Luonani vierailee tunnettu rakennusvalvontamies. Hänellä on tuskaa. Hän luettelee tämän hetken pahimmat ongelmat rakentamisen turvaamisessa. Hän sanoo näiden kompastuskivien olevan lähes myyttisiä. Kukaan ei tiedä mistä ne ovat tulleet? Miksi ne on tehty? Kuka on syyllinen? Hän haluaisi selvittää näiden ongelmien syntyvaiheet. Hän uskoo siihen, että syntyvaiheiden raadollisuuden, tai ehkä nyt hieman lauhkeammin, arkipäiväisyyden selvittyä, syntyy tilanne jossa asiat saadaan korjattua. Ilman mystiikkaa, ilman menneiden ammattisukupolvien tekojen tuomitsemista, ilman ammatillisia loukkauksia, ilman tunnetta veronmaksajien harhaannuttamisesta. Aivan täysin kepeästi – normaalina virkatyönä. Puhtaalta pöydältä. Ja sitten myös päätöksentekijät ja muut vallankäyttäjät, he huokaavat helpotuksesta ja siunaavat ilman pelkoa vanhojen normien ja muiden kompastuskivien likvidoinnin. Mistä nyt on siis kysymys? Mitä tuo vieraileva rakennusvalvontamies ajaa takaa – ystäväni – ainakin ennen kuin tämä juttu selvisi? Mistä hän puhuu?
Kaksi kohtuuhintaisen asumisen pahinta syntiä. Näistä kahdesta pahasta minua syytetään. Ystäväni vaatii minulta puhdistautumisriittiä. Synnintunnustusta ja katumista! Tutkitaanpa syntyhistoriaa. Aloitetaan väestönsuojista.
No, julkistetaan sitten! Niitä minuun liittyviä asioita on neljä. Ne asiat ovat pysäköintinormit, väestönsuojavelvoite, kaupunkibulevardit ja kompakti kaupunki. Mitä sitten? Miten ne liittyvät meidän viihtyisään tapaamiseemme Tallinnan Toompeanmäellä – kaukana arjesta? Kyllä ne näyttävät liittyvän. Hän vaatii minulta nöyrtymistä ja anteeksipyyntöä. Anteeksipyyntö tulee kohdistaa koko yhteiskunnalle. Nöyrtymisen tulee tapahtua puhdistautumisriittinä.
Olenko syyllinen ja mihin? Olen. Myönnän kyllä. Olinhan aikanaan autopaikkatoimikunnan sihteeri, silloin kun Suomeen autopaikkanormit laadittiin. Olin myös 50-luvulla Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan järjestämän väestönsuojelunäyttelyn tekninen näyttelypäällikkö. No, kaupunkibulevarditkin liippaavat läheltä. Ilaskiven selvitysmiestehtävään liittyen kirjoitin raporttiimme tuon maagisen lauseen, jossa ehdotettiin Helsingin keskustaan johtavien moottoriväylien muuttamista kaduiksi Kehä I:n sisäpuoleisilta osiltaan. Ja mitä sitten vielä? Niin, tulinhan vuonna 1967 kirjoittaneeksi Arkkitehti-lehteen artikkelin nimellä: ”Ihmisen kulkemisen suunnittelusta”. Siinä tuli lausuttua tuo ainoa minun nimiini kirjautuva lentävä lause: ”Kompakti kaupunki on kontaktikaupunki”.
Vierailija kysyy: ”Miltä se nyt tuntuu kun näkee elämäntyönsä selkeänä edessään – pelkkiä raunioita ja maanvaivaa?”
Aloitetaanpa sitten se puhdistautumisriitti kuvaamalla niitä tapahtumia, jotka johtivat näihin kohtalokkaisiin tekoihin. Ensimmäiseksi otetaan käsittelyyn väestönsuojat.
Väestösuojelunäyttely Vanhalla
Unkarin kansannousu alkoi 23. lokakuuta ja kesti 10. marraskuuta vuonna 1956. Se oli kolme vuotta Josif Vissarionovitš Džugašvili Stalinin kuoleman jälkeen. ”Kapinalliset” vaativat täydellistä kansallista itsenäisyyttä ja vapaita vaaleja. Neuvostoarmeija kukisti kapinan. Vanhan ylioppilastalon parvekkeella liehuivat surunauhoin varustetut Unkarin liput. Ainakin ylioppilaat uskalsivat ottaa kantaa! Kansannousu kukistui samana päivänä kun meidän väestönsuojelunäyttelymme alkoi.
