäksi jo oman elämän osalta. Vuonna 1964 alkoi Vietnamin sota. Sodan vaikutukset synnyttivät uusvasemmistolaisuuden. Taisto Sinisalo sai ympärilleen runsaita joukkoja vuosikymmenen lopulla. Murole palkkasi korkeakoululta nuoria opportunisteja. He olivat järjestään taistolaisia tai vasemmistodemareita. Kiinan kulttuurivallankumous oli käynnissä ja Ranskan opiskelijamellakat olivat koettavissa Pariisin matkoilla keväällä 1968. Matkoja tehtiin silloin Helsingin metron suunnittelun opintomatkoina.
Kevään 1968 Pariisin opintomatkoilla tutkittiin rakenteilla olevia RER-tunneliasemia Helsingin metroa silmälläpitäen. Mieleen jäivät Place St. Michélin poltettu elokuvateatteri ja opiskelijavallankumouksen iskulauseet. Katuinsinööriä kiehtoi erityisesti tämä iskulause: ”Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”.
Lisää 60-luvun sosialistisen radikaalivallankumouksen seinäkirjoituksia:
■ Olkaa realisteja – vaatikaa mahdottomia.
■ Te kuolette hyvinvointiin.
■ Betoni kasvattaa välinpitämättömyyttä.
■ Täytyy systemaattisesti tutkia sattumaa.
■ Pallo pelaajille.
■ Jumala ei ole konservatiivi.
■ Toiset uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.
■ Tavarat ovat oopiumia kansalle.
■ Työtätekevät ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä; ihmiset, jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä.
■ Onko rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä?
”1960-lukua leimasivat suuret yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset. Suomessa elettiin kaupungistumisen aikaa, ja maata rakennettiin vauhdilla. Teollinen massatuotanto uudisti modernistista arkkitehtuuria.”
Totta on mitä näyttelyjulkaisussa sanovat. Suomessa rakennettiin nousevan kaupunkiin muuton tahtiin. Ei kuitenkaan vielä aivan huipputahtiin. Suurin rakentamisen volyymi toteutui 70- ja 80-luvuilla.
1960-luvulla rakennettiin asuntoja 3 milj. k-m2 vuodessa. Asuntorakentamisen lisäksi rakennettiin noin 2 milj. k-m2 muita rakennuksia. 1960-luvun asuntorakennusvolyymistä noin puolet oli pientalorakentamista. 1970-luvulla asuntorakentaminen nousi jo 5 miljoonaan kerrosneliömetriin vuodessa.
1960-luvun suunnittelu saavutti mielenkiintoisia sfäärejä. Kaikki vanha haluttiin kuopata. Sankariarkkitehtuurille ei ollut sijaa. ”Arkkitehti, joka tekee valepilarin, tekee rikoksen” – se oli ajan henki. Meillä kotona Ilkantiellä juhlittiin. Teemu Lipastin piirtämissä kuvissa tanssii, syö ja juo useita näyttelyjulkaisussa esiteltyjä 60-luvun antisankareita, ihmisiä joista tuli muistojemme sankareita.
”Visuaalisesti avautui uudenlainen maailma. Muovin voittokulku näytti rajattomalta, ja värivalokuvaus yleistyi. 1960-luku onkin nähty värin vuosikymmenenä. Kuvataiteet, sisustus ja muoti vahvistivat ajan värikylläistä ihannetta.”
Suomalainen muotoilu eli vahvaa kautta. Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi, Eero Aarnio, Yrjö Kukkapuro, he olivat maailmantähtiä. Marimekko, Armi Ratia ja hänen suojattinsa, myös ihana ystäväni Annika Piha, he menestyivät. Armi sanoi, että tulevaisuudessa naiset eivät käytä korsetteja tai rintaliivejä, ei sukkahousuja, eikä ehkä kenkiäkään.
Olin paikalla, kun Severi Parko, Antti Nurmesniemi ja Annika Piha puhuivat kipakkaa juttua suomalaisesta muotoilusta Jyväskylän kesässä vuonna 1967. Muotoilijoiden itseruoskinta oli alkanut. He suomivat ”pinnallisen taiteen” ja ”kerskailutavaroiden” muotoilua. Erityisesti odotimme Annikalta kuivan kirskuvaa tekstiä. Hän sitten olikin sanoissaan pyöreä. Ehkä ymmärsi, että tällä ruoskinnalla suomalainen huippumuotoilu vähitellen katoaakin - niin kuin katosikin!
