Lokakuisena päivänä sain kutsun Arkkitehtuurimuseoon aamukahville. Kutsu sattui vielä syntymäpäiväkseni. Olin kutsusta iloisesti yllättynyt, sillä olinhan saanut päähäni, että olivat lakanneet kutsumasta minua museon avajaisiin. Tosin vatvoessani aamukahvikutsua sähköpostiarkistossa havaitsin että kutsuja oli kyllä tullutkin. Oliko niin että ystäväni Ekku Anttila, jolla oli vuosien mittaan ollut tapana soittaa minulle ja ehdottaa tapaamista museon avajaisissa, oli itse jäänyt ilman kutsuja. Tiedä häntä. Nyt kuitenkin menin aamutuimaan museolle. Ensin etuovelle. Sitten takaovelle. Jälleen etuovelle. Ja pääsinkin sisään.
Arvelin kysmyksessä olevan jonkinlaisen laajemman istunnon. Mutta ei. Paikalla oli museon viehättävien naisten lisäksi kolme aamukahville tullutta nuorta naista: Sanna Meriläinen, Päivi Leinonen ja Jenny Carlsson. He kaikki kolme olivat tekemisissä tiedottamisen ja bloggailun kanssa. Sanna on kirjoitanut kirjan: Tavallisia koteja - 1900-luvun suomalaista asumisen arkkitehtuuria(Rakennustieto Oy). Päivi kirjoittaa blogia Talotarinat asumisesta, arkkitehtuurista ja arjen ympäristöistä. Jenny taas kirjoittaa monipuolista blogiaan http://korttelissa.fi/. He olivat paikalla ja minä. Olin hieman ujona. Ihmettelin: mitä minä täällä teen? Sitten huomasin. Kun Juhana Lahti saapui esittelemään kuratoimaansa näyttelyä havaitsin olevani tuttujen projektien ja tuttujen tekijöiden parissa. Useimmat näistä hyvistä kavereista ovat tosin jo manan majoille menneitä. Osa kuitenkin vielä happea hengittelemässä. Siitäpä minulle rooli selvisi. Voin kertoa tarinoita noista ajoista ja ihmisistä. Niinpä sitten päätin kirjoittaa kolmiosaisen blogin 1960-luvun tapahtumista ja ihmisten sanomisista ja erityisesti asioista jotka liittyivät minuun itseeni. Yritän toimia jotenkin aikajärjestyksessä vaikka onhan 10 vuotta niin lyhyt aika että kaikki menee yhtenä mylläkkänä.
Mutta ensin hieman taustaa tuolle hurjalle kymmenluvulle. Ameriikoissa on nyt taisteltu presidenttiehdokkuudesta. Rähmäinen taistelu on juuri päättymässä yllättävällä tavalla. Oikeastaan kaikki yleiskaavataistelut ja Malmin lentokenttätaistelut Vartiosaaritaistelusta puhumattakaan tuntuvat hyvin vähäpätöisiltä nyt päättyneen taistelun älyttömyyteen ja mahdollisiin seurauksiin verrattuna. On pakko joskus ihmetellä demokratian ja poliittisen päätöksenteon salattuja reitinvalintoja. Olisiko se sittenkin se valistunut diktaattori? Mutta mistä sellaisen löytäisi? Olisiko Pajunen tai Putin? 1960-luvun alussa New Yorkin rakentamista hallitsi diktaattorin tavoin Robert Moses. Hän sai vastaansa kiihkeän naarastiikerin. Taistelupari oli syntynyt. He olivat Jane Jacobs ja Robert Moses.
