Ihminen nuortuu vanhetessaan
Elämä etenee väistämättomän tasaista tahtiaan. Ihminen ui elämän virrassa. Uimalla myötävirtaan tai vastavirtaan hän voi hieman kiihdyttää tai hidastaa tahtia suhteessa virtaan. Liiallinen polskinta voi kuitenkin koitua kohtalokkaaksi, oli suunta sitten myötäiseen tai vastaiseen. Tarjolla on myös paikallaan kellumisen mahdollisuus, antaa virran viedä. Kunhan ei nukahda ja vettä imaise. Nuoruudessa ihminen katsoo kaleidoskooppiin. Hän ei tiedä tulevaisuudestaan. Vanhana hän katsoo uneen. Ei voi mitään menneisyydelleen. Paitsi että nyt meillä on havaintokohteena Liisan sisko Maikki. Hän ei yritäkään miettiä menneisyyttä, hän tekee jatkuvaa tulevaisuutta, itsensä ja muiden iloksi.
Maikin silkkityö on uskomattoman vaikuttava. Omakuva kertoo ihmisen muutoksesta. Vanhenemisesta. Mutta ei välttämättä katseen herpaantumisesta. Vaikka iho vanhenee silmät katsovat terävästi ja sielukkaasti. Mitään haikeutta tai luopumista ei näy.
Taidenäyttely Parkinson-liiton tiloissa
Suomen Parkinson-liiton tiedotuspäällikkö Arja Pasila kirjoittaa Maikin taidenäyttelyn esitteeseen seuraavat sanat: ”Odysseuksen harharetkistä poimimansa lauseet muotitaiteilija Maikki Ilveskorpi-Reiman siirsi grafiikkatekniikalla muutama vuosi sitten silkkimaalaukseensa, josta katsoja erottaa palasia karttapallostamme. Silloin hän ei vielä tiennyt, että kymmenet tuhannet pakolaiset pyrkisivät Eurooppaan ja että moni heistä hukkuisi venematkallaan Kreikkaan. Lauseet, jotka Ilveskorpi-Reiman silkkimaalaukseensa kirjoitti, ovat vahvasti läsnä tässä ajassa pakolaisvirran Eurooppaan kiihtyessä.”
Maikki sairastui Parkinson-tautiin nelisen vuotta sitten. Hänellä ovat terapeutteina lastenlapset Laura ja Tuomas. Se ei yksin riitä, vaikka se onkin ihanaa, joskus tosin vaativaa. Maikilla on palava tahto luovaan tekemiseen. Maikin erikoistaidot liittyvät tekstiileihin. Hän on Ateneumista valmistunut muotitaiteilija. Maikki on osallistunut Tjuda Pedagogiin taiteen tekemiseen tekstiilitöillään. Nyt hän sai hienon tilaisuuden näyttelyn järjestämiseen Turussa toimivan Suomen Parkinson-liiton tiloissa. Näyttelyssä näyttää olevan useita punaisella pallolla merkittyjä teoksia. Se on hauskaa, vaikka myyminen ei olekaan harrastelijataiteilijalle pääasia.
Prinsessoja vessapaperille
Maikki aloitti uransa paperinukeilla. Hänen ystävänsä ja pienet ihailijansa muistavat nuo nuket. Ura jatkui oikeiden ihmisten vaatettamisella. Maikki kertoo lapsuudestaan: ”Vaatesuunnittelijan urani alkoi kun piirtelin prinsessoja vessapaperille. Meillä oli isoisän työsuhdeasunto, mutta vain vähän huonekaluja, niinpä yksi huone oli täysin tyhjä leikkihuone, johon oli tuotu vain kasa pahvilaatikoita. Siihen mielikuvitus lisäksi, niin leikkejä riitti. Isä oli aikansa kasvattaja, käytti koivuniemen herraa apuna vaikka äiti lempeämpänä estelikin. Kerran sain piiskaa mielestäni epäoikeudenmukaisesti. Leikimme naapurin tytön kanssa ihka uudella Amerikan paketissa tulleella nukella ja mietimme mitä sen sisällä mahtoi olla, kun se oli niin pehmeä. Reipas ystäväni ei aikaillut vaan leikkasi nuken kangaskropan auki. Sahajauhojahan siellä oli. Minä sain meidän yhteisrangaistuksen, vitsakin piti nöyryyttävästi hakea itse.”
Maikki on tehnyt ihanan kirjasen omasta elämästään. Teoksen sokerina ovat Maikin muotikuvat. Halusinkin laittaa tähän sarjan naisten muodista viimeisiltä vuosikymmeniltä. Vaikka en olekaan muotiasiantuntija jotain kai muistan minäkin naisista ja heidän vaatetuksestaan. Lähes kaikki ihailemani naiset vilisevät silmissäni – juuri noissa vaatteissa ja noina vuosina.
Vyötärö
Otetaan esimerkiksi vielä yksi hauska tekstipala. Maikki kertoo vyötäröstä. Maikki: ”Viisikymmenluvun tärkein korostettava kohta vartalossa oli vyötärö. Sen kapeudesta käytiin luokassa kilpailua, johon pojatkin osallistuivat. He häärivät mittanauhan kanssa yrittäen saada suosittuja tyttöjä mitattua. Virallisesti kapein vyötärö oli Pohjanvuoren Sirrellä, -58 senttiä. Siihen aikaan muoti saneltiin selkeästi kaksi kertaa vuodessa Pariisista. Julkaisupäivät olivat tammikuun ja elokuun kahdeksastoista päivä, odotimme jännityksellä mitä Pariisi kunakin sesonkina ”määräsi”.
