En tunnu pääsevän eroon Irakista. Se pyörii päässä ja ajatuksissa. Pakolaisongelma tuntuu niin vaikealta, Kirjoitin joskus pari kuukautta sitten blogissani myönteisesti irakilaisista ja siitä että he ovat syyrialaisten kanssa juuri sellaisia ihmisiä joita meidän kannattaa mielihyvin ottaa vastaan - jos vastaanotettava on. Nyt kun ensin tapahtui se, että saimmekin vain irakilaisia ja afgaaneja, ja vain nuoria miehiä, silloin alkoi tuntua että vaikeata on. Miten tästä selvitään? Minne takaisin käännytetyt viedään? Viekö joku heidät Bagdadiin tai Kabuliin? Miten se tapahtuu? Vai rajalleko heidät bussista tipautetaan? Suomalainenko poliisimies heitä saattelee ja takapuolesta tuuppii? Ei, sehän on mahdotonta! Useat ovat paenneet asevelvollisuutta. Mihin he kotimaassaan joutuvat jos menevät virallisesti maahan? Epävirallisesti on portti auki vain Daeshiin! Sinnekö heidät halutaan? Tänne heitä tulee jäämään paljon enemmän kuin nyt lupaillaan. Näissä mietteissä on jatkettava jutustelua Irakista. Miksi? En tiedä!
Aapo Irakiin
Aapo Ala-Härkönen on kurssitoverini. Me aloitimme Teknillisessä Korkeakoulussa Hietalahdenkadulla vuonna 1953. Elettiin sotien varjossa jälleenrakennuskautta. Rakentaminen tuntui silloin oikealta tulevaisuuden alalta. Aapo valmistui vuonna 1958 ja aloitti rakennesuunnittelijana. Vuonna 1965 hän siirtyi Virkkalaan Lohja Oy:n palvelukseen. Se tapahtui kaksi vuotta ”Kalkki-Petterin” eläkkeelle siirtymisen jälkeen. Risto Alanko oli aloittanut ”kalkinpölyn putsaamisen” ja rakennuspuolen kehittämisen. Alangon remmissä Siporex ja Saseka tulivat tutuiksi, ja sitten koittikin kutsu vientiin. Ja viennistä ja Irakista, niistähän on nyt puhe. Tarkemmin sanottuna Aapolle koitti kutsu vientiin vuonna 1977.
Vise Oy:n ja Lohja Oy:n liittoutuminen paikallisen valtionyhtiön kanssa johti mahtaviin projekteihin. Lohja selvisi Irakista kuivin jaloin, mutta Visen kohtalona oli tulla ”laillisesti murhatuksi”. Näin kirjoitti Kauko Parkkinen: Laillinen murha – Visen taru ja tuho, Kauko-Kustannus 2003.
Vise Oy:n Seppo Hautala, apunaan Terho Jaatinen – nykyinen saarnamies - olivat maailmanvalloitusretkellä. Irakissa näytti tärppäävän. Libyassa oli jo vähän tärpännyt. Mutta nyt tarvittiin avuksi isompia rahkeita. Lohja Oy oli oivallisen vahva kumppani. Kun vielä Alanko keksi heittää remmiin kunnianhimoisen Aapon - geschäft oli selvä, hän lähti vetämään Lohjan osuutta projektissa. Pesti paikanpäällä alkoi syksyllä 1977. Kumppanina oli paikallinen valtionyhtiö SCCCO ja tietysti homman löytänyt Vise. Lohjan ensimmäisenä tehtävänä oli elementtitehtaan rakentaminen. Se tehtiin elementtien tuottamiseksi 28 ammattikouluun. Myöhemmin tuotettiin myös 6 maatalousoppilaitoksen elementit. Kolmantena suurena juttuna oli kaivoskaupunkien rakentaminen Syyrian rajan tuntumaan. Sitten piti panna elementit pystyyn. Ja niin tehtiin eri puolilla laajaa Irakin maata. 34 työmaalla etelässä, pohjoisessa, idässä ja lännessä. Rakennettavana oli puoli miljoonaa kerrosneliötä.
