Pakolaisten invaasio ja epätietoisuus invaasion jatkumisesta herättää kysymyksiä. Etsiskelin ja olen jo viikkoja etsiskellyt strategioita ja suunnitelmia kriisin hoitamiseksi Euroopan eri maissa. En vain löydä. Haluaisin myös ymmärtää ongelman suuruuden. Saksalaisissa lähteissä toisaalta pidetään ongelmaa lähes ratkaisemattomana katastrofina, toiset lähteet taas mainitsevat pakolaistulvan Saksan pelastuksena. Yhden miljoonan vuonna 2015 saapuneen pakolaisen/turvapaikanhakijan hoidon kustannuksiksi arvioidaan 20-30 miljardia euroa vuodessa. Se on valtiolle, osavaltioille ja kunnille 20000-30000 euroa pakolaista kohti vuodessa, jatkuvasti kunnes he pääsevät töihin ja ryhtyvät tuottamaan veroja. Tähän summaan sisältyy kielikurssit, koulutus, päivärahat, asumistuki tai asuminen hätämajoituskohteissa, lasten koulutus jne. Summa sinänsä tuntuu oikean suuruiselta. Suomessa tämä tarkoittaisi nykyisellä turvapaikanhakijamäärällä 600-900 miljoonaa euroa vuodessa. Tähän summaan ei sisälly asuntoinvestointeja. Jos ajattelemme turvapaikan saavien määräksi vuoden 2015 hakijoiden osalta 10000 henkeä ja heidän määränsä paisuvan perheenyhdistämisen kautta 25000 henkeen, asuntoja tarvittaisiin tiukalla 20 k-m2 per nuppi mitoituksella puoli miljoonaa kerrosneliömetriä. Onko se paljon vai vähän? Tätä ihmettelin jo blogissani http://penttimurole.blogspot.fi/2015/12/pakolaiset-poroerotuksessa.html. Nyt ihmettelen lisää. Ajattelin vielä ihmetteleväni millaisia kaupunkeja tai taloja tuollainen asuntojen lisätarve tarkoittaisi. Ja millaista rahoitusta se tarkoittaisi verrattuna muuhun vakiintuneeseen rakentamiseen. Nyt myönnän jo heti alkuun: kesken jää. On ihmeteltävä lisää.
Tässä kuvassa rakentamisen volyymi on tasattu 10 vuoden jaksoille. Ennen sotia Suomessa rakennettiin vain 0,1 milj. k-m2 vuodessa. Miten lie tilastoinnin laita etenkin maaseudulla. Sotien jälkeen määrä nousi lähelle 0,3 miljoonaa, kunnes sitten alkoi maaltamuutto. Suomalaisen rakentamisen volyymi kerrosneliömetreissä mitattuna oli vahvimmillaan 1970- ja 1980-luvuilla. Noina vuosikymmeninä asuntoja syntyi 0,5 miljoonaa k-m2 vuodessa. Muuta rakentamista oli 0,4 milj. k-m2 vuodessa. Teollisuutta rakennettiin voimallisesti. 1990-luvulla ja sen jälkeen asuntoja syntyi 0,4 milj. k.m2 vuodessa. Kokonaisvolyymi putosi runsaaseen 0,6 miljoonaan kerrosneliömetriin. Ja sitten vielä oli huima pudotus vuoden 2009 nurkilla finanssikriisin seurauksena. Paljonko olisi nyt rakennettava lisää, sitä pohditaan.
Kuvassa näkyy rakentaminen vuoden 1995 jälkeen. Se oli edellisen laman jälkeistä aikaa. Vuosi 1995 oli myös pohja, vielä heikompi kuin asunto-rakentamisessa vuosi 2009 ja muussa rakentamisessa vuosi 2014. Asuntorakentamisen huippu oli vuonna 2007 (4,6 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2009 (2,9 milj. k-m2). Muun rakentamisen huippu oli vuonna 2008 (6,4 milj. k-m2) ja pohja vuonna 2014 (4,1 milj. k-m2). Paremman puutteessa tein itse ennusteen jossa pikku hiljaa tulevina vuosina lähestytään vuosien 2008 ja 2009 tasoa. Merkittävimmät muutokset vanhaan saattaisivat olla omakotirakentamisen määrän vakioituminen ja kerrostalojen osuuden lisäys. Pakolaisten asuttaminen lisää kerrostalorakentamista keltaisen palkin määrällä. Kaiken kaikkiaan pakolaisten asuttaminen lisäisi asuntojen kokonaismäärän (kerrosneliöitä) rakentamistarvetta 19 % ja kerrostalojen määrän tarvetta 36 %.