Nyt näyttää siltä kuin 50-luvun muoti olisi ollut jotenkin samanlaista koko vuosikymmenen. Mutta ei, siinä tapahtui hienovaraisia, vartalon profiilia muuttavia muutoksia joka sesongissa. Myös suositelluissa materiaaleissa ja väriskaalassa oli aina eroa. Jonakin vuonna tehtiin vyötärön korostus kapealla vyöllä, toisena taas hyvin leveällä. Vyötärön kapeutta korosti myös parin sesongin ajan kimono tai lepakkohiha, jonka jälkeen hihanistutusta laskettiin olkapäiltä ja lisättiin volyymiä rypytyksillä.
Siluetti oli hyvin ampiaismainen, kun hameissa usein oli vielä laskoksia tai poimutusta. Koko vuosikymmenen ajan huomio oli myös tarkasti määritellyssä hameen pituudessa. Ei ollut väliä millaiset sääret itse kullakin oli, jos Pariisi määräsi mitan 52 sentiksi maasta, siihen se mittakepin kanssa mitattiin. Siluettia muokattiin tietysti myös alusasuilla. Rintaliivit olivat sokeritoppamalliset terävät ja tiukat, sukkanauhaliivit vyötäröltä melko ylösnousevat ja lisäksi käytettiin aina alushametta. Upea vapautuksen tunne tuli, kun kuminauhaliivit tulivat markkinoille.”
Yhdeksänkymmentäluku tuntuu jo melkein nykyajalta. Minulle koko vuosikymmen naisineen ja vaatteineen oli kuitenkin lähes tuntematon, sillä asuin ulkomailla ja pääosin arabimaissa. Siellä monin paikoin naiset pukeutuvat telttaan. ”Moving tents” - niin kuin arabiystäväni sanoi. Suomalaiset naiset elivät vain kaukaisissa unelmissani. Onpa hyvä että Maikki on tämän kadotetun ajan dokumentoinut. Kuvista viimeinen on vuodelta 2005. Maikki sanoo sen olevan mökkiasu. Hyvä niinkin. Minusta nykyiset työasut muistuttavat tuon ajan mökkiasuja!? Se taitaa olla evoluutiota.
Katson näitä Maikin kuvia toteuttamistaan iltapuku-taideteoksista Tjudan ”Guggenheimissa” Kemiössä. Kuvat roikkuvat puolihuolimattomasti eteisen seinällä kesän Konstrundanin näyttelyn jäänteinä. Kukaan ei tunnu niistä välittävän – paitsi minä. Ne ovat ihania. Johtuneeko siitä että nuo naiset kuvissa ovat niin viehkeitä? Vai ovatko ne nuo puvut? Vastaus: yhdistelmä.
Näyttely
Näyttelynsä esitteessä Maikki sanookin seuraavasti: ”Elämä pysähtyi hetkeksi. Nyt kaikki on taas hyvin. En murehdi sairauttani. Sen sijaan keskityn taiteen tekemiseen ja vietän mahdollisimman paljon aikaani pienten lastenlasteni kanssa. Puuhailu lasten kanssa on maailman parasta fysioterapiaa ja taideharrastusta voisi kutsua psykoterapiaksi.” Nyt katselemme psykoterapian oheistuotteita.
Nämä kaksi kuvaa ovat selvästikin esittäviä. Ylempi kuva äidistä ja lapsesta (oma tytär ja tyttären poika) on lumoava. Kuvan omistuksesta tuli näyttelyn avajaisissa kiistaa. Aktiivisia ostajia oli useita. Alemmassa kuvassa nuori parikymppinen Maikki uneksii tulevaisuudesta. Teoksissa on valtavaa herkkyyttä. Ällistyttävä tekotapa!
Odysseus
Maikki sanoi: ”Neliosaista työtä tehdessäni en olisi voinut kuvitella, että Odysseuksen retkistä suodattamani ajatukset tulisivat todeksi tässä ajassa.” Maikki jatkoi filosofiaansa: ”Etsin työhöni tasapainoa ja rytmiä. Valmis teos muotoutui vähitellen mietiskelyni pohjalta. Murehtija olen ollut aina. Tällä hetkellä mietityttää Odysseuksen tarinasta nouseva ihmisyyden matka, joka pakottaa pohtimaan pakolaiskysymystä. Mihin pakolaiset menevät, mitä ihmisille tapahtuu ja mitä tapahtuu luonnollemme?”
Kaksi Zeuksen omaa kotkaa alkoivat kiertää ympyrää
piiskasivat ilmaa vahvoilla siivillään
ja katsoivat alas korkeudesta
tuhoa ennustaen
Ainoakaan ihmisten tekemä laiva ei ole siitä kohdasta päässyt
vaan laivojen lankkuja ja miesten ruumiita ajelehtii kasoittain
veden aalloissa ja tuulen pyörteissä.
Nyt varisivat harjakset
jotka valtiatar Kirken tuhoisa myrkky oli kasvattanut
sioista tuli taas ihmisiä
Oi ystävät emme tiedä
missä päin on ilta
ja missä päin aamu on
Jotakin meidän on keksittävä
keksittävä ja
löydettävä jokin keino
Tekijät esiin
Tämän blogin Odysseuksen maisemien kuvatekstit ovat Pentti Saarikosken suomentamasta Homeroksen Odysseiasta. Valokuvat Odysseuksen maisemien silkkiteoksista on ottanut Tuisku Torkkeli. Hän on valokuvaaja Arkipelag Workshopin taiteilijayhteisössä. Hän on kuvannut myös suurimman osan pienistä silkkiteoksista. Maikin kuva taideteoksen ääressä on Arja Pasilan kuvaama. Maikin piirtämien muotikuvien valokuvat ovat minun puhelinkuvaustani. No, päätekijä on tietenkin Maikki itse – KIITOS HÄNELLE!
