Pääsin osalliseksi Kemiönsaarella Tjudan ”Guggiksella” pidettyyn yhteisötaiteen kohtaamiseen. Y-kirjaimella alkavista taidemuodoista olin aiemmin työni puolesta päässyt laajastikin osallistumaan ympäristötaiteen tekemiseen ja promootioon. Mieleen ovat jääneet työkaverini kuvanveistäjä Marjukka Korhosen inspiroimat ympäristötaiteen sessiot ja puhuttelevat teokset. Mieleen on myös jäänyt vaimoni Liisan esitelmissään julistama totuus ympäristötaiteeseen sijoitettujen rahojen palautumisessa takaisin antajalleen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Mutta yhteisötaide. Se alkaa myös Y-kirjaimella. Yhteisötaiteen voimasta puhuu meidän hallitusohjelmamme. Yhteisötaiteen parantavanaan voimaan siis uskotaan taiteen tukemisen korkeimmalla tasolla - Suomen kulttuurin pääesikunnassa. Vai uskotaanko?
Lasten muotoilemat Silvia-päiväkodin pronssiin valetut kirjaimet ovat yhteisötaiteen hieno saavutus. Ne ovat osa Aino Toivettulan, Sara Ilveskorven ja Petra Kallion laajaa reliefiä Silva - päiväkodin seinustalla. Ne ovat prosenttitaidetta parhaimmillaan.
Aalto-yliopisto haluaa tutkia taidetta
Aalto-yliopisto on kehittämässä kriteerejä taiteellisen toiminnan laadulliseen arvioimiseen. Näin sanotaan sanomalehdessä 22.5.2016. ”Meillä on valtavasti oppimista tieteen puolelta argumentoinnissa. Taiteen puolella ollaan menty liikaa myyttien taakse” myöntää Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun dekaani Helena Hyvönen. ”Nyt selkeät arviointikriteerit halutaan luoda myös taiteelliselle toiminnalle.”
Hieman melkein säikähdän! Hanketta sanotaan uraauurtavaksi Suomessa ja harvinaiseksi myös maailmanlaajuisesti. Mistä on kysymys? Halutaan tutkia ja arvioida mm. teoksen alkuidea, taiteellisen tuotoksen kytkökset yhteiskuntaan, teoksen vaikuttavuus sekä teoksen herättämä huomio, eritoten kansainväliset palkinnot. Herää mieleen ajatus siitä, että jälleen ovat jotkut tutkijat keksineet itselleen uuden ja ainutlaatuisen nollatutkimisen toimintakentän. Voiko vaikuttavuutta etukäteen tutkia ja tulevaa palkintojen määrää arvioida?
Tutkimista kyllä riittää. Minusta olisi mielenkiintoista löytää pitemmällä jaksolla taiteen, talouden ja tekniikan välisiä keskinäisiä riippuvuuksia ja mikä tärkeintä vuorovaikutussuhteita poliittiseen, sosiaaliseen ja taloudelliseen yhteiskuntakehitykseen. Se olisi menneisyyden tutkimusta, Jotenkin kuvittelen, ettei tuo esitetty ajatus taiteen tutkimuksesta olisi menneisyyden tutkimusta, vaan se olisi lähempänä nyt kovasti pinnalla olevaa tulevaisuudentutkimusta. Siis tutkitaanko sitä miten menneisyys toimii taloudellisesti tulevaisuudessa? Miksi muuten suhtaudun tutkimukseen näin sarkastisesti ja väärällä tavalla? Antakaa anteeksi Aaltolaiset!
Minä halusin järjestää itselleni maailmaa ja tein tämän menneisyydentutkimuksen liittyvän kuvan aivan vain ajallisen koordinaation vuoksi itselleni opiksi ja viisaudeksi. Kysyn itseltäni: näitäkö nyt tutkitaan? Missähän tuo vanhan ja uuden taiteen raja kulkisi? Käsittelin taiteen ja tekniikan yhtäaikaisuutta blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/06/nyt-pitaisi-keksia-jotakin.html
Korpisen mukaan taiteen tuoma panos on unohdettu kilpailutaloudessa täysin.
Asia on kyllä jännittävä. Ystäväni Pekka Korpinen sanoo taloudellisella menestyksellä ja taiteella olevan vahva sidos toisiinsa. Hän kirjoittaa siitä teoksessaan Taiteesta ja taloudesta (Palkansaajien tutkimuslaitos, 2010). Taloudellinen menestys tuo resursseja taiteelle, ja taide puolestaan ruokkii taloudellista menestystä. Hänen johtopäätöksensä ovat mielenkiintoisia ja lukemisen arvoisia. Hän muuten sanoo hauskasti kaupunkien kestävyydestä luovuuden suhteen. Kysynkin päteekö sama liiallisen yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen suhteen?