Vielä pieni mittailu euroissa. Suomessa panostetaan talojen rakentamiseen noin 19 mrd. nykyeuroa vuodessa. Puolet rahasta käytetään asuntojen rakentamiseen. Huippuaikana eli vuonna 2008 talojen rakentamiseen taisi kulua runsas 25 mrd. euroa. Pakolaisille rakennetaan kohtuuhintaisia taloja. Kunnes sitten pystyvät nousemaan tikapuita. Pakolaisten talojen rakentaminen tulee vaatimaan Suomen rakentamisen kokonaisfinansseista 8 % ja asuntorakentamisen markkinasta 15 %.
IFHP on yhdistys, jonka kansainvälisissä kongresseissa ainakin meistä vanhemmista moni on käynyt. Yhdistyksen koko nimi on: International Federation for Housing and Planning. IFHP on temppelin harjalla miettiessään pakolaisten asuttamista. Yhdistyksen syksyinen kokoussarja pyrki etsimään ratkaisuja tai suosituksia parantaakseen kiinteän asumisen tuottamista pakolaisille. No, vaikka siitä ei paljoa villoja näytä irronneen, niin kuitenkin enemmän kuin monen muun kovaäänisenkin toimijan yrityksistä, joten sietääpä hieman vilkaista. Kokous käsittelee pakolaisten asuttamisen näkökohtia kolmessa pääryhmässä:
■ Asuminen ja integraatio
■ Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen
■ Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset
Asuminen ja integraatio
IFHP aloittaa toteamalla nimitysten muuttuneen. 70-uvulle saakka siirtolaisten sulauttamisesta käytettiin termiä ”assimilaatio”. 70-luvun puolivälistä alkaen siirtolaisia lakattiin pitämästä väliaikaisina asukkaina ja käyttöön otettiin termi ”integraatio”. Syynä muutokseen sanotaan olleen sen käsityksen, että assimilaatio tarkoittaisi siirtolaiselle tai hänen jälkeläisilleen tarvetta tai pakkoa omaksua isäntämaan kulttuuriset standardit. Uusi nimitys integraatio ei taas sisältäisi tällaista pakkoa, vaan siihen sisältyisi erilaisuuden kunnioitus. On siis sopeuduttava ja yhdyttävä (tarkoittaako tämä kotouduttava?) kadottamatta kulttuurista identiteettiään.
Tämä on erittäin jännittävä ja kiinnostava juttu! Siis älyttömän jännittävä. Piti oikein katsoa sanakirjasta. Sanakirja sanoo kotoutua=integrate. Hassun tuntuista, suomen kielessä sana kotoutua tuntuisi tarkoittavan hyvin kauniilla tavalla uuden kotipaikan muodostumista ikään kuin kodikkaaksi ja kodiksi. Mutta toisinpäin: sanakirja sanoo integrate=yhdistää.
Olikohan China town -ideologia tuota aikaa ennen assimilaatiota. Nykyään chinatowneja ei pidetä hyvänä konseptina. Se kuulemma estää niin assimilaation kuin integraation ja synnyttää segregaation. Ne asuimme Liisan kanssa pari kuukautta Brooklynissä. Meidän kaupunginosamme oli latinokorttelia. Pohjoispuolella, parin kivenheiton päässä, urheilukentän takana, oli puolalaiskaupunginosa. Etelämpänä taas elelivät ortodoksijuutalaiset omassa kaupunginosassaan. Minusta tuossa asumisessa ei ollut segregaatiota.