Eri puolille maata rakennetun 28 ammattikoulun yhteispinta-ala oli noin 180000 kerrosneliömetriä. Kokonaishinnaksi oli laskettu 550 milj. markkaa. Nykyrahassa arvioituna ja indeksikorjattuna tuo tekisi noin 1500 euroa neliömetriltä. Kuvassa ensimmäinen valmistunut koulu Aapon itsensä kuvaamana – vai oliko vaimo? Ylpeä vartija huolehtii turvallisuudesta.
Saman vuoden syksyllä allekirjoitettiin toinen projekti. Olisi rakennettava 6 maatalousinstituuttia kokonaispinta-alaltaan 280000 kerrosneliömetriä. Urakkahinnaksi oli laskettu 600 milj. markkaa eli nykyrahassa rakennuskustannusindeksillä muokattuna noin 1100 euroa per neliömetri. Visen vastuulla oli hankkeiden suunnittelu. Kaupunkisuunnittelu Oy ja siellä Jaakko Ylinen olivat aktiivisia tekijöitä.
Sitten laukesi kolmas projekti
Oli rakennettava kahteen Syyrian rajan läheisyydessä sijaitsevaan kaivoskaupunkiin asuntoja 260000 kerrosneliömetrin verran. Lohja OY:n Box-Unit elementtituotannon osalta hinnaksi tuli 260 miljoonaa markkaa eli nykyrahassa 45 miljoonaa euroa. Tuo oli mielenkiintoista tuo BOX-UNIT. Olihan maailmalla ollut uskoa tilaelementtirakentamiseen. Oikeastaan sitä uskoa syntyi Melbournen Habitat-korttelista vuodelta 1967. Ihan tosissaan silloin ajateltiin box-unit tulevaisuuden systeemiksi. Mutta, ehkä ei juuri arkkitehti Moshe Safdien idean pohjalta - Irakissa. Hän taisi olla liian läheistä veljeskansaa. Syntyään Haifasta, syyrianjuutalainen. Mutta Irakin box-unit olikin tamperelaisen Aulis Saarisen patentoima ja sittemmin Lohjalle myyty systeemi. Aulis oli systeemin patentoinut 1960-luvulla.
Ylhäällä vasemmalla AUSA-taloja Tampereen Hakametsässä vuosilta 1970-1973. Arkkitehteina Karvala ja Silvennoinen. Rakennusmestari Aulis Saarinen oli aikansa innovaattori. AUSA -järjestelmä saavutti myös kansainvälistä huomiota. Aulis Saarisen yritys ajautui kuitenkin konkurssiin 1970-luvun puolessa välissä Saksan rakennuskohteen rahoitusvaikeuksien takia. AUSA-järjestelmän patentit siirtyivät Lohjan Kalkkitehtaalle ja nimi muutettiin Lohja Box Unit -järjestelmäksi. Systeemi sai sitten ainoan suuren sovelluksensa Irakissa 80-luvun alussa. Oikealla kuva Lohjan Box-Unit elementtitehtaasta Irakissa. Vasemmalla alhaalla on Melbournen Moshe Safdien Habitat-tilaelementtikorttelia vuodelta 1967. Se oli aikoinaan minun suuren ihailuni kohde. Uskoin sen tulevan meillekin kaupunkirakentamisen renessanssina.
En pysy aiheessa
Tämän blogin aiheena oli alkuaan yhteistyö irakilaisten ihmisten kanssa. Ihmisillä tarkoitan lähinnä rakentamisen tilaajia ja työntekijöitä. Erehdyin lavertelemaan tilaelementeistä. Nyt kerron hieman ihmisistä. Tai kerron minulle kerrottua. Aapo Ala-Härkönen sanoo yhteistyön irakilaisten tilaajien kanssa olleen moitteetonta, joskaan ei aina ongelmatonta. Ongelmat syntyivät mentaliteettieroista. Ajan ja aikataulun käsite poikkeaa. Asioista täytyy huomauttaa ja reklamoida lujalla otteella, sitten kaikki asiat voivat selvitä kertaheitolla. Tilaajien, tai joint venture -kumppaneiden kanssa asiat siis sujuivat, kunhan asetettiin hieman paineita. Työntekijöiden kanssa oli kuitenkin ongelmia. Elementtitehtailla ja työmailla oli tuhansittain väkeä. Alkuun yritettiin palkata paikallista työvoimaa tilaajan toivomusten mukaan. Kun tässä ei tyydyttävästi onnistuttu palkattiin kurdeja vuoristosta. Se oli parempi. Lopuksi sitten rekrytoitiin, filipinoja ja pakistanilaisia. Rekrytoinnissa silmän välke oli ykköskriteeri. Hyvällä silmänvälkkeellä pääsi jopa nokkamieheksi.
