Tällaisessa pannussa keitetään paras arabialainen kahvi eli gahwah. Kahvin lisäksi mausteena käytetään hieman kardemummaa. Avotulella keitetty kahvi maistuu arabien mielestä monin verroin kaasulla keitettyä paremmalta. Käypä tuo pannu yhtä hyvin myös teepannuksi. Avotulella syntyy maukas shaj.
Ei liene erityisen ihmeellistä että tuijotan illalla takkatulen loimussa tuota syyrialaista kahvipannua - dallahia. Se tekee surumieliseksi ja tuo mieleen Syyrian koko kaaoksen. En haluaisi ajatella sitä kaikkea, mutta on pakko. Mitä erityisesti ajattelen ja miksi on pakko? Ajattelen muistojen takia. Ajattelen omien muistojeni takia lapsena, pommitukset kokeneena, lapsen pelon kokeneena. Tiedän ettei lapsista tuo pelko useinkaan näy, mutta tiedän myös sen olevan sisällä koko loppuelämän. Muuten kummallista miten ihminen pystyy kätkemään ja haluaa kätkeä pelkonsa. Ujostelee sitä. Olisiko parempi jos puhuisimme enemmän pelosta. Oli se sitten pelkoa yksinäisyydestä tai pelkoa turvallisuudesta? Joka tapauksessa minun kokemukseni pommitustalvien Helsingistä eivät koskaan unohdu. Nuo kirskuvat ilmatorjunnan äänet, koneiden jyrinä, räjähdysten kumu, pommituksen jälkeinen etsivä mielentila, savun haju, liekit, ryntäilevät ihmiset, itkevät ihmiset, kävely lasin sirpaleiden ja rojun seassa kohti kotia, onko koti jäljellä?
Vuonna 1944 suurpommituksen jälkeen kävelin juuri noita katuja Lauttasaaresta Nervanderinkadulle äitini ja sisareni kanssa Lauttasaareen tehdyn visiitin ja pommisuojaillan jälkeen. Rautatieasemalta loimottivat liekit. Lönnrotinkatu oli lasimurskan peitossa. Ihmishahmoja häälyi öisellä kadulla pelon ja epätietoisuuden valtaamina.
Jos kenraaleilta kysytään niin BEST PRACTICES sodankäynnissä on siviiliväestön pommittaminen ja heidän kotiensa tuhoaminen. Hitler halusi hävittää Pietarin kivi kiveltä, myös Lontoo oli kiivaiden pommitusten kohteena. Liittoutuneet hävittivät 50 % Saksankaupungeista, amerikkalaiset tuhosivat Hiroshiman ja Nagasakin totaalisesti, japanilaiset olivat puolestaan tappaneet pommituksilla parisataatuhatta kiinalaista siviiliä. Kuvassa saksalainen isoäiti suree kuolleita koululaisia Hampurissa vuonna 1944 ja syyrialainen poika suree kuolleita omaisiaan Aleppossa vuonna 2016.
Bagdadin pommitusten aikaan televisio näytti ilotulituksen lailla täsmäpommitusten luomia välähdyksiä. Selostaja kertoi uusien aseiden hämmästyttävästä tehosta. Olimme saavuttaneet jotain todella hienoa. Pystyimme tuhoamaan vihollisia valikoidusti. Vain sotilaskohteet tuhottiin. Joskus tosin lipsahti läheiseen pommisuojaan ja kerralla kärähti muutamia satoja lapsia ja äitejä. Sellaista sattuu – sodassa. Meillä ”länsimaisilla” on laajaa kokemusta joukkotuhoamisesta. Erityisesti toisessa maailmansodassa me, eurooppalaisamerikkalaiset sivistyneet ja läpeensä kristityt kehitimme erityisen tehokkaita menetelmiä siviiliväestön tuhoamiseen. Pommituksissa kuoli kautta maailman 2,5 miljoonaa siviiliä. Hampurin kolmen päivän suurpommituksessa vuonna 1943 kuoli runsas nelisenkymmentätuhatta ja haavoittui saman verran siviilejä. Kaupungista tuhoutui 75 %. Dresdenin pommituksessa sodan loppuvaiheissa vuonna 1945 sai surmansa kolmattakymmenettätuhatta siviiliä. Kaupungista tuhoutui 60 %. Syyriassa näemme televisiokuvassa kaupunkipommituksia ja kaupunkiraunioita. Taisteluissa on kuollut ehkä nelisensataatuhatta ihmistä, jotkut sanovat luvuksi puolet tästä. Pommituksissa kymmenen tuhatta – ehkä. Kukaan ei tiedä tarkkaan. Lapsia on joidenkin lähteiden mukaan kuollut kaikkiaan parikymmentätuhatta. Siis kirjoitan näin suuripiirteisesti, en kirjoita niin kuin ihmisistä, kirjoitan niin kuin karjasta. Lasketaan montako päätä, sieluista ei suuremmin piitata.
