Heittelen leppäklapeja puuliiteriin Kemiön kesätorpalla. En ajattele eilisyön huimaavan kirkasta tähtitaivasta linnunratoineen, en ajattele myöskään nyt juuri yli kiitäviä harmaita pilvenjärkäleitä. Ajattelen ystävääni Matti Ollilaa. Kun ystäviä kuolee – tässä iässä se ei ole harvinaista - osanotto kohdistetaan vainajan omaisiin. Minäkin haluan ilmaista syvän osanottoni Matin perheelle. Mutta, minulla on ollut tapana ajatella että juuri lähtevällä menetys on suurin. Joutuu pois täältä ihanasta elämästä! Matti rakasti elämää.
Ryhtyessäni ajattelemaan tätä kirjoitusta ajattelin soittavani hänen työtovereilleen. Ajattelin kysyä ja tarkistaa asioita. Mielessäni oli tietysti paras toverini Eero Paloheimo - myös Matti Haaramo ja Risto Vahanen. Sitten vielä mielessäni olivat monet ystäväni, arkkitehdit jotka olivat tehneet luovaa työtä Matin kanssa. Mielessäni olivat Krisse Gullichsen, Jan Söderlund ja Markku Komonen. Kohteina Lledan yliopisto, Turun ylioppilaskylä ja Heureka. Muitakin ehdokkaita oli mielessäni. Ajattelin että Pekka Helin, Steven Holl ja Jussi Pallasmaa voisivat olla sopivia haastateltavia. Puhuttaisiin vaikkapa entisen Nokian päkonttorista tai Kiasmasta. Mattia ajatellessani mielessä pyörivät myös ajasta pois siirtyneet ystävämme Kirmo Mikkola ja Edu Kairamo. Heidän kanssaan olisin voinut puhua Matista. Tiedän jotain heidän ajatuksistaan.
Kuitenkin, päätin sittenkin keskustella vain vaimoni Liisan kanssa. Hän teki eläkepäivien lähestyessä taidehistorian gradun nimeltään: ”1960- ja 1970-lukujen betoninen kaupunkisilta. Tarkastelukohteena Turun Myllysilta.” Työssä Myllysilta oli esimerkkinä ajastaan poikkeavasta ajattelusta. Gradun tekijän mielestä rakenteen puhdas estetiikka oli Myllysillassa erityisen korostunut. Liisa keskusteli Matin kanssa useita kertoja ennen Myllysillan romahdusta ja myös sen jälkeen. Liisa muistelee suurella sympatialla noita keskustelutuokioita. Tapaamiset tapahtuivat Matin kotona Lauttasaaressa. Liisan mielestä Matti oli kiehtova persoona – charmantti, Liisa sanoo. Hänellä oli huolellisesti arkistoituna kaikki siltaa koskeva – lehtileikkeitä myöten. Siltaansa Matti ei tuntunut suhtautuvan tunteella, hän suhtautui siihen insinöörin logiikalla. Olen varma: hänen oli pakko kätkeä tunne – niin raskasta tuon sillan historian on täytynyt olla.
Halusin löytää kuvan joka kertoo Matin olemuksesta. Sitten muistin. Se on idea TV-tornista Algeriaan. Se on kuin kuva Matista - miltei kuin omakuva - ainakin Matin ja kumppaneiden itse suunnittelema. Pitkä uljas mies, ryhdikäs, aivot säteilevät.
Pakko puhua sillasta
Turun Myllysilta oli tärkeä ja kohtalokas osa Matin elämää. En koskaan uskaltanut kysyä Matilta Myllysillasta. Ihmiset ovat kirjoituksillaan raadelleet Myllysillan suunnittelijaa. Olen seurannut vierestä sanattomana. Toivonut että joku joskus tekisi asiasta selonteon. Vapauttanut suunnittelijan osasta syyllisyyttä. Olen menettänyt toivoni. Sellaista ei haluta tehdä, eikä sellaista tule. Asia on moniselitteinen. Se on niin moniselitteinen, ettei totuudesta ole toivoakaan. En edes tiedä tunsiko Matti syyllisyyttä. Tai oliko sellaista? Tai oliko sellaiseen aihetta? Kaikki tämä suru sillan kohtalosta, ja suru sillan suunnittelijoiden surusta - voihan se olla vain minun mielessäni syntynyttä harhaa.
Faktaa
Faktaa on kai se, että suunnitelmissa oli merkkivirhe ja sillan vinotukien laakerointi oli tämän vuoksi väärin suunniteltu. Oletettu puristus olikin vetoa – tai jotain sellaista. Tapahtui odottamaton siirtymä. Silta notkahti. Tilanne korjattiin suunnittelijan kustannuksella. Vinotuet ankkuroitiin paikoilleen puristamlla ne oikeaan asentoon. Notkahdus lähes korjaantui. Faktaa on myös se että muutama vuosi sillan vihkimisen jälkeen - alkuperäistä suunnittelijaa kuulematta - siltakotelon sisään asennettiin vetotankoja joiden arveltiin vahvistavan rakennetta. Faktaa on myös se, että vuonna 2010 oli erityisen kova pakkastalvi. Joku väitti että jää Aurajoessa oli paksuudeltaan 70 cm .
Fiktioita
Todistamattomia ja siten fiktion luonteisia lienevät väitteet joiden mukaan koekuormitus suoritettiin epäkeskisesti ja liian suurella kuormalla ja näin aiheutettiin ensimmäinen painuma. Fiktiota lienee myös se, että siltaan myöhemmin tehdyt korjaukset lisäsivät sillan omaa painoa ja olivat muutenkin teknisesti kyseenalaisia ja siten pikemminkin myötävaikuttivat kuin estivät lisäpainumaa. Fiktiota on se, että silta ei olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan oikein toteutettuna kestänyt talven jääkuormaa. Se olisi sen kestänyt. Miksi se sitten brakasi? Taas lisää fiktiota. Vesijohto oli vaurioitunut sillan vieressä olevalla jalkakäytävällä. Putken korjaamiseksi roilo piikattiin auki. Siinä katkesi sillan perustuskotelon kansi. Fiktion todistamattomalle tasolle jää myös se mitä purku-urakoitsijat sanoivat betonin laadusta. Sanoivat sen olleen joiltain osin oudon haurasta tavaraa. Sanovat vielä että injektointi oli jäänyt puolitiehen. Sanovat: ”Huolimatonta työtä”.
Uusi silta
Kaiken lopputulos oli se, että 35 vuotta paikallaan ollut silta purettiin ja tilalle rakennettiin uusi. Vanha silta oli tehty Robert Maillartin oppien mukaan. Hänen sanomaansa lienee se, että hyvään siltaan ei tarvitse lisätä mitään, eikä siitä voi poistaa mitään. Fritz Leonhardt oli sijoittanut Myllysillan yhdeksi maailman kauneimmista silloista: "Do not try to imitate it; to do so one has to be a master, fully aware of all possible influences like creep of concrete etc".
Lopputulos on hieno. Vaimoni Liisa pääsi vielä sijoittelemaan sillan juureen Kari-Petteri Kakon veistämät ihanat veistokset. Matin purettu Myllysilta sai kauniin jatkajan. Kävikö Matti sitä koskaan katsomassa? Minä en olisi Mattina käynyt! Minulle se olisi ollut liian tuskallista. Mutta minä olenkin ehkä ihminen joka en uskalla katsoa totuutta silmiin.
Olimme Masan ja Eeron veneessä juhlistamssa Itämetron suunnittelua 1960-luvulla. Otin tämän kuvan merellä Helsingin kasuunin tienoilla. Matti oli ruorissa. Elämä oli edessä.