Pekka Korpinen: ”Lopuksi on todettava, etteivät kaupungit kestä kovinkaan paljoa luovuutta ja siihen liittyvää epävarmuutta. Kaikkialla vallassa ovat keskinkertaisuuteen tukeutuvat voimat, jotka luonnostaan vastustavat ennenäkemätöntä ja uutta. Vaikka mandelbrotimaisella rajulla satunnaisuudella ei ole mitään tekemistä normaalijakauman sievän satunnaisuuden kanssa, demokratia toteuttaa kellokäyrän ennakoimaa pyrkimystä kohti keskiarvoja.”
Että olisiko kysymyksessä tuossa taiteen tutkimuksessa jokin saman laatuinen kuin tulevaisuudentutkimus? Ystäväni Eero Paloheimo sanoo, ettei tulevaisuutta voi tieteellisesti tutkia, sitä kun ei ole olemassa. Eero oli aikoinaan eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtajana -hän siis tietää nämä asiat. Sittemmin tulevaisuusvaliokunta on kyllä antautunut tulevaisuudentutkimukseen suurella innolla. Kirjoitin niistä blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/12/eduskunnan-tulevaisuusvaliokunta.html
Runous on todellista tulevaisuudentutkimusta
Dostojevski on sanonut runouden olevan pyrkimystä kohti tulevaisuutta, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Se on siis ilmiselvästi tulevaisuudentutkimusta. Niin. Dostojevski käytti oikeata sanaa. Hän puhui pyrkimyksestä kohti tulevaisuutta. Hän ei todellakaan käyttänyt sanaa tutkiminen. Nyt siis tutkijat havittelevat siirtymistä runouden taikapiiriin - tutkimalla asiaa jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. He aikovat tutkia taidetta, määritellä kriteerit ja painoarvot, pisteyttää niitä ja lopuksi he varmaakin aikovat laskea kullekin teokselle tai taiteenlajille tuloksen eli pisteet eli hinnan. Taiteilijoita ja heidän teoksiaan voidaan sitten mitata tehopisteillä kuten formulakuskeja ja muita rahaurheilijoita. Taiteilijoiden suorituksia ei sittenkään voi mitata sekunneilla tai maaleilla, on kehitettävä muita kriteereitä. Ehkä he joutuvat kehittämään vielä herkkyysanalyysin arviointia suorittaneiden mielenlaadun pysyvyyden suhteen. Tai onhan heillä käytössään työkalupakit delfi-analyysien tai jopa maanmainioiden swot-analyysien suorittamiseksi.
Reuters kertoo taiteen kasvattavan taloutta, jotkut haluaisivat sen kasvattavan myös hyvinvointia.
Niin, huomatkaa, he eivät ilmeisestikään yritä ennustaa tulevaisuuden ihmisten suhdetta nykyiseen taiteeseen, vaan he yrittävät tutkia meidän suhdettamme tulevaisuutta kohti kurottautuvaan taiteeseen. Kysymyksessä taitaakin olla opetusprojekti jonka tarkoitus on opettaa ihmiset arvostamaan ja ostamaan sitä taidetta jonka arvo on päätetty taiteen pörssiyhtiön päämajassa. Kyllä, taidetta pidetään sijoituskohteena yhtenä parhaimmista. Taisipa olla niin, että juuri jonkin aikaa sitten sijoittaja maksoi Paul Gauguinin teoksesta 250 miljoonaa euroa. Taidekauppa on kai maailman turuilla nykyisin suuruusluokaltaan 55 miljardia euroa vuodessa. Eihän se nyt lainkaan vedä vertoja asekaupalle, joka on sentään 400 miljardia euroa. Mutta yllättävän lähellä ollaan. Sijoittavat tarvitsevat tuekseen tieteellistä tutkimusta. Sitä voisi myydä hyvästä rahasta tuotto-odotusten arvioimiseksi. Ei kai siinä mitään pahaa ole jos tuosta bisneksen repäisee. Onnea vaan Aalto-yliopistolle bisneshenkisyydestä.