IFHP toteaa Euroopan onnistuneen asuntopolitiikassaan ja kaupungeissaan ja lähiöissään hyvällä tavalla yhdistämään yhteiskunnallista monimuotoisuutta. Toisaalta IFHP toteaa pakolaisten asuinpaikkojen vaikuttaneen suuresti integraation epäonnistumiseen tai onnistumiseen. Näin havaitaankin asumisen ja integraation kehittämisen tapahtuvan toisistaan erillisinä hallintotoimina. ”Asuntotuotanto infrastruktuurin kehittämisenä on vain kaavan yksi osa. Sosiaalinen painotus, kuten perheen läheisyys ja yhteys, työtilaisuudet, koulutus ja paikallinen yhteisöllisyys, ne ovat tekijöitä jotka auttavat pakolaisasutuksen muodostumisessa kodiksi - ei vain paikaksi, jossa asutaan.”
Mietityttää, niin tuossapa se on se pähkinä purtavaksi?
Miten pakolaisten asuminen muodostaa heille itselleen kodin ja antaa mahdollisuuden toimia oman kulttuurinsa sääntöjen mukaan, ilman että tuo asuminen vie naapurustossa asuvilta paikallisilta tunnetta siitä, että he asuvat kotonaan. Eikä yksin niin. Pakolaisissa on myös monia ”oman kulttuurin” ryhmiä, joiden identiteetin ja koskemattomuuden toivoisi säilyvän. On myös rankkaa rasismia. On muuten hieman outoa miten yksipuolisesti rasismista ja keskinäisestä kunnioituksesta puhutaan. Siis säilyykö tämä ”diversiteetti”? No tietenkään et säily – pitkän päälle. Globalisaatio ja kaupalliset ”maailmankulttuurit” iskevät päälle. Uskontokulttuurit sinnittelevät.
Marraskuussa 2015 päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin (niistä lyhyesti)
Asumisen polut ja integraatio
1. Asumisen yhteinen polku
Asuntopolitiikka ja integraatiopalvelut tulee yhdistää ”valitsemalla polku”. On tehtävä jaettu yhteinen perspektiivi, joka edustaa niin vastaanottavan yhteiskunnan tavoitteita kuin asettuvien pakolaistenkin tavoitteita. Jokaiselle pakolaisella voitaisiin luoda havainnollistettu polku integraatioyhteiskunnan osaksi astumisesta. Jokainen pakolainen voisi asumisen ja integraation polkua seuraten nousta kehityksen tikapuilla puolapuu kerrallaan. Polkumalli kuvaa odotuksia, oikeuksia, velvollisuuksia paikallisyhteisöä kohtaan, velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan ja velvollisuuksia yksilöä kohtaa.
Tässä taas täytyy miettiä - vähän. Työn löytäminen on ainoa tapa päästä tuolle nykyisin paljon puhutulle tikapuulle. Kun katsoo pakolaisten tai siirtolaisten työlupia esimerkiksi Ruotsissa työn saanti vaikuttaa melkoisen ongelmalliselta. Saattaa tulla pysähdys alimmalle askelmalle.
2. Rinnakkainasettelu
Pakolaisten asunnontarve asettaa suuria haasteita eurooppalaisessa asuntotilanteessa. Sen vuoksi olisi hyvä asettaa tasapuoliseen vertailuun niin isäntäkansalaisten kuin pakolaisten tarpeet kun isäntämaat ja kunnat osoittavat käytettävissä olevan asuntokannan ja sosiaaliset tarpeet asuntojen suhteen. Samoin pakolaisten tulisi voida osoittaa heidän nimenomaiset asuntotarpeensa ja sosiaaliset tarpeensa (päivähoito, koulut, maataloustyön mahdollisuudet jne.) Näin asioita tarkastelemalla samanaikaisesti eri kannoilta voitaisiin löytää yhtymäkohtia ja yhteisiä ratkaisuja asumiseen ja sosiaalisiin tarpeisiin kuten asumiseen, opetukseen, kielikysymyksiin, kulttuuriin ja työtilaisuuksiin. (Aikamoista munkkilatinaa!)
Uusien alueiden suunnittelussa unohtuu usein tarve rakentaa muutakin kuin vain asuntopinta-alaa. Oliver Clemens esitteli IFHP:n työpajassa Rotaprint teollisuuslaitoksesta muodostettua yhtiötä, joka tarjoaa tiloja erilaisille toiminnoille ja samalla suojelee vanhan teollisuuskompleksin. Kortteli sijaitsee Berliinissä. He kutsuvat rakennusta sosiaaliseksi veistokseksi. Minusta se on hyvin sattuvasti ja kivasti sanottu. Suurin osa käytöstä liittyy taiteeseen ja käsityöhön. Tiloja vuokrataan erityisesti yhteisöllisyyttä ja paikallistoimintaa tukeviin tarkoituksiin. Korttelissa toimii mm. kielikoulu maahanmuuttajille. Yhtiö on voittoa tuottamaton ja eikä hankkeella ole minkäänlaista valtion tai kunnan apua.