Pommi lävisti Bagdadissa 13.2.1991 Amiriyahin pommisuojan 3-metriä paksun teräsbetonikaton. Pommin teho riittäisi 8 metrisen betonikaton lävistämiseen. Suoja oli suomalaisten suunnittelema ja rakentama. Suoja mitoitettiin pienemmälle pommille. Suojassa sai surmansa 408 irakilaista siviiliä, joukossa paljon lapsia.
Syyrialaisia Kemiönsaarella
Me emme tunne noita ihmisiä. me luemme lehdistä pintakuohua. Oikeastaan me tiedämme jotain vain rikollisista. Emme oikeastaan mitään tavallisesta väestä. Nyt minulle avautui tilaisuus tehdä pienenpieni tutustumismatka syyrialaisten pikkupoikien maailmaan. Heidän maailmaansa konkretisoitiin piirtämisen kautta. Tjuda Pedagogion Sara Ilveskorpi järjesti Taalintehtaan syyrialaisperheen kahdelle 12-vuotiaalle kaksospojalle ynnä kahdelle suomalaislapselle grafiikkakurssin. Onneksi minkäänlaista mielenosoitusta ei järjestetty taidetalon ulkopuolelle Oulunkylän malliin. Ellinora, Adel, Naeem ja Antti aloittivat kurssin ensimmäisen päivän lievän ujostelun vallassa. Mutta pian, hetken päästä, kaikki piirtelivät toistensa ääriviivoja maassa oleville valkoisille pressukankaille. Kaverusten asettelu outoihin asentoihin oli ensimmäinen fyysinen kosketus kanssataiteilijoihin. Ääriviivat syntyivät paksuilla tussikynillä piirtämällä. Sitten jokainen väritti akryyliväreillä oman hahmonsa. Mielenkiinto herää. Miksi noin?
Adel maalaa omakuvansa juuri sellaiseksi kun hän itse on. Puserossa on punaiset raidat, jalassa siniset farkut. Naeem värittää hahmolleen mustan paidan ja siniset farkut. Molemmat piirtävät tarkasti silmät ripsiä myöten. Antti maalaa harlekiinia. Hän ei esiinny omana itsenään. Ellinora unelmoi vielä todellisuutta värikkäämmästä itsestään. Mielenkiintoista, mutta onko tällä jokin selitys?
Toisena päivänä työt jatkuvat – kulttuurieroja?
Nyt tehdään oikeata grafiikkaa. Nuorukaiset piirtävät ensin luonnoksen painettavasta kuvasta ja raaputtavat sen sitten alumiinilevylle. Painossa kuva syntyy peilikuvana. Nimeä kirjoitettaessa tämä on tärkeätä tietää. Jokainen haluaa teokseen oman nimensä. Se on selvä. Anonyyminä ei kukaan halua esiintyä. Syyrialaispojat keskittyvät jälleen silmiin. Onko se sitten Fatiman silmä? Poikien silmät eivät suinkaan olleet ”pahan silmiä”. Kyllä ne vaikuttavat äidin lempeiltä ja suojelevilta silmiltä.
Kuvia katsellessa herää jälleen kysymys. Miksi syyrialaispojat piirtävät henkeviä ja loistavan ilmeikkäitä naisfiguureita suurine silmineen ja arvoituksellisine huulineen? Sanovat koraanin kieltävän ihmishahmojen piirtämisen. Ja silti nuo hahmot suorastaan kertovat jotain tuntematonta tarinaa heidän elämästään. Ja vielä kontrasti siihen mitä heidän vastaparinsa, suomalainen tyttö ja poika piirtävät. He piirtävät jotain abstraktia kuviota. Kuviot muistuttavat toisiaan, mutta tekijät eivät toisiaan seuranneet. Olivat omissa oloissaan. Kun kysyin kymmenvuotiaalta Antilta hänen ajatustaan noista piirtämistapojen eroista, vastasi hän: ”Se johtuu varmaan noista kulttuurieroista!”
Kulttuurieroja ei voinut havaita työnteon intensiteetissä tai lasten keskinäisessä kommunikaatiossa. Jotenkin tuntuu siltä, ettei tällaisten lasten ja nuorten kotouttaminen tule tuottamaan vaikeuksia. Neljän kuukauden oleskelun jälkeen he ymmärtävät suomea ja puhuvatkin sitä – rajoitetusti, mutta silti jo pärjäävät. Puhuvat ainakin satakertaisesti paremmin suomea neljän kuukauden täälläolon jälkeen kuin minä puhun arabiaa runsaan kaksikymmenvuotisen arabimaissa oleskelun jälkeen.