Katselinpa vielä huvikseni taideteoksista maksettuja hintoja. Yllättävää miten moni nykytaiteilija on mahtunut tuohon myyntitilastojen kärkijoukkoon. Tuossa ovat vain sellaiset joista on maksettu yli sata miljoonaa taalaa per taulu. Suomalaisista maalareista kalleimpana luokkaan lienee päässyt Helene Schjerfbeck. Hänen työstään on maksettu neljä miljoonaa euroa.
Joku voisi tuohon sanoa, ettei mitään tiedettä tarvita. Markkinat ovat todellakin paras tapa tutkia nykytaiteen arvoa. Sellainen taide josta maksetaan eniten, on parasta taidetta. Markkinoiden kyllästäminen senkaltaisella taiteella muuttaa kuitenkin aluksi ”parhaan taiteen” aikaa myöten kohtuuhintaiseksi. Sitten käy ylituotannon kautta niin että kohtuuhintainen taide ei enää olekaan parasta taidetta. Pitää siis pidättäytyä liiallisesta tuotannosta.
Otso Kantokorpi on hyvä kynäilijä. Hänen juttunsa Panama-papereista ja taidekaupasta on luettavissa tästä: http://alastonkriitikko.blogspot.fi/2016/05/julkaistua-765-1-veroparatiisit-ja-taide.html
Yhteisötaide on muodissa
Onko yhteisötaiteella jotain tekemistä taiteen kanssa? Kemiönsaarella kokeiltiin yhteisötaiteen harjoittelua. Prosessi liittyi Koneen säätiön ja eräiden muiden kulttuurisäätiöiden rahoittamaan ohjelmaan länsirannikolla Helsingistä Kemiönsaarelle ja Turkuun, sieltä Mynämäen kautta Raumalle ja edelleen Porin kautta Vaasaan. Kaikilla mainituilla paikkakunnilla oli tehty mahtavan ansiokkaat ohjelmat paikallisten taideryhmien toimesta. Omalta osaltani kiinnosti erityisesti Kemiönsaaren ohjelmakokonaisuus. Siinä oli Katriina Adrianovin kollektiivinen animaatio SINÄ JA MINÄ. Sessio oli kolmipäiväinen. Yhtenä kohokohtana Aino Toivettula esitteli unensa, joka perustui Petra Kallion todellisiin tai uneksittuihin elämänkokemuksiin. Taide oli yhteisötaiteen muodossa läsnä. Mutta kuten Liisa sanoi: ”miten tavoittaa yhteisön?”
Elollistetut esineet
Katriinan johdolla keskusteltiin esineistä. Yhteisötaiteen sessioon osallistuneet joutuivat valitsemaan jonkin esineen, jonka he sitten elollistuttivat. Lopputuloksessa oli tekemisen luovaa iloa. joku otti esiin Martin Buberin. Martin Buber oli myös sessiota vetävän Katariinan ajatuksissa. Minulle Martin Buberin teksti liittyy aina ystäväni Roger Wingrenin tulkintoihin. Roger siteeraa Buberia: ”Todellisen työn, luovan työn tuntee siitä, että se on jatkuva taistelua tyydytyksen ja kaipuun välillä - kaipuussa oppia tuntemaan maailmaa, tuntemaan todellisuutta. Ja maailman rakastaminen on ihmisen suurin vaiva ja toisaalta hänen henkensä suurin mahdollisuus. Jos meillä olisi mahdollisuus rakastaa jotakin, emmekä toteuttaisi tätä mahdollisuutta, olemme menettäneet oleellisinta elämässämme eli uskon elämään.”
Paula kertoo läheisestä suhteestaan puhelimeen. Puhelin viihtyy hyvin hänen seurassaan. He ovat parhaita ystäviä keskenään – jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Paula kirjoitti tilaisuudesta blogissaan:
1. Suvi kaataa kastevettä Liisan käsille lähestyttäessä vanhan savusaunan maagista tunnelmaa. On puhdistauduttava astuttaessa pyhään tilaan.
2. Teija, Pia ja Suvi koskettavat hellästi seinän mustansamettista hiilipintaa. Sormiin välittyvät elämä ja tunteet menneiltä ihmisiltä.
4. Aino, Ile ja Liisa työskentelevät yhdessä rakastamiensa grafiikkaprässien kanssa. Kumpi työn tekee elolliseksi muuttunut prässi vai ympärillä hyörivät ihmiset?
Ainon, Petran, Tuiskun ja Ilen dramaattinen videoteos kruunaa yhteisöllisyyden. Joku ei pidä teoksen sanomasta. Joku ei pidä sen jostain yksityiskohdasta. Minä en pidä äänityksessä ilmenevistä puutteista. Kaikki keskustelevat. Se on yhteisötaidetta. Keskustelu. Tunteiden ilmaisu. Rohkeus sanoa ja rohkeus kuunnella.