Asuntopolitiikka ja kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen
Siirtolaisvirrat, finanssikriisi, heikko yksityinen investointitahti ja heikkenevä panostus sosiaaliseen asuntotuotantoon ovat omiaan lisäämään kysyntää ja samanaikaisesti vähentämään kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaa. Vastauksena tähän olisi kehitettävä uutta asuntopolitiikkaa kohtuuhintaisten asuntojen luomiseksi niin nykyiselle väestölle kuin siirtolaisillekin. Tarkoitus on luoda nopeampi, monipuolisempi ja tehokkaampi asuntotuotanto. Nyt on tarve olla nopealiikkeinen ja oikea-aikainen koska tarpeet ja haasteet tulee jatkuvasti ajantasaistaa.
3. Asuntopolitiikka
Kaupungit elävät muutoksen aikaa. Nyt olisi kehitettävä uusia ideoita mutta olisi myös tutkittava vanhoja hyväksi havaittuja keinoja. Kaupunkien tulisi omaksua monipuolisia lähestymistapoja ja työskennellä yhtäaikaisesti monien yhdensuuntaisten strategioiden eteen. Niitä voisi olla:
■ hyödyntää nykyinen asuntokanta ja rakentaa uutta
■ tutkia optioita asuntotuotannontarjonnan lisäämiseksi, tutkimalla esimerkiksi toimistojen, kirkkojen ja koulujen käyttämistä asuntotarkoituksiin.
■ rohkaista tee se itse -rakentamista tarjoamalla maata ja muuta apua – myös pakolaisille
■ tarjota mahdollisuus joustavampiin asuntoratkaistuihin, esimerkkinä nyt yksin saapuvat nuoret miehet ja heille tulevaisuudessa tarjottu perheenyhdistämismahdollisuus
■ kokeilla säännösten lieventämistä tinkimättä asuntojen yksityisyyssuojasta ja ympäristötavoitteista
IFHP:n järjestämässä work shopissa Florian Kohl esitteli toteutettua ideaa yhteisöasumisesta, ”klusteriasumisesta”. Hän sanoi: “Meidän täytyy mennä naapurustoon ja keskustella asukkaiden kanssa. Ei ole kysymys vain rahasta ja tarjonnasta. Meidän on tiedettävä mitä asukkaat tarvitsevat. Esimerkiksi kattopuutarhan, jos maantasoinen puutarha puuttuu. Niinpä niin!
4. Kohtuuhintainen asuntotuotanto
Kohtuuhintaiseen asuntotuotantoon, niin yksityiseen kuin julkiseenkin, sisältyy tarve tuottaa asuntoja pakolaisille. Samaan aikaan kantaväestön suhteen vallitsee lisääntyvä asuntopula. Tämä saattaa synnyttää jännitteitä, koska kantaväestö tuntee itsensä ylenkatsotuksi ja ohitetuksi jonotuslistoilla. Keinoksi ehdotetaan olemassa olevan asuntokannan huolellista kartoitusta, samalla kun asuntotuotantoteollisuus, pakolaisten integrointipalvelut ja kunnan elimet toimisivat kiinteässä yhteistyössä. (Vaikuttaa siltä, että hallinnon kykyyn uskotaan, en ole varma onko siitä kysymys?)
Suunnittelusäännökset ja asemakaavamääräykset
Monissa Euroopan maissa tiukat suunnitteluohjeet voivat suuresti rajoittaa olemassa olevien tilojen käyttöä, uudelleenkäyttöä ja käyttöönottoa yleensä. Kaavojen käyttötarkoitusmääräykset saattavat estää tyhjien tilojen, kuten toimistojen, koulujen ja teollisuustilojen muuttamista uuteen tilapäiskäyttöön. Nyt kun keskustellaan eurooppalaisten kaupunkien kapasiteetista tarjota nopeasti tilapäisiä ja pysyviä asuntoja yhtälailla kantaväestön asunnontarvitsijoille kuin siirtolaisille ja pakolaisille, olisi tarkasteltava ja uudistettava nimenomaan mainittuja määräyksiä.