Jane ja Robert
Jane Jacobsin The Death and Life of Great American Cities (Random House, New York, 1961) vaikutti meihin kaikkiin – tai ainakin moniin. Teos syntyi protestina New Yorkin 1950-luvun liikenneratkaisuja vastaan. Kaupungin rakentamisen johtavana virkamiehenä toimi Robert Moses. Hänen johdollaan kehitettiin ja toteutettiin laaja kaupunkimoottoriteiden verkosto. Näitä moottoriteitä ja niiden toteuttamiseen liittyviä vuokra-asuntokasarmeja vastaan Jane Jacobs hyökkäsi. Jane Jacobs väitti 1950- ja 1960-lukujen ”rationalististen” suunnittelijoiden ”modernistisen” ajatusmaailman hylkäävän kaupungin, koska se hylkää ihmiset, jotka elävät yhdyskunnissa, joita leimaa kerroksellinen kompleksisuus ja ilmeinen kaaos. Jacobsin mukaan modernistit käyttivät Aristoteleen deduktiivista filosofiaa löytääkseen periaatteita kaupunkien suunnitteluun. Näiden periaatteiden joukossa pelottavin oli Jacobsin mielestä ”Urban Renewal”. Ensisijainen tarkoitus oli toimintojen, kuten asumisen, teollisuuden ja kaupan erottelu omille vyöhykkeilleen. Jacobs väitti Urban Renewal -politiikan tuhoavan yhteisöt ja innovatiivisen talouden luomalla eristettyjä, luonnottomia kaupunkitiloja. Tämän sijaan Jacobs ehdotti tiivistä ja sekoitettua urbaania estetiikkaa. Näin voitaisiin säilyttää naapurustojen yksilöllisyys ja ainutlaatuisuus. Hänen estetiikkansa oli päinvastainen modernistien järjestykselle ja tehokkuudelle.
Jane Jacobs ja Robert Moses olivat 60-luvun New Yorkin kiihkeä taistelupari. Tekstit olivat silloinkin kovia. Jane: ”Yksityisten autojen lisääntyessä kaduista ja bulevardeista tulee pysäköintipaikkoja. Liikkumisen mahdollistamiseksi laajat kaupunkimoottoritiet tunkeutuvat kaupunkirakenteeseen ja lisäävät entisestään pysäköintipaikkojen ja -talojen tarvetta. Yrittäessään tehdä kaupungit saavutettaviksi ruuhkan suunnittelijat olivat jo tehneet ne miltei asumiskelvottomiksi.” Robert: ”Myönnettäköön, että polttomoottori on tuonut meille ongelmia, joita ei ollut muinaisessa Roomassa, mutta kaupunkihistorioitsijan (Jane) kyyninen silmä ei näe merkkiäkään edistyksestä ja kehityksestä. Hänet on vallannut pakkomielle Rooman ja Babylonin tuhosta.”
Robert Moses oli lähiörakentamisen vihamies. Hän sanoi vielä näin: ”Tyypillinen esikaupunkilähiön kiinteistöbrosyyri sisältää sekavia karttoja, väitteitä etäisten paikkojen hyvästä saavutettavuudesta, kuvia kiiltävistä keittiöistä täynnä vekottimia ja kuvia olohuoneista, jotka näyttävät Hitlerin valtakunnankanslialta ja puutarhoja, jotka tuovat mieleen Maria Antoinetten ja Tuileriesin.”
Näillä eväillä sitten lähdettiin 1960-lukuun.
Niin, tarkemmin muisteltuna 60-luku taisikin olla melko värikästä oman elämän kannalta. Olen koonnut kaikki tärkeät tapahtumat tähän kuvaan. Selkeältä näyttää, vai mitä? Jos aikajanaa lähtee etenemään vasemmasta ylänurkasta kohti oikeaa alanurkkaa havaitsee koko kirjon. Näyttääkö tuo nyt värikkäältä? Jos olisi suurennuslasi sieltä voisi nähdä mm. diplomityön A. Aallon suunnitelmaan liittyen, taistelun Katajanokan kanavasta, Traffic In Towns kirjan ilmestymisen, Lappeenrannan keskuksen suunnittelun Jude Juutilaisen kanssa, Koivukylän suunnittelun Salosen Jaskan ja kumppanien kanssa, Tapiolan keskustan suunnittelun Edun, Kimpin, Pallasjussin ja Juden kanssa, Turun ylioppilaskylän arkkitehtikilpailun Jannen ja Ekun kanssa, Martinlaakson radan ja Haaga-Vantaan suunnittelun suurella joukolla, ajatuksen ”kompakti kaupunki on kontaktikaupunki” ja vielä kaiken sen kommentoinnin joka saattoi liittyä Smith-Polvinen liikennesuunnitelmaan.