Jackie Kennedy oli 1960-luvulla muodin esikuva, Mary Quant markkinoi minihameen ja Suomessa käytiin taistoa auton pakkovaltaa vastaan, Smith - Polvinen oli teon alla. Muodissa A-linja valloitti ihmisten mielet, arkkitehtuurissa Aallon linja ei iskenyt tulta, oli alkamassa AA-linjan aatteelliset hautajaiset - väliaikaisesti. Betoniarkkitehtuurin mestarit nousivat. Leveitä hartioita kannattivat Aarno Ruusuvuori, Viljo Revell, Pekka Pitkänen ja Suomalaisen veljekset. Reima Pietilän betonin ja kuparin Dipoli valmistui 1966. Matti K. Mäkinen suunnitteli teollisuussektorilla loisteliaita betonirakennuksia. Lappeenrannan suurmeijeri valmistui betonielementeistä vuonna 1965. Valion pääkonttori oli tekeillä. Betonin mestareiden tyyli oli herkän askeettista. Kuriositeettina kerron että mestarirakentaja Armas Puolimatka istui usein seurueineen iltaa Teatteriravintola Foijan kabinetissa. Kadun vastakkaisella puolella nousi Revellin Kolmiorakennus. (Näkyy kuvassa jos olet tarkkasilmäinen). Urakoitsija, Armaksen kilpailija, oli menossa konkurssiin. Ravintolan ikkunaverhot estivät tapahtuman seuraamisen. Siksi Puolimatkalla tuli tavaksi tempaista istunnon aluksi verhot verhotankoineen alas lattialle. Urbaani legendako? Ei, totta!
Timo Sarpanevan Pallo-ovenkahva vuodelta 1964 edusti ajan värikkyyttä ihanalla tavalla. Niin se vaan oli, että tämä ovenkahva Lundia hyllyjen ohella oli kaikkien ”edistyksellisten” remontoitujen asuntojen iloinen tunnusmerkki. Ihan tulee nenäpäivä mieleen.
Kaj Frankin lista
Näihin aikoihin minun ja kaikkien muidenkin arvostama ja rakastama Kaj Frank julkaisi listansa kymmenestä parhaasta käyttöesineestä. Listasta tuli seuraavanlainen:
■ Pärekori kansankäsityönä ja luontoon palaavana monikäyttöesineenä
■ Viilivati, joka on kansainvälisestä mallistosta Suomen oloihin kehittynyt, eikä sen muoto olo teollisessa valmistuksessakaan muuttunut.
■ Raidalliset puuvillakankaat, jotka haalistuvat kauniisti ja kelpaaavat rikki mentyään räsymaton kuteiksi.
■ Syvä lautanen, joka ei ole muodoltaan kissankuppi tai liian laakea, jossa keitto jäähtyy.
■ Foliovuoat, jotka helpottavat keittiöaskareitamme. Ne ovat halpoja, kestävät useita pesu- ja käyttökertoja ja ovat kaukana kertakäyttöfilosofiasta.
■ Turvekukkaruukku, käytännöllinen ja yksinkertainen, luovuttaa kukalle osan itsestään ja palveltuaan palautuu suoraan biologiseen kiertokulkuun.
■ Mukanakannettava tuoli Harri Moilasen idean mukaan. Sanoma pelkistettynä oli: Ihmisen ei pidä omistaa enempää kuin hän pystyy kantamaan.
■ Pajupilli, joka edustaa hetken viihdettä. Pillin voi jokainen itse tehdä, se on mielenterveydellisesti tärkeää. Itse valmistettuja pillejä ei myöskään tule koskaan liikaa.
■ Potkukelkka on hyvä, hyödyllinen ja terveellinen liikkumisväline. Se ei vaadi polttoainetta eikä saastuta ilmaa.
Listan foliovuoat, turvekukkaruukut ja tuolin ja selkärepun yhdistelmä edustivat vastausta 1960-luvulla syntyneeseen protestiin ympärillämme olevaa esinepaljoutta vastaan. Oltiin huolestuneita ympäristömme saastumisesta, vastustettiin materialismia, mutta toisaalta kannatettiin liikkuvampaa elämänmuotoa.
”Samaan aikaan arkkitehtuurissa elettiin mustavalkoisen asketismin aikaa. Käsittelemättömästä betonista tuli rakentamisen tunnuspiirre. Uusi utopia oli virtaviivainen ja sarjallinen. Mustavalkoisiin arkkitehtuurivalokuviin tallentui ajan pelkistetty rakennusihanne.”
Turun ylioppilaskyläsäätiö julkaisi vuonna 2004 Visa Suonpään laatiman tutkimuksen Elämää mehiläiskennossa. Hän kirjoitti Jan Söderlundin ja Erkki Valovirran vuoden 1967 arkkitehtuurikilpailuvoiton viitoittamana syntyneestä ylioppilaskylästä. Hän yhdisti kylän kuvauksen minun vuonna 1968 Arkkitehti-lehdessä kirjoittamaani ”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”.No, olipa näillä kahdella asialla yhteytensä, vaikka ei ehkä juuri niin syvällistä yhteyttä kuin Visan kuvaus antaa aiheen ymmärtää. Olinhan ollut Jannea ja Ekkua avustamassa tuossa samaisessa kilpailussa. Muistan ne hienot illat kun Unioninkadulla olleessa nuorten arkkitehtien toimistossa yhdessä Paloheimon Eeron kanssa väänsimme kilpailuehdotuksen insinöörisisältöä. Eero sitten jatkoikin kylän rakennesuunnittelijana.