5. Suunnittelusäännökset
Pakolaisryhmien erilaista taustaa pidetään huomionarvoisena. Sanotaan että ratkaisujen tulisi olla räätälöityjä ja joustavia erilaisten ryhmien tarpeiden mukaan. (Tuo on nyt ilmiselvästi todentotta!) Kuka räätälöi?
6. Asemakaavojen käyttötarkoitusmuutokset
Asemakaavoissa määritettyä käyttötarkoituksen ”lukkoa” tulisi lieventää. Asuntotuotantoa ja erityisesti myös kokeellista asuntotuotantoa tulisi sallia alueilla, joilla on nyt ainoastaan kaupallista toimintaa, teollisuutta, virkistystä tai toimistoja sallivat merkinnät. Puhutaan innovatiivisuudesta, joka auttaisi uusiin ratkaisuihin niin kaavoituksessa kuin rakennussuunnittelussa. Kunnissa olisi erityisesti vastattava sellaisiin asuntopolitiikan haasteisiin joissa keskiössä ovat erilaisten ihmisryhmien tarpeiden kirjo; yhtenä ryhmänä pakolaisten ja siirtolaisten ja heidänkin sisäisten erilaisten yhteiskunnallisten tarpeidensa kirjo.
7. Rakennusmääräysten joustava soveltaminen
Lausunnossa todetaan rakennusmääräysten asettavan yksityiskohtaiset tekniset ja hallinnolliset vaatimukset ja minimistandardit talonrakentamiselle. Näiden määräysten tarkoituksena on turvata terveyttä ja turvallisuutta, paloturvallisuutta, resurssien järkevää käyttöä, ympäristöä ja esteettömyyttä. Näitä määräyksiä ei suinkaan kiistetä, mutta ehdotetaan kuitenkin ohjelmaa, joka sallisi määräysten soveltamisessa vaiheittaisuutta. Näin voitaisiin löytää inkrementaalisia asuntorakentamisen mahdollisuuksia asunnontarvitsijaryhmien edellytyksiin ja paikallisiin olosuhteisiin sovellettuna. Yhtenä optiona mainitaan “tee se itse” asuntotuotanto. Ajatellaan että toimijat voisivat kehittää vaiheittaisen rakentamisen ja remontoinnin muotoja, joissa määräykset joustavat.
Hartiapankkirakentaminen on hieno ajatus. Sitä on sovelluttu Suomessa kun siirtolaiset Karjalasta saivat käyttöönsä sirkkelisahan ja ryhtyivät kaatamaan palstaltaan puita asuintaloaan varten. Vaikka muistankin nyt kuin itse asutustoimintaa johtanut maestro Veikko Vennamo kertoi siirtolaisten ensin rakentaneen karjalle suojan ja itse asuneen ensimmäisen talven perunakuopassa. Nyt on saatu eurooppalaiset nuoret arkkitehdit innostumaan. Tässä IBAU:n kuormalavatalo. No ehkä päiväntasaajalla! Kanattaisi vielä muistella Martti Ilveskorpea - kerrostaloja hartiapankilla. Muistellaan toisella kertaa.
Helsingin kaupungilla on tilaisuutensa - NYT
Aleksilla Tiedekulmassa oli viime viikolla mielenkiintoinen ja täyteen kansoitettu tilaisuus. Tilaisuuden ajankohtaisuus oli kuuma. Sen nimi oli: Minne menossa, kaupunki? Puhetta johti ansiokkaan vetävästi Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja Tuukka Tammi. Sain viimeisen vapaan jakkaran. Vaattovaara ja Kortteinen kertoivat jo edellisenä päivänä julkisuuteen lipsahtaneesta segregaatio-tutkimuksestaan. He eivät vielä ehkä arvanneetkaan millä kiihkolla Helsingin johtavat virkamiehet, Pajunen ja Aho, ruotivat tutkimuksen tuloksia - taas sitten seuraavana päivänä. Jos tutkijat aivan oikein toteavat että segregaatio on kaupungin tietyillä alueilla vain edennyt, eikä sitä ole onnistuttu saamaan hallintaan, niin mitähän tuossa on kiihtymistä. Tottahan se on. Väistämättömästi. Mutta tuo aihe, se liittyy rajulla tavalla siihen mitä pakolaisasioissa tapahtuu.