Diplarissa tungettiin Tuhkimon kenkään liian suurta jalkaa
Nuoren miehen diplari valmistui vuonna 1961. Se koski Töölönlahdelta Pasilaan johtavaa Vapaudenkatua. Olin tunkemassa mahtavaa Vapaudenkatua Alvarin antamaan pienoiseen kenkään. Se ei onnistunut. Työn valmistuttua ja pojan valmistuttua pääsin teekkariaikojen monivuotisesta työpaikasta ”oikeisiin töihn”. Ensimmäinen oikea työ seitsemänvuotisen teekkaripiirtäjäkauden jälkeen oli Vammalan Puistokatu. Puistokadulla kasvavat silloiseen tulevaisuuteen sijoittuneet lehmusrivit kohtuullisen lehtevinä. Suuret haasteet odottivat. Lappeenrannan keskus tehtiin Erkki Juutilaisen kanssa Colin Buchananin Traffic in Towns -teoksen innoittama. Sen työn tulos on koettavissa – siis harvinainen. Ylpeyttäkö tuntien? Kyllä ja ei! Havaitsee tulevaisuuden olevan kriittinen viimeistelemättömyyttä kohtaan. Pienet, suunnitteluhetken marginaaliasiat muuttuvatkin suuriksi – itse suuri ratkaisu on ja pysyy.
Diplomityön tekijä havaitsi A. Aallon liikenneratkaisun teknisesti mahdottomaksi. 5+5 kaistaa keskustaan ei mahtunut Aallon jättämään tilaan. Vapaudenkatu keikkui Helsingin suunnitelmissa 90-luvulle saakka. Vasemmalla akateemikon ehdotus ja oikealla nousevan autokansan edustajan diplomityö. Diplari valmistui vuonna 1961, Aallon suunnitelma vuonna 1964.
Lappeenrannan keskustassa kokeiltiin siipien kantavuutta
Lappeenrannan keskustakilpailussa vuonna 1963 Olli Kivinen oli ”varma voittaja”. Kilpailussa oli SAFAn valitsemina tuomareina Osmo Lappo ja Erkki Luoma. Lappeenrannan valitsemana tuomarina oli Erik Kråkström. Erikin mielestä Kivinen oli selvä voittaja. Luoman mukaan tuomarityöskentely oli värikästä. Kaikki tiesivät mikä oli Kivisen ehdotus. Kråkan silmälasit rikkoutuivat kiivaassa väittelyssä. Kaupunginjohtaja Esko Peltonen oli tuomariston puheenjohtaja. Hän kannatti Kivistä. Kun nuori vastavalmistunut arkkitehti voitti kilpailun, Esko Peltonen päätti kompensoida katastrofia valitsemalla siltä istumalta Viljo Revellin suunnittelemaan kaupungintaloa. Tämä oli yllätysveto. Toisaalta varmaan arveltiin Revellin tuovan kokemattoman Juutilaisen rinnalle vankkaa asiantuntemusta
Juutilainen ihmettelee: ”Miten on mahdollista, että kaksi Helsingin huimapäätä Jude ja Pena pääsevät tekemään tuollaista Lappeenrantaan? Se johtuu siitä, että tiukka kaupungininsinööri Pentti Salla – SS-miehen kokemuksella Saksassa varustettu - tuli suunnitelman taakse. Suoraan sanoen hän uskoi konsultteihinsa.