Teknillisen Korkeakoulun Ylioppilaskunnan ja Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunnan kanssa pystytimme Vanhalle väestönsuojelunäyttelyn. Näyttely avattiin 9. marraskuuta 1956. Suruliputus oli paikallaan. Atomikokeita tehtiin ilmakehässä ja kriisit seurasivat toisiaan. Näyttelyn tuloksena ryhdyttiin laatimaan väestönsuojelunormeja. Jälkeenpäin kysyykin itseltään: mahtoiko näistä normeista, eli suojautumisesta ilmahyökkäystä vastaan, eli jostain täysin järjettömästä, tulla kallein ympäristönsuojelun muoto Suomessa? Ja tästähän rakennusvalvontamies minua syyllistää.
Minä sain rakentajateekkarina kunnian toimia TKY:n toisena edustajana näyttelytoimikunnassa. Olin näyttelyn teknisen toteutuksen päällikkö. Uskoinko asiaani? Tietysti! Sota-aika ja pommitusten jyrinä ja kirskuvat äänet olivat vielä porautuneina aivokuoreen. Eihän siitä ollut kuin kymmenen vuotta. Oli siis luontainen tarve tehdä jotain. Vai uskoimmeko silloin kaikkien sotien lopullisesti päättyneen? Emme arvanneet uskoa siihen utopiaan. Siispä olimme järjestämässä näyttelyä. Emme olleet aivan yksin.
Ylioppilaat keskeisessä roolissa – minä mukana
Ylioppilaille oli annettu näyttelytoiminnan vetäminen. Kyseessä olivat siis Helsingin yliopiston ylioppilaskunta ja teekkarit. Näyttelytoimikunnan jäseniä en nyt kaikkia täysin muista, mutta sen muistan että puheenjohtajana oli lääkintöneuvos Yrjö Hongisto ja sihteerinä Timo Kylliäinen. Toimikunnassa oli myös lakitieteen ylioppilas Olli Suontausta. Näyttelypaikkana oli Vanhan ylioppilastalon musiikkisali. Sinne rakennettiin näyttely, jossa esiteltiin värillisin havainnekuvin ja ”kosketusnäyttöisin” valotauluin atomisodan vaaroja. Näyttely jakautui 12 osastoon. Niitä olivat esimerkiksi ”ilmahyökkäys”, ”ennen tapahtunutta”, ”asutuskeskusten väestönsuojelu”, ”suojautuminen atomipommin vaikutuksilta” sekä ”väestönsuojeluhenkilöstöä”. Lisäksi esiteltiin Ruotsin ja Saksan väestönsuojelua nimikkeellä ”väestönsuojelua muualla”. Näyttelyn avasi sisäasiainministeri Vilho Väyrynen. Väyrynen oli Fagerholmin toisen hallituksen oikeusministeri ja puoluekannaltaan demari. Hän sanoi avauspuheessaan: ”Väestönsuojelu ei ole sodan valmistelua vaan nykyaikaisen yhteiskunnan välttämätön velvollisuus”. Hän jatkoi: ”Tarvitsemme nyt ensisijaisesti rahaa, että pystymme saamaan käyntiin koulutuksen, rakentamaan väestönsuojat ja järjestämään suojelumuodostelmat.”
Näyttely sai laajaa kannatusta. Siitä ei tullut poliittista ongelmaa. Näyttelyä esiteltiin myös Neuvostoliiton edustajille. Suomesta asiatuntijoina ja puolestapuhujina erilaisissa tilaisuuksissa olivat mm. kenraalit Sihvo, Poppius ja Öhquist.
Näyttelyn yhteydessä järjestettiin esitelmäsarja, jossa puhujina oli mm. kenraaliluutnantti Uolevi Poppius. Hän oli Suomen väestönsuojelujärjestön pitkäaikainen hallituksen jäsen ja sen puheenjohtaja vuodesta 1958. Poppius toimi vielä valtion väestönsuojeluneuvottelukunnan puheenjohtajana vuosina 1959-1968 Toinen merkittävä näissä kuvioissa pyörinyt kenraali ja tilaisuuden puhuja oli Harald Öhquist. Hän oli joutunut sivuun Kannaksen komentajan tehtävistä riideltyään sodan aikana Marskin kanssa taktisista rintamatoimistaan. Sittemmin hän kirjoitti teoksen: Talvisota minun näkökulmastani, 1949. Siirryttyään eläkkeelle 1951 hän aloitti Helsingin väestönsuojeluohjaajana ja hoiti tehtävää vuoteen 1959. Muuten nuo molemmat herrat olivat äärimmäisen tyylikkäitä miehiä. Heissä riitti teekkaripojalla ihailemista.