Aapo Ala-Härkönen palasi kotimaan hommiin vuonna 1980. Hän laskeskelee Irakin projektinsa voitollisiksi. Se taitaa olla melkoista herkkua. Nyt kun häntä haastattelin, hänellä oli välkettä silmäkulmassa. Siinäpä se salaisuus!
Vain orjat juoksevat
Rikkaiden tai puolirikkaidenkin öljymaiden ongelma on työnteko. Ruumiillinen työ ei tunnu sopivan paikallisille miehille. Miehet keskustelevat, juovat teetä ja jälleen keskustelevat. Televisiota katsotaan syödessä ja nukkuessa ja keskusteltaessa. Nykyään vielä älypuhelinta - kaiken muun ohella. Remonttitöihin palkataan pienipalkkaisia siirtotyöläisiä. Köyhäkin löytää aina vielä köyhemmän. Hiekalla syntynyt ei juokse. Eräs hyvä korkeakoulutettu irakilainen ystäväni joutui kerran juoksemaan Tallinnan satamassa ehtiäkseen laivaan. Hän sanoi juosseensa ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Vain orjat juoksevat, sanoo vanha viisaus. Jo muinaiset kreikkalaiset sen tiesivät. Jos katto vuotaa etsitään lisää ämpäreitä. Katon korjaaminen, se on hankala homma. Täytyy muuttaa elämäntapaa ja tehdä jotain. Naiset ovat ahkeria. Miehet laiskoja. Sen kuuluu olla niin. Muuten saatettaisiin leimata hulluksi. Hiekalla syntyneellä ei ole kenkiä. Hän käyttää rantasandaaleja. Olisiko sandaalit jalassa hyvä lähteä kasvimaata kääntämään? Tai lunta lapioimaan? Tässä on yksi ns. kotouttamisen ongelma. Miten ihmiset jotka eivät ole tottuneet ruumiilliseen työhön voitaisiin kotouttaa työn kautta? Oikeastaan niiden jotka suorittavat tärkeätä kotouttamistyötä kannattaisi lukea G.A. Wallinin kirja: Tutkimusmatkoilla arabien parissa, WSOY, Juva, 2000. Palaan asiaan vielä blogin lopussa.
Olipa nyt ilkeätä juttua
Tiedämmehän me että syyrialaiset ovat parhaita rappareita ja katto-ornamentiikan tekijöitä ja tiedämme egyptiläisten olevan parhaita puuseppiä, turkkilaiset ovat maan mainioita metalliseppiä, mutta nämä eivät olekaan niitä rikkaita tai puolirikkaita. Ovat köyhiä, jolle työnteko on kunniaksi. Kysyin kerran eräältä hiekalla syntyneeltä kollegalta: ”What is your work?” Hän vastasi: ”Me no work, me manager!” On totta, mutta valitettavaa, että meillä nytkin on pakolaisten joukossa enemmän managereita kuin työntekijöitä.
Antti Irakiin
Antti Kunnas 69 on minun työtoverini monien vuosien ajalta. Hän tuli Libyaan vuonna 1993 ja toimi Devecon Oy:n vuokraamana arkkitehtina paikallisessa National Consulting Bureau -toimistossa 7 vuotta. Asuimme samalla kämpillä Tripolin lentokentän läheisyydessä. Juuri katsoimme Googlesta, meidän kämppimme tai entinen YIT:n kämppi, se oli hävinnyt. Naton pommittajat olivat sen paukauttaneet taivaan tuuliin. Onneksi emme enää olleet sisällä. Antti, hän on ihailemani mielettömän työnteon ja työtehon tyyppi. Hän on myös historioitsija. Hän piirsi maailman kriisien aaltoviivan vuosisatojen ajalta. Kriisien sykli on jatkuvasti nopeutunut. Nyt kippura näyttäisi uuden kriisin olevan menossa tai alkamassa. Onko?