Katajanokan kanava – säilyi sittenkin
Tuo taistelu Katajanokan kanavan säilyttämiseksi antaa hienoa muistimateriaa. Maija Kairamo, jos sinua on kiitettävä Viipurin kirjastosta, on sinua nyt varsinaisesti kiitettävä Katajanokan kanavan toteutuneesta tulevaisuudesta. Se oli jo menetetty mahdollisuus, mutta se muuttui kaikkien meidän yhteiseksi omaisuudeksemme. Ikävä ettei yrityksemme pelastaa Malmi sitten kuitenkaan onnistunut. Se on tuo kilpailukyky, jota me vanhat emme aina ymmärrä, tai ymmärrämme sen väärin.
Alvar Aalto Töölönlahdella
Silloin kun Janen ja Robertin riitely oli pahimmillaan Alvar Aalto aloitti Helsingin keskustasuunnitelman teon. Työ alkoi vuonna 1959 ja valmistui vuonna 1964. Vuonna 1962 hän antoi Yleisradiolle haastattelun. Poimin haastettelun alkuteksteistä nämä sanat: ”Lienee oikeutettua sanoa, että siinä vaiheessa, kun ensimmäisen kerran tuli eteen kokonaisen kaupungin tai pikemminkin sanoen yhdyskunnan keskuksen tekeminen – sillä on tietysti syvempi inspiroiva voima kuin vain yksittäisellä rakennuksella. Silloin kun joutuu yhtä aikaa suunnittelemaan sekä asemakaavan että rakennukset - silloin joutuu antamaan ihmisille ja elämälle viitteitä ja sisältöä – sitä tavallaan joutuu regissöörin asemaan. Vaikeudet eivät ole arkkitehdin ateljeepöydällä – ei ainakaan noin ensimmäisenä kategoriana. Minä melkein viittaisin siihen, että kun minun ulkomaiset ystäväni, kun ne käyvät täällä, niiden melkein ensimmäinen huomio on se, että yksilölliset rakennukset poimittuna sieltä ja täältä ovat hyviä – Suomen arkkitehtikunnassa on eteviä miehiä – mutta... Se ei kuitenkaan ratkaise Suomen kulttuuritasoa rakennustaiteellisesti. Täytyisi mennä syvemmälle. Se on meidän yhdyskunnat. Se on kaikki kaupungit, Helsingistä aina pienimpään kaupunkiin saakka. Niiden tason nostaminen, se on tällä hetkellä tärkein ja se on se, mikä tällä hetkellä on Suomen yleiskuvassa pahin vika. Se että se taso on kirjava."
”Uusilla julkisilla rakennuksilla on taipumus yhteistoimintaan. Noin sadan vuoden ajan ovat julkiset rakennukset olleet Euroopassa jonkinlaisen pallopelin objekteja – niitä on sijoitettu sinne, missä jonkinlainen tyhjiö on ollut olemassa.”
"Uuden keskustan täytyy siirtyä sellaiseen kohtaan, jossa monet pääliikenneväylät voidaan yhdistää oikealla tavalla ja saada ne oikealla tavalla päättymään kaupunkiin! Keskustasuunnitelma on saanut sellaisen muodon, että se lähimain postitalon kohdalta leviää kolmionmuotoisena torina Töölönlahden vesipeiliä kohti ja uusi pääliikenneväylä sijoitetaan rautateiden kiskoparien päälle niin, että se sopivalla tavalla muodostaa tuloväylän Helsinkiin.”
1960-luvun lopulla tahti alkoi tiivistyä
Helsingin maalaiskunnan eli nykyisen Vantaan uusi pääkaupunki suunniteltiin Koivukylään 60-luvun lopulla. Ajatukset liikkuivat suunnittelijan rajoittuneissa sfääreissä. Keskityimme tavoitettavuuteen ja kaupunkirakenteeseen. Näimme kyllä edessämme värikkään vihreyden kyllästämän ”oikean kaupungin”. Olimme myös visiossamme toteuttaneet ”ruutukaavaregulaation”. Näimme myös hopeakylkiset junat, jotka kiidättivät ihmisiä kohti Helsingin keskustaa. Näimme myös ihmiset, jotka ruuhkaisilla teillä päättivät muuttaa kulkutapaansa – nähdessään hopeakylkisen kiitävän ohi. Koivukylän lähitulevaisuudesta olimme kuitenkin jättäneet ajattelummme ulkopuolelle monikulttuurisuuden.