Pelättiin kaasusotaa, mutta minulla on myös kohtalonyhteys
Suomessa oli olemassa vanhat väestönsuojia koskevat määräykset vuodelta 1939. Silloin kysymys oli enimmäkseen kaasunsuojelusta. Ensimmäisen maailmansodan kaasukauhut olivat ihmisten mielessä. Ilmasta pudotettavien kaasupommien pelättiin olevan pahin uhka siviiliväestölle. Kaasunsuojelulehti kirjoitti vuonna 1934 pääkirjoituksessaan näin:
Kuulemmeko vihollisen pommitusjättiläisten moottorien surinan kaupunkiemme
yläpuolella? Tunnemmeko voimakkaitten räjähdysten vavahduttavan asumuksiamme?
Leviääkö myrkyllinen kaasu tuhoa tuottavana kaduillamme tunkeutuen tilapäisiin
suojapaikkoihimme saakka? Kuulemmeko palopommien sytyttämien suurpalojen
mahtavan kohinan päämme päällä? Hautaudummeko tulta ja kaasua paetessamme
päällemme sortuvien talojen raunioihin? Lamautuuko isänmaan puolustus, vaikka
armeija kestää? Tämä kaikki riippuu siitä, olemmeko valmiit vastaanottamaan
kotialueen asutuskeskuksia vastaan suunnatut ilmahyökkäykset. – Niin, olemmeko
valmiit?
Olipa minulla vielä oma henkilökohtainen kohtalonyhteys näissä asioissa. Isäni palveli puolustusministeriössä pitkäaikaisen VR:n virkakauden jälkeen. Hän oli matkalla kotiin kaasunsuojelukursseilta yhdessä kollegojensa kanssa. Silloin tapahtui yksi Suomen pahimmista rautatieonnettomuuksista. Matkustajajuna törmäsi Rauhan asemalla rikkidioksidivaunua vetäneeseen järjestelyjunaan. Tämä tapahtui 6.10.1938. Törmäyksessä kaasua pääsi purkautumaan ja 15 ihmistä sai surmansa kaasumyrkytyksen vuoksi – isäni oli surmansa saaneiden joukossa. Hän oli kuollessaan 35-vuotias. Junassa olleet rautatieinsinöörit havaitsivat kaasun ilmaa raskaammaksi ja kehottivat matkustajia pysymään junassa ovet ja ikkunat suljettuina. He itse menehtyivät.
Näyttelyn jälkeen alkoi tapahtua
Suomessa voimassa olleita vanhoja 1939 määräyksiä noudatettiin sodan aikana. Suojan piti olla jotenkin kaasutiivis ja hieman räjähdyspaineitakin kestävä. Suoja piti rakentaa kivitaloihin, joissa oli vähintään 20 liike- tai asuinhuoneistoa tai tilavuutta yli 2500 m3. Sodan aikana suojia syntyi siviilikohteisiin 20000 ihmiselle. Sodan päätyttyä erilaiset puolisotilaallisetkin aktiviteetit piti lakkautettaman. Näin pysähtyi väestönsuojien rakentaminen. Ja oli pysähdyksissä vaikka vanhat määräykset olivat voimassa.
Rakentaminen oli saatava uudelleen liikkeelle. Se oli Vanhan näyttelyn sanoma. Näyttelyn jälkeen toiminta aktivoitui poliittisella tasolla. Uusi väestönsuojelulaki tuli voimaan vuonna 1959. Väestönsuojien rakentaminen käynnistyi jälleen. Lakiin liittyneen väestönsuojeluasetuksen mukaan väestönsuojan pinta-alan tuli olla 2 % rakennuksen yhteenlasketusta pinta-alasta. Muiden tilojen väestönsuojatarve määritettiin henkilömäärän mukaan. Valtion velvollisuus oli rakentaa väestönsuojat rautatieasemille ja lentoasemille. Valtio korvasi kunnille ne kustannukset, jotka aiheutuivat linja-autoasemien, satamien ja myöskin metron väestönsuojien rakentamisesta.