Tämä on vapaa sovellutus Antin kehittämästä kriisisyklistä parilta vuosisadalta. Ei tosin maailmanhistorian alusta niin kuin Antti sen oli tehnyt. En löytänyt originaalia millään ilveellä. Internet veti meidät ylös, sitten pudottiin jälleen, löytyykö vetoapua. Joku sanoo että nyt jämähdettiin pysyvästi????
Antilla on kokemuksia Irakista Bagdadin konferenssipalatsin rakennusvuosilta. Nuorena miehenä, 32-vuotiaana, hän joutui tai pääsi lähtemään jo hyvässä rakennusvauhdissa olevan konferenssipalatsin työmaalle Resident Architect -vakanssille. Työmaalla hän edusti Kaija ja Heikki Sirenin toimistoa. Elettiin vuoden 1979 syksyä. Anturat oli valettu, kellari oli tehty ja runko oli pystyssä. Mutta myös purkutyöt olivat käynnissä, sillä irakilaiset olivat päättäneet laajentaa hanketta. Maestro, pääarkkitehti Heikki Siren, oli ehdottanut talon jatkamista yhdellä 8 metrin modulilla. Niinpä siis yhtä päätyä purettiin Antin aloittaessa.
Työpaikkana oli palatsin salaisen poliisin turvallisuuspomon virkahuoneen takanurkka. Ankara virkaherra oli nimeltään Taha. Olipa ainakin turvallista työskentely hänen selkänsä takana. Antin tehtävänä oli suunnitelmien ja materiaalien hyväksyttäminen. Me kaikki tiedämme ja arvaamme jo huhupuheiden perusteella, ettei tuo työ Irakissa ollut mitään ”leimaamista”.
Kaija ja Heikki Sirenin toimiston suunnittelema Bagdadin palatsi oli suomalaisen rakennusviennin merkittävä lippulaiva. Rakennustyö aloitettiin vuonna 1978 ja talo vihittiin käyttöön vuonna 1982.
Nasreen, nuori ja vaativa - nainen
Hieman yllättyneenä kuulen että Antin tärkein vastapuoli oli nainen, Nasreen. Islamilaisilla nimillä on aina jokin selitys: Nasreen on ”villi ruusu”. Olinhan edellisessä blogissani kertonut naisista arabian maiden suunnitteluhallinnossa. Ja taas törmäämme vahvaan naiseen. Arkkitehtikuvien hyväksynnän päätekijä oli Dr. Sirwan, hänen alaisenaan oli Prof. Dougramesh, mutta varsinaisesti tiukan tarkastuksen teki kolmissakympeissä oleva Nasreen, ”villi ruusu” joukkoineen. Näissä joukoissa oli muuten useampia nuoria naisia. Kuvien hyväksynnän pahin lukko oli tuo mainittu professori Dougramesh itse. Hän oli insinööri - herrasmies kuitenkin, englannissa opiskellut, kaiken tietävä, siis tyypillinen konsultin surma. Yleensä britit, jenkit ja intialaiset olivat minun kokemukseni mukaan tuossa lajissa pahimpia, mutta eivät irakilaisetkaan näytä olevan Pekkaa pahempia. Dougrameshin lempilause oli: ”I don’t accept, not even that!” Tämän sai Antin mukaan kokea myös rakennesuunnittelusta vastaava kollegamme Aarne Hollmen. Lisää laskelmia ja lisää laskelmia! Kaapistoissa D. vaati ”invisible screws”, pelkäsi varmaan itse Saddamin ärsyyntyvän ruuvinkannan nähdessään ja mitä siitä sitten seuraisi. Olihan yksi hankkeesta vastannut herra jo joutunut teloitetuksi – lieneekö sitten ruuvinkantojen vuoksi. Ei, kyllä syyn täytyi olla jotain vielä vähäpätöisempää.
Bagdadin palatsin yksi suuri materiaaliongelma oli kuvassa näkyvien tornien tiilipinnoite. Tiilet olivat sveitsiläistä valmistetta, poltettuja tiiliä. Tilaaja vaati ehdottomasti kaikkien tiilien täsmälleen samaa värisävyä. Tarvittiin itse maestro Siren selvittämään ettei tuollainen ole poltetun tiilen suhteen haluttua eikä toivottua. Julkisivuelementtien suhteen käytiin taistoa. Jopa elementtitehtaan suomalainen pomo jouduttiin vaihtamaan. Laatu saatiin kuntoon.