Keskustelu on siis ajankohtainen. Jos ja kun se keskustelu kiinnostaa kaupungin korkeinta johtoa ollaan juuri siinä missä pitäisikin olla. Tätä akuuttia ongelmaa ei nyt pystytä 2050-vuoden yleiskaavavisiolla eikä bulevardeilla ratkaisemaan. Asia on jo käsissä. Nyt odottaisikin näkevänsä strategian ja suunnitelman, jolla Helsingin seutu, MAL-alue ja muut metropolistit, kertovat meille tulevista asumisen haasteista.
Olisi nimittäin aktiivisen vanhan tarpeen lisäksi ratkaistava uudet tarpeet. Euroopassa näyttää olevan sormi suussa. Naapurissa Ruotsissa on sormi suussa. Nyt oli meillä tilaisuus näyttää mallia ajattelussa ja teoissa koko Euroopalle.
Tutkijat sanovat, ettei Helsingin suunnittelussa harjoitettu politiikka ole purrut segregaation suhteen. Köyhät, maahanmuuttajat ja huonompiosaiset sijoittuvat lisääntyvästi samoille alueille kaupungin sekoittamispolitiikasta huolimatta. Hesari kirjoittaa: ”Päinvastoin (kaupungin politiikasta huolimatta) esimerkiksi Itä-Helsinkiin oli kehittynyt alueita, joille oli keskittynyt pääosin vain köyhiä, syrjäytyneitä, koulutukseltaan, työllisyydeltään, tulotasoltaan ja terveydentilaltaan vaikeassa asemassa olevia ihmisiä.”
Ei kannata loukkaantua
Tutkijoiden puhe ja kirjoittelu tuntuu loukkaavan kaupungin edustajia. Pajunen puolustautuu ja sanoo Helsingin onnistuneen paremmin kuin monet muut kaupungit. Hän ei näe Helsingissä monien suurkaupunkien hälyttäviä ilmiötä. Hän panee kuitenkin huonoksi mainittujen alueiden kaavoitukselliseksi virheeksi yksipuolisen kaupungin vuokratalojen sijoittamisen samoille alueille. Tämä juontaa juurensa 90-luvun alun lamasta – silloin piti elvyttää. Hänen mielestään Helsinki on onnistunut tyydyttävästi. ”Pitäisi tehdä kansainvälinen vertailu niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joissa ei ole harjoitettu sosiaalisen sekoittamisen politiikkaa. Niissä kehitys on ollut huomattavasti huonompaa”, Pajunen sanoo. ”Virastopäällikkö Mikko Aho taas sanoo: ”Onko meillä yhtään surkeita alueita? Sellaisia alueita, joilla sijaitsevat asunnot eivät mene kaupaksi ja jotka ovat kokonaan tyhjentyneet? Sellaisia ei Helsingissä ole!” Aivan oikein sitten Pajunen toteaa: ”Keskeinen väline on palveluverkosto. Työllistymisessä auttaminen on nyt ensisijaisen tärkeää. Sosiaali- ja terveystoimen sekä opetustoimen panos on valtava”, Pajunen luettelee.
”Vasta kun tutkitaan sosiaalisen sekoittamisen ja muiden tekijöiden yhteisvaikutusta, voidaan kokonaisuuden kautta arvioida onnistumista segregaation torjunnassa.” Siinäpä se on, maahanmuuttajat eivät yksistään ole tässä vaikuttamassa. Mutta miten käy tulevaisuudessa, kun heidän määränsä lisääntyy moninkertaisesti?
Nyt odottelen innostuneena millaisia ratkaisuja Arkkitehtuurimuseon ja SAFA:n kilpailu tuo meidän ajankohtaiseen ongelmaamme. Tähän asti olemme olleet hyvinkin ymmällä ja samalla hampaattomia.
Hyvän uudenvuoden toivotus kaikille asiasta kiinnostuneille, samalla voisitte panna ideapadan porisemaan.