Grafiikkatyöt luonnosteltiin ensin paperille, sen jälkeen ne piirrettiin tai raaputettiin kuivaneulalla alumiinilevylle. Tämän jälkeen levylle levitettiin painoväri. Värin levitys on tärkeä vaihe. Värin tulee olla tasainen ja tiukalla voimalla levyn uurteisiin levitetty. Levitys tapahtui lastalla ja kankaalla. Prässiin pantiin kostutettu paperi. Paperin päälle aseteltiin alumiinilevy ylösalaisin. Sitten levitettiin puristusvoimaa tasaava huopakangas alumiinin ja paperin päälle. Päästiin vihdoin kiertämään prässiä. Se oli mieluisaa puuhaa. Oli kuin ruorista ohjaisi suurta laivaa. Nyt oli jännittävin hetki. Poistettiin huovat ja nostettiin varovaisesti alumiinilevyä. Sieltä paljastui kunkin taiteilijanalun ensimmäinen omin käsin tehty painotuote. Ilmeistä loisti tyytyväisyys ja ylpeys. Katsojalla – minulla - oli lämmin tunne.
Palaan muistoihin ja poikien kotikaupunkiin Aleppoon
Syyrialaispoikien työskentelyn seuraaminen ja heidän kanssaan kommunikointi palauttaa jälleen mieleen omat kokemukset tuossa maassa. Maa on historian kuluessa ollut kulttuurien ja uskontojenkin sulatusuuni. Moskeijan minareettien varjossa löytyy lähes jokaisessa kaupungissa myös kirkko - usein myös synagoga. Juutalaisväestö karkotettiin maasta toisen maailmansodan jälkeen. Muinainen silkkitie kulki maan läpi. Poikien kotikaupunki Aleppo oli karavaaniteiden kauttakulkupaikka ja lepopiste. Kaupungissa on suuri määrä karavaaniseraljeja eli silkkitien majataloja. Niissä majailivat sekä kamelit että kauppamiehet. Vanha kaupunki on ihana. Tai oli. Katettu souk eli basaari on maailman suurin, sen käytävät ovat 16 km pitkät. Tai olivat. Kuvat Alepposta kertovat raunioista. Hiekkakivin päällystetyt fasadit tekivät vanhasta kaupungista erityisen yhtenäisen, harmonisen ja hyväkuntoisen oloisen. Monivuotinen vanhan kaupungin ansiokas restaurointityö saattaa olla nyt palannut alkupisteeseensä.
Kaupungin keskustassa on vuori ja sen päällä mahtava linnoituskaupunki citadel. Muureilta aukeavat näkymät 2 miljoonan asukkaan suurkaupunkiin. Tosin lähes puolet koko kaupunkirakenteesta on ns. informaalista rakentamista. Kaupunkia joka on tehty ilman asemakaavaa ja ilman kunnallistekniikkaa. Muistoissa palaan juuri tähän kaupunkiin. Aleppo on näiden poikien kotikaupunki. Aleppo on arabiaksi Halab. Kreikkalaiset ja roomalaiset kutsuivat kaupunkia nimellä Beroea. Ristiretkien aikaan kaupungista tuli Alep. Teimme EU:n rahoittamaa konsulttityötä Aleppoon. Tehtävänämme oli laatia ohjelma EU:n avun suuntaamiseksi neljän syyrialaisen kaupungin infrastruktuuriin ja urbanismin kehittämiseen. Meidän tiimimme oli innostunut ja aikaansaava. Siihen kuuluivat Päivi Nikander, Pekka Rautimo, Veikko Vasko, Mauri Ilva, Seppo Lampinen ja Kaj Hedberg. Mieleen palaavat arvokkaan oloiset seminaarit ja toiveikkaat keskustelut paremmasta tulevaisuudesta. Totta puhuen tuossa maassa ei ollut kaiken kansan suhteen paljon toivoa – silloinkaan. Saatikka nyt, kun kaikki tuntuu menetetyltä. Veikko muistelee tarinaa kaupungin historiallisesta mielisairaalasta. Siellä parannettiin potilaita soittamalla heille musiikkia ja lukemalla heille runoja. Nyt illuusiot ovat pitkän tien takana. Tervetuloa Suomeen Adel ja Naeem.
Samaan aikaan kun Adel ja Naeem piirtävät kuvia Fatimasta vaimoni Liisa tekee toisenlaista kuvaa. Siinä on neljä kuvaa ja tarina. Kuvien nimenä on Apocalisse – Firenze / Damasco. Kulttuurit yhtyvät, kehittyvät ja lopuksi kuolevat raunioihin. Luonnollisessa koossa nämä kuvat ovat nähtävillä Turun Köysiratagallerian näyttelyssä. Tervetuloa sinne!