Tappotuomio Vorssan torilla
Opetus- ja kulttuuriministeri on Vorssan likka. Häntä en tunne, enkä taida oikein luottaa häneen sanomisiinsa. Miksi en? Siksi että luotan yleensä ihmisiin joista hehkuu näkyvä ilo ja innostus, myös murhe ja kapina – ehkä vielä jonkinlainen karisma. Ainakin jos puhutaan taiteesta ja kulttuurista. Nykyään tuntuu iloa ja innostusta hehkuvan vain rahasta puhuttaessa. Kaikilla ihmisillä ei ole sitä ilon ja innostuksen synnyinlahjaa. Mutta Forssa – Vorssa, niin kuin siellä sanotaan. Se on läheinen. Eikä ainoastaan sukulaissuhteiden vuoksi vaan myös siksi, että minulle annettiin kerran Forssan torilla tappotuomio. Oli menossa Holjat markkinat eli nykyiseltä nimeltään Holjat. Silloinen valtuuston puheenjohtaja Ilkka Joenpalo pyysi minut lavalle. Kysymyksessä oli laatimame suunnitelma torin pienentämiseksi. Olimme ehdottamassa torille paviljonkimaista rakennusta. Idea oli tullut Forssan koululaisilta. He sanoivat että heiltä puuttuu oleskelupaikka sateella. Kahviloihin ei voi mennä, jos ei osta mitään. Sateella ei ole mitään paikkaa! Siispä ehdotimme paviljonkimaista katosrakennelmaa. Minusta se oli vuorovaikutussuunnittelua ja yhteisöllistä suunnittelua parhaimmillaan. Siitä ei tappotuomion antaa kuitenkaan pitänyt. Toria ei saa pienentää! Mutta yhteisölliseltä se silloin tuntui - niin tarpeet kuin vaatimukset. Nyt on sitten Vorssan likka panemassa taiteelle tappotuomiota – vai onko sittenkään?
Hallitus prosenttitaiteen tukijana?
Niin, minun piti kertoa tuosta hallituksen aikeesta vahvistaa prosenttitaiteen periaatetta uudisrakennushankkeiden yhteydessä. Lisäksi hallitus haluaisi parantaa taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta erityisesti lasten parissa. Ja vielä hallitus toivoisi voivansa edistää taiteen hyvinvointivaikutuksia sosiaali- ja terveydenhuollon piirissä. He sanovat: ”Taide ja taiteen osallistava käyttö lisää tutkitusti ihmisten hyvinvointia, nopeuttaa toipumista ja ehkäisee syrjäytymistä. Siten se pitkällä tähtäimellä voi myös vähentää sosiaali- ja terveydenhuollon kustannuksia.” Jos tuota lukee, niin maallikosta se tuntuu hyvältä. Sanokaa nyt viisaat, onko se niin, ettei nykyinen hallitus todellakaan edes yritä tehdä mitään hyvää?
No, tuohan oli kuin suoraan minun oman rakkaan Liisani suusta. Olen monissa esityksissäni toistanut Liisan joskus esittämää kuolematonta lausetta ympäristötaiteen merkityksestä. Ympäristötaide on tietysti eri asia kuin taide taiteena. Yhdyskuntasuunnittelussa ympäristötaiteella on suuri merkitys. Siksi siitä on puhuttava.
Liisa Ilveskorpi, rakas vaimoni julisti tämän totuuden esitelmässään joskus vuosia sitten. Sen jälkeen se tarttui minun vakiorepertoaarikseni aina kun pääsen puhumaan tai kirjoittamaan.
Hallituksella on kolmevuotinen kärkihanke asian hyväksi. Kaikki tuo vaikuttaa ihanalta. Ainoa missä karahtaa on raha. Ministeriön tiedotteessa kerrotaan kahden miljoonan euron rahoituksesta kolmelle vuodelle. Niin! Ja toinen juttu: ministeriöiden yhteisessä työryhmässä ei näy yhtään taiteilijaa. Toivottavasti heitä on Taiteen edistämiskeskuksessa, josta noita ruhtinaallisia rahoja voi hakea.
Outoa on että hallituksen kärkihankkeekseen nimeämä hanke toimii näin vaatimattomilla rahoilla. Vai onko kysymyksessä kärkihankkeen alustava vaikuttavuustutkimus? Vitsi?