Seuraavana vaiheena oli uuden Pelastuslain 2011 voimaantulon myötä yksinkertaistettu ja kevennetty väestönsuojien rakentamisvelvoite. Väestönsuoja on rakennettava jos asuntokerrosalaa on 1200 neliömetriä. Muissa rakennuksissa vaatimus on 1500 neliömetriä. Väestönsuojan huoneistoalaa pitää yleisnormina rakentaa 2 % kerrosalasta asuinrakennuksissa ja 1 % kerrosalasta muissa rakennuksissa. Yksinkertaista.
Väestönsuojatiloja on Suomessa tällä hetkellä lähes 4 miljoonalle hengelle. Vanhemmat tilat ovat nykynormien mukaan heikosti tarkoitukseen kelpaavia. Mm. ilmanvaihtolaitteet puuttuvat. Noin 10 % tiloista on järeitä kallioluolia. Mutta kaikilla suojilla on yksi ongelma. Luolan sisällä ei pärjätä kuin pari päivää. Sitten pitää ottaa raikasta ilmaa ulkoa. Huonosti käy jos ilma on saastunutta. Pikkukuva on napattu Helsingin ohjeista. se kertoo milloin lisärakentamisessa on rakennettava myös lisää väestönsuojia.
Onko rahaa kulunut turhuuteen?
Yhteenvetona voisi todeta, että väestönsuojia vaaditaan rakennuksissa, joiden pinta-ala ylittää noin 2000 k-m2 talossa asuville asukkaille ja heidän vierailleen. Normi sanoo suurin piirtein yhtä ihmistä varten tarvittavan 0,75 h-m2 väestönsuojapinta-alaa. Tarkoittaa siis periaatteessa, että kaikki mahtuvat siskonpetillä nukkumaan. Asukkaiden määrä kerrospinta-alaan nähden on vuosien mittaan rutkasti vähentynyt. Kun sotien jälkeen meillä oli 20 k-m2 eli 16 h-m2 asukasta kohti, niin nykyisin luvut ovat 45 kerrosneliömetriä ja vastaavasti 36 huoneistoalaneliömetriä per asukas. Väestönsuojanormeissa sovelletaan nykyisin ainakin Helsingissä sellaista laskutapaa, että väestönsuojaa on rakennettava 2 % kerrosalasta. Nykyisillä asukastiheyksillä tämä tarkoittaa, että väestönsuojapaikkoja syntyy viidennes enemmän kuin niitä asukkaille tarvittaisiin. No, tässä ei tietenkään oteta huomioon sitä kuinka paljon asukkaista olisi kriisitilanteessa evakuoitu tai muuten poissa kotoa ja vastaavasti pitäisikö olettaa talossa olevan vierailijoita.
Tilastot kertovat meillä olevan suojapaikkoja noin 4 miljoonalle hengelle. Käytännössä eivät ihmiset kuitenkaan ole oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Toisaalta paikkoja tehdään moninkertaisesti, siten että kaikilla asukkailla on periaatteessa paikka kotisuojassa, mutta työpaikoilla, kouluissa ja päiväkodeissa on myös paikat. Onkin vaikea sanoa miten paikat kriisitilanteessa kohtaantuvat. Muuten teoria on melkoisen heikosti tutkittua.
Komitea selvitti asiaa 2013
Meillä oli vuonna 2013 komitea joka tutki asiantuntijajoukon avustamana väestönsuojien rakentamista. Viime vuosina suojia on rakennettu noin 70000 väestönsuojapaikan verran vuodessa. Paikoista 41 % on mennyt asunnoille ja loput muille toiminnoille. Suurimmat toimialaryhmät ovat asuntojen jälkeen liike ja toimistorakennukset yhteensä 23 % sekä hoitoala- ja opetusrakennukset yhteensä 13 %. Suojat nostavat tilojen hintoja. Suojan kerrosneliömetrihinta on suurin piirtein samaa tasoa kun asunnon keskihinta. Tästä seuraa että väestönsuojien rakentaminen nostaa asumisen hintaa juuri tuon 2 prosentin verran. Toisaalta kaikki asuntojen yhteyteen rakennetut väestönsuojatilat ovat varasto- tai muussa käytössä. Vaadittava 1% ei riitä varastotiloille. Siitä lienee jo esimerkkinä valtaisa buumi erilaisia pelikaaneja katujen varrella. Siis tuo lisähinta ei olekaan 2 % vaan ehkä vain 0,5-1 %. Menikö oikein?