Sittenpä Antti tuli paikalle mukanaan koko perhe, vaimo ja kaksi lasta, 3 ja 6. He asuivat Makrotalon korundilevypintaisessa parakissa. Hauskaa muuten, Google Earthista katsomalla havaitsee noiden parakkien vieläkin olevan pystyssä. Muistan itsekin. Ainoa mitä nuo parakit eivät kestäneet, oli lattianpesu italialaisarabialaisittain: ämpäri vettä lattialle ja vesi ulos lastalla. Lattiat olivat lastulevyä, sinne ei vedellä pitänyt olla asiaa. Ovat ilmeisesti tämän sisäistäneet tai sitten vedestä on nykyisissä oloissa ollut puutetta. Silloin, vuonna 1980, jo ennen Iranin ja Irakin sodan alkua oli puutetta ruoasta. Suomalaiset perheenemännät matkustivat yhteisellä bussilla ostosmatkoille. Outoa, että jo ennen sotaa. Mutta samanlaista se oli Libyassakin tuohon aikaan. Diktaattorit eivät tuntuneet hallitsevan ravintotalouden hoitoa, tai sitten eivät olleet siitä kiinnostuneita. Ehkä syynä oli arabisosialismi, jossa perinteisille basaarikauppiaille ja muille yksityisyrittäjille annettiin pahan kapitalistin leima – kun vain matoilla makailevat.
Projektin hankintatoimi oli kunnioitusta herättävä. Jäähdytystornit ja atk-laitteista osa tuli jenkeistä. Muuten pääosa tavarasta tuli Euroopasta. Suomesta tuotiin sementtiä, terästä, puuta, vaneria, rappaus- ja kateaineita, alumiinia, lamppuja, huonekaluja, sähkötauluja, turvetta ja erikoisalojen työntekijöitä. Mistähän nuo sen ajan huippu atk-laitteet ja valvontamonitorit tulivat?
Iranin Irakin sodan alettua, lokakuussa 1980, suomalaiset poistuivat autokaravaanissa Jordaniaan ja sieltä edelleen Syyrian ja Turkin kautta Jugoslaviaan ja edelleen Eurooppaan. Reitti on sama kuin nyt pakolaisvirroilla. Siihen aikaan rajanylitykset olivat kuitenkin vaivattomia – ilman viisumeita. Suomen passi oli valttia. Antti keskittyy muistelemaan automatkoja Irakista Helsinkiin ja jälleen takaisin.
Antti palasikin sitten takaisin tammikuussa 1981. Hän ajoi matkan ostamallaan turkkilaisvalmisteisella Fiat Mirafiori-kloonilla. No, älkää luulko, ei tuo kuvassa oleva Murat ole se Antin Murat.
Työt lähtivät uudelleen käyntiin
Suomalaisia oli vähemmän. Pakistaneja ja filippinoja sitä enemmän. Julkisivuelementtien tuotannossa ja viimeistelyssä oli alkuun vaikeuksia, mutta sitten kaikki luonnistui. Hankintaprosessi oli valtava. Materiaalia tuli eri puolilta maailmaa. Suomestakin. Antti poistui maasta joulukuussa 1981. Konferenssipalatsi vihittiin vuonna 1982.
Saimmeko Antin jutusta jotain irti joka koskee irakilaisia ihmisiä, irakilaisia työtovereina tai irakilaisia työn teettäjinä. No, emme oikeastaan saaneet, sillä suomalaiset eivät vientitöissään menneet kotoutumaan. He menivät hoitamaan tilatun homman ja sitä tehdessään olivat mahdollisimman vähän tekemisissä paikallisten kanssa. Oikeastaan sitä ei hyvällä katsottukaan. Hallintoherrat ja diktaattorit pelkäsivät kauttaaltaan ja kaikissa maissa juuri eniten assimiloitumista, kulttuurien vuorovaikutusta ja kotoutumista. Nyt meidän tehtävänämme on kotouttaa ihmisiä joiden valitettavana perintönä on opetettu epäluulo vierasta kulttuuria kohtaan, jopa suoraan sanottuna hyvin vahva rasismi. Tässä sitä ollaan puhtaaksi pestyn kaulan kanssa.