Toimenpide 1: Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin
saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa sekä edistetään lasten ja nuorten luovia
taitoja. Tavoitteena on tuoda kulttuuri osaksi lasten arkea, vahvistaa lasten ja nuorten luovuutta sekä lisätä
taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta. No siihenpä onkin 8 milj. euroa.
Toimenpide 2: Laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali‐ ja terveydenhuollon
kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi. Hankesuunnitelma 2 milj. euroa.
Otso Kantokorpi huutaa apua
Otso Kantokorpi Helsingin kaupungin taidemuseon johtokunnan varapuheenjohtajana huusi apua Hesari yleisönosastossa. Hän kyseli museon mahdollisesta alasajosta. Tämän päivän Hesarissa Helsingin sivistystoimen apulaiskaupunginjohtaja Ritva Viljanen tuntuu vastailevan Otso Kantokorven hätähuutoon. Hän todistaa Kantokorven esittäneen puutteellisia tietoja. Kantokorpi sanoo kaupunginmuseon määrärahojen vähentyneen 116000:- eurosta 58000:- euroon eli 50 %. Viljanen lohduttaa sillä että taideostoihin on kokonaisuudessa määrärahoja kokonaista 188000:- euroa. Nekin ovat tosin vähentyneet viime vuoden 350000:- eurosta eli vähennystä on 46 %. Viljanen perustelee taideostojen leikkausta Helsingin investointikatolla ja mm. 14 uuden alueen rakentamisella. Mitä tekemistä on 14 uuden alueen rakentamisella ja kaupungin taidemuseon taideostojen leikkauksella? Uusien alueiden esi-, ym. -rakentamiseen on varauduttu laittamaan 70 milj. euroa vuodessa, ja liikenneinvestointeihin 110 milj. euroa vuodessa. Onko näillä summilla jotain tekemistä kaupunginmuseon taideostojen kanssa?
En suurennuslasillakaan näe tuosta kuvasta kaupungin taidemuseon vuodelle 2017 suunniteltujen 60000 euron säästöjen vaikutusta. Ai, että juustohöylä?
Aikaan ja hetkeen nähden kivoimman puheenvuoron tuntuu käyttävän vasemmistoliiton ”wannabe” puheenjohtaja Li Andersson. Hän sanoo 14.04.2016 julkaistussa Yle Teeman kulttuurinvälikysymys- jutussa taiteen olevan luovan talouden ydin – säestää siis Korpista. Lue juttu:
Kulttuurin suurimpana uhkakuvana Andersson pitää sen välineellistämistä.
”Että entistä vähemmän puhutaan taiteesta, siitä mikä on sen yhteiskunnallinen merkitys. Taide on politiikassa usein kytköksissä johonkin muuhun eikä itsessään arvokasta. Jos tämä kehitys jatkuu, olemme matkalla tylsempään ja henkisesti köyhempään yhteiskuntaan. Ihminen voi huonosti, jos hänellä ei ole tilaa olla luova. Jos ei ole tilaa olla välillä luova, välillä laiska. Taide on tapa käsitellä tai välittää tunteita, herättää uusia ajatuksia, uusia toimintamalleja. Andersson pitää vaikeana nostaa esille yhteiskunnan alueita, jotka eivät noudata kaupallista logiikkaa. ”Yhtäkkiä on vaikea perustella sitä, että hyvinvointipalveluja tuotetaan ilman voitontavoittelua. On vaikea perustella päiväkotia tai vanhustentaloa, joka ei tuota voittoa.”
Älä erehdy, tämä ei ole vasemmistoliiton maksettu mainos
Tästähän tuli melkein vasemmistoliiton mainos kun hehkutin sekä Kantokorpea että Li Anderssonia. Ei sinänsä ollut tarkoitus – mutta kun puhuvat tässä asiassa viisaita. Vaikka Malmista jäikin pahasti kaivertamaan. Että siis kaikki yksimielisesti vastaan kentän säilyttämistä . Sen on pakko olla stalinistista ryhmäkuria tai sitten pelkästään vain ajattelemattomuutta!? Muuten vielä lopuksi Liisan tuossa aamiaispöydässä esittämä huomio. Hän mietiskeli sitä kuinka nyt eläkeläisenä taiteen maailmassa kaikki on vapaaehtoista ja rahatonta. Kun nykyistä todellisuutta vertaa päättyneeseen työelämään ympäristökonsulttina sitä huomaa miten kaikista luvuista ovat nollat karisseet!