Visa kirjoittaa runollisesti:
”Ylioppilaskylä asettuu murrokselliseen tilaan, missä metsälähiön läpinäkyvyyttä ja katsetta korostava tilakäsitys kiellettiin. Tilan konstruoimisen toisenlaista ideaalia edusti kompakti ja tiivis arkkitehtuuri. Ylioppilaskylän liikennöintisuunnitelman tekijä dipl.ins. Pentti Murole oli esitellyt kompaktikaupungin ideansa, joka loi hyvin erilaisen kokemuksellisen tilan kuin metsälähiö. Murole sanoi, että liikkumisen kompaktikaupungissa tulisi olla happening, jossa on korkea tapahtuma- ja elämysintensiteetti. Happening oli, kuten konstruktivistinen kuvataide ja arkkitehtuuri, 1960-luvulla perusluonteeltaan avoin järjestelmä, joka oli tilallisesti ja ajallisesti muuntuva, osallistumisen kautta täydentyvä, ihmisen vapaata osallistumista edellyttävä tapahtuma.
Kompaktikaupunki korosti ihmisen vapautta ja vapautumista, aitoa ja oikeaa ihmisyyttä. Tämän aidon ja oikean vastakkaisena ilmiönä nähtiin ihmisen vieraantuminen omasta itsestään ja ympäristöstään.
Kompaktikaupunki oli palaamista vanhaan kaupunkirakenteeseen. Uuden ihanteen mukaan oli luotava kaupunkimainen ympäristö matalahkoilla rakennuksilla. Tämän ympäristön tunnusmerkkeinä olivat myös hyvät viheralueet ja lyhyet etäisyydet palvelupisteisiin. Suhteellisen tiiviin asutuksen ansiosta ympäristöstä oli muodostunut elävä asumispaikka.”
Minä halusin panna kulkemisen tiukkaan koordinaatistoon. Muutkin uskoivat saamaan. Tapahtui jotain joka ei välttämättä ollut ajalle pelkästään kunniaksi. Esimerkkinä Kaukajärven kaavat Tampereella: vasemmalla alhaalla näemme 60-luvun suunnitelman. Talojen pitkät rivit rantaviivaa seuraten ovat ihastuttavia. Oikealla oleva osa kuvasta edustaa uutta suunnittelua. "Kompakti kaupunki" oli syntymässä. Kompakti kaupunki ei valitettavasti synnyttänyt kontakteja, puhumattakaan elävyydestä tai loisteliaasta ympäristöstä. Varsinkaan se ei synnyttänyt toivottua mittakaavaa. Kuitenkin alueista tuli arvostettuja kotikaupunkeja ihmisille jotka niissä asuvat.
Mutta jatketaan Visan ihanaa illuusiota: ”Kompaktikaupungin suhde luontoon oli täysin erilainen kuin metsälähiön. Kompaktikaupungin tiivis ja tehokas rakentaminen itse asiassa takasi ympäröivälle luonnolle mahdollisuuden jäädä 'sivilisoimisen' ulkopuolelle. Kompaktikaupunki jätti kontrolloimattoman ja 'näkymättömän' vyöhykkeen koskemattomaksi. Ylioppilaskylän kohdalla luonnon sijasta kyseessä oli perinteikäs kulttuurimaisema. Periaatteena oli, että suuri keskittymä antaisi tilaa toisenlaiselle järjestykselle eikä yrittäisi alistaa sitä omille merkityksilleen.” Ystäväni Särelä, mitäs tykkäät tästä tekstistä? Hyvää kamaa keskuspuistoon!
Turun ylioppilaskylän onnelliset kilpailuvoittajat Janne ja Ekku ehdotuksensa äärellä vuonna 1967. Minä muistelen noita pyöreitä parkkitaloja. Nehän olivat suorastaan Louis Kahnin innoittamia. Tosin niitä ei koskaan toteutettu. Olivat kuulemma sopimattomia opiskelijaympäristöön. ”Kyllä ne olivat hyvän näköisiä mallissa” – sanoi Janne, kun eilen hänelle soittelin ja asiaa muisteltiin.
Tämä tarina jatkuu…
Viitteenä kolmannesta kuvaelmasta: Tulen kertomaan asioita, joissa nämä kuvat ja ihmiset ovat mukana. Mukaan kiilaa myös Marimekon tehdas - kävinhän minä näyttelyvisiitin jälkeen haastattelemassa Iso Lahtista. Hänet tapaa toimistollaan päivänä kuin päivänä. Jotkut eivät vanhene.