Koivukylän nykyisyys on erilainen kuin aikoinaan kuvittelimme. Huonollako tavalla? Osittain ja aika rajusti, sillä uskoimme Koivukylään sekoittuneiden toimintojen yhteisöllisenä paikkana. No, kylläpä siitä tulikin aika mielenkiintoinen sekoittuneen monikulttuurisuuden kehto. Siitä ei kuitenkaan tullut Vantaan pääkaupunkia. Pettynyt? Kyllä.
Kompaktikaupunki on kontaktikaupunki - syntyi Matinkylä
Oikeassa kaupungissa oli varsinainen tulevaisuutemme uskonkappale. Tulevaisuuteen katsottiin vuodelta 1967. Uskoin ja uskoimme siihen todella. Uskoa valoivat parhaat arkkitehtiystäväni. Uskoa luotiin toimistojen skissipaperirullien äärellä, huopakynien suihkeessa ja suunnittelun läiskeessä. Läiskettä tehostettiin Riezlingillä ja Ilkantien saunailloilla. ”Jyvitys” oli tunnettu suunnittelumenetelmä. Tässä menetelmässä äänen voimakkuus ja ärhäkkä debatointi osoittautui suunnittelumetodeista parhaimmaksi. Naiset olivat kauniita ja suudelmat olivat herkässä. Matinkylä ja Tapiolan keskusta nousivat manifesteiksi 2000-luvun tulevaisuudesta. Vain toinen niistä toteutui.
Se toinen oli Matinkylä. Ja taas uudelleen kysytään tulevaisuuden toteutumasta. Oliko se toiveiden ja uskon mukainen? Kyllä, sitä se oli - ainakin melkein. Matinkylä syntyi onneksi kaksiosaisena harjoitelmana. Aluksi harjoiteltiin eteläisessä Matinkylässä ja tehtiin mahtipontisuuteen taipuvia väyliä ja verkostoja. Oheistuotteena syntyi vahvaa katuvihreyttä. Talot eivät vain jaksaneet kilpailla ympäristön rehevyyden ja katuaukkojen tyhjän tilan kanssa harmaudellaan ja tuotantorationalismillaan.
Olarissa mittakaava terävöityi. Tyhjän tilan suhde rakennuksiin sai harmonian ja suhteen. Kevyt liikenne sai akselinsa. Talot saivat rakenteellista ryhtiä ja tiilenpunaista väriä. Katot muodostivat talojen viidennen julkisivun. Suunnitteluhetken kuviteltu tulevaisuus jäi todellisuuden varjoon. Kerran näinkin päin! Valtionpalkinto Simolle ja Eerolle oli ansaittu.
Ihmeellinen tuo 60-luku
Siitä tuli vuosisadan vaihteen tulevaisuudentekopaikka. Varsinkin tuon vuosikymmenen loppuosa oli todellista tulevaisuuden paaluttamista. Minun osaltani siihen sattuivat Hervannan kilpailu, Turun ylioppilaskylän kilpailu, Rauman yleiskaava sekä Porin, Lahden ja Tampereen liikennetutkimukset. Aihetta debattiin antoi Helsingin suuri liikennetutkimus - Smith & Polvinen. Ajan hermolla lahjoitettiin Unto Valtaselle punainen leikkijuna tunneleineen ja päästiin temppelin harjalle uudenlaista metroa tekemään. Mutta palataanpa asioihin kuvaelmassa 2. Niin, kai muistatte että nämä kuvaelmat ovat Arkkitehtuurimuseossa nyt esillä olevan näyttelyn innoittamia. Suosittelen näyttelyä!