Asuntojen osuus on vain pyöreästi 40 % suojien määrästä. Se hieman yllättää. Muuten koko tämä jakauma on aika hienon strategiapelin aihe. Pelataankohan sitä jossain?
Paljon vai vähän?
Suomessa rakennetaan vuosittain noin 4 milj. k-m2 asuntoja ja 2,5 milj. k-m2 muita rakennuksia. Asunnoista väestönsuojan tarvitsevat pääosin kerrostalot ja erinäiset ryhmätalot. Sellaisia rakennuksia rakennettaneen noin 1,5 milj. k-m2. Yhteensä väestönsuojavelvoitteisia taloja rakennettaneen noin 3,5 milj. k-m2 vuodessa. Väestönsuojia on viime vuosina rakennettu suojapaikkojen lukumäärässä n. 80000 henkeä varten, se tarkoittaa noin 60000 k-m2 suojia. Voi se myös aputiloineen olle hieman ylikin. Se on 0,9 % koko talonrakentamisen kerrosalasta ja 1,7 % arvatusta väestönsuojavelvotteisesta kerrosalasta. Muuten kaikesta suojarakentamisesta kalliosuojien osuus on noin 10 %. Hintaa väestönsuojarakentamiselle kertyy vuodessa ja nykyrahassa hyvinkin noin 140 miljoonaa euroa. Kysymys kuuluu onko se paljon vai vähän?
Nyt on johtopäätösten aika-suostunko syntipukiksi?
Keskustelua väestönsuojavelvoitteesta näyttävät käyvän rakennusvalvonnan lisäksi myös pelastustoimen edustajat sekä kohtuullishintaisen asuntotuotannon puolestapuhujat. Yhtenä aiheena näyttää olevan koneellisen ilmastoinnin ja lämmön talteenottoon liittyvien laitteiden järkevä suunnittelu laitteiden ”monikäyttöä” edistämällä. Erilaisia suojatyyppejä kombinoimalla ja muuntelemalla näytettäisiin myös päästävän vuotuisessa sadan miljoonan potissa muutaman miljoonan säästöihin.
Yleensä väestönsuojelusta keskustelu vaikuttaa sekavalta. Sitä se onkin. Tarvittaisiinko uusi komitea vai laajempia strategioita? Jos en olisi eläkkeellä, muodostaisin heti pätevän monialaisen konsulttiryhmän ja tarjoaisin palveluja potentiaalisille tilaajille. Asia on mielenkiintoinen ja strategisesti vaativa.
Väestönsuojien kehittämistä arvioitiin kolme vuotta sitten poliittisen työryhmän toimesta. Sisäasiainministeriön asettama työryhmä antoi muistionsa maaliskuussa 2013. Työryhmän tehtävänä oli tilannekatsauksen ohella selvittää voitaisiinko väestönsuojien rakentamisesta luopua. Valtiosihteeri Marjo Anttoora (kd) oli puheenjohtajana. Jäseniä oli eri puolueista sekä virkamiehiä eli hallinnonhaaroilta. Rakentajia kuultiin laajasti seminaarityöskentelyn avulla. Sinänsä asia ei vaikuttanut kovin työläältä, sillä työryhmä näyttää kokoontuneen vain 4 kertaa. Ryhmä päätyi suosittelemaan nykyistä käytäntöä:
”Väestönsuojien rakentamisen jatkamista nykyisen sääntelyn pohjalta voidaan katsoa perustelluksi, koska turvallisuuspoliittisissa linjauksissa ei ole turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa (2012) todetun mukaisesti nähtävissä sellaisia muutoksia aikaisempaan, joilla voisi olla vaikutusta arvioitaessa väestön suojaamisen tarpeita.”
Oma lopputulos: En suostu pyytämään anteeksi. Se mitä on tehty on tehty. Parempi niin kuin jos ei olisi lainkaan tehty. Annetaan ”founding father” – kunnia Uolevi Poppiukselle ja Harald Öhquistille. Minäkin pääsen ottamaan siitä nurkasta pienen murusen.