Oppitunti Georg August Wallinilta 1800-luvun alkupuolelta
G.A.Wallin, yliopistonprofessori Turusta vietti arabien parissa vuosia. Elämä beduiinien parissa kiehtoi Wallinia, erityisesti häntä kiehtoi vieraanvaraisuus. Wallin rakasti elämää aavikolla, hän ei pidä kaupunkilaiselämän teennäisyydestä. Hän ei myöskään pidä siitä, että ”kansalla on liian paljon uskontoa ja liian vähän moraalia.” Hän kirjoittaa: ”Minun oli vaikeata ratkaista kumpi oli Herralle otollisempi, sekö joka meni Mekkaan ja polvistui hänen luulotellun talonsa edessä, peseydyttyään ensin Zemzemin vedellä, vai sekö joka meni Jerusalemiin polvistumaan Pojan haudalle ja suutelemaan sen marmorilaattaa, kylvettyään ensin Jordanissa?” Wallin taisi olla kunnon luterilainen, koska hän sanoo paikallisista näin: ”Mitä sinua hyödyttää, olet sitten kristitty tai muslimi, tehdä toivioretki elämäsi aikana Jerusalemiin tai Mekkaan, jollei koko elämäsi ole toivioretkeä Herran luo?”
Wallinin matkat beduiinien parissa 1844-1849. Hän teki maamatkaa kaikkiaan noin 10000 kilometriä ja merimatkaa 6000 kilometriä.
Wallin pitää beduiinien vieraanvaraisuudesta
"Vieraanvaraisuus on heidän vääjäämättömin hyveensä, niin luontainen, että siinä tuskin mitään ansiota nähdäänkään." Hän jatkaa: "Meillä kävi alituiseen vieraita, ei mennyt päivääkään, ettemme saaneet suurta tai pientä vierasjoukkoa kestitäksemme. Arabien (tarkoittaa tässä beduiinien) vieraanvaraisuutta käytetään usein väärin, ja on miehiä, jotka vaeltavat heimon luota toisen luo eläen vain muitten niskoilla. Yleisesti ottaen he ovat puheliasta, miellyttävää, ystävällistä väkeä, mutta eivät juuri lainkaan erota omaansa toisen omasta; etenkin kaikki syötäväksi kelpaava on heille yhteistä.
Sukulaisia ei saanut ryöstää. Beduiinit saivat huomattavan osan toimeentulostaan myös ryöstelemällä. Se, mikä heimo sai ryöstää toisen, oli tarkoin säädeltyä. Sukulaisheimoja ei voinut ryöstää. Yksikin sukulaisheimon edustaja matkaseurueessa pelasti kaikki ryöstöltä. On näet lakina, että jos seurassasi on joku henkilö siitä heimosta, jonka luo kuljet, vaikkapa vihamielisenkin, niin ei tällä heimolla ole mitään oikeutta tehdä sinulle pahaa tai ottaa omaisuuttasi. ”
Naiset hallitsivat pensaspartoja
Naisten asema kiinnostaa Wallinia: "Muuten on huomautettava, että naiset aavikolla (vähemmän kuitenkin kuin kaupungeissa) pitävät miehiä ankaran tohvelivallan alla, niin mahdottomalta kuin se tuntuukin katsoen siihen surkeaan asemaan, jossa he yleensä ovat itämailla. Mutta nainen on kaikkialla maailmassa samanlainen, ero riippuu enimmäkseen miehistä, joiden on pidettävä heitä ohjaksissa. Itämaiden miehet, jotka useinkin ovat sielultaan heikkoja, kykenevät vain vähäisessä määrässä saamaan henkistä valtaa naisiin, vaan nämä, vaikka ovatkin suljettuja harim-vankilaansa, usein johtavat pensaspartaisten miestensä toimia."
Siinäpä se. Näistä asioista kiinnostuneen kannattaa lukea: G. A. Wallin: Tutkimusmatkoilla arabien parissa, WSOY, Juva, 2000.
