Olen niitä onnellisia ihmisiä joka on saanut asua lähes koko elämänsä syntymäkodissaan tai sen läheisyydessä. Jotkut tietyt paikat voivat muodostua ihmisen elämän tukipisteiksi. Koti on tietysti tärkein. Tai ehkä? Joka tapauksessa haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yksin, tai haluat mennä niihin paikkoihin silloin kun haluat olla yhdessä - kuinka vain, mutta haluat.
Ryhdyin muistelemaan niitä paikkoja aivan epäloogisessa järjestyksessä. Näin nimittäin unta autostani joka oli muka varastettu. Ajattelin unessa autoani ja ihanaa tunnetta tarttuessani sen rattiin ja auton reagointia pieneen kosketukseen, ajattelin myös auton kissamaista etenemistä ja äänetöntä kulkua. Niin kai muistatte, että minulla on sähköauto, joka on tietysti varustettu kitkarenkailla. Siitä kissamaisuus. Nykyisessä autossani on enemmän kissaa kuin vanhassa ”isossa kissassa”. Olinhan minä sentään joskus vannonut etten koskaan elämässäni vaihda auton merkkiä enkä myöskään vaihda firmaa. Firmaa en vaihtanut, mutta ison kissan vaihdoin tähän kissamaisesti liikkuvaan uniautoon.
Uniauto vei minut Veturitielle
Varastetun uniauton etsintä vei minut ensimmäiseen paikkaan jota haluan muistella. Sen ydin on nyt hävinnyt ja purettu. Tietyllä tavalla tuo muistelun kohde on kokonaisuus, Se on tie Etumetsästä Torakkalinnalle ja talo tien varrella – tie on vanha Veturitie. Ajoin polkupyörällä kouluun kaatopaikan reunaa kulkevaa tietä. Tunsin tien vaurioituneessa asvaltissa jokaisen kuopan ja kolon. Olisin voinut ajaa tien päästä päähän silmät sidottuna. Ainakin unessa. Kun en koulupoikana, joskus harvoin, saanut unta, muistelin tien pinnan yksityiskohtia - kuoppa kuopalta ja halkeama halkeamalta. Nukkumatti sitä miettiessä heitti unihiekat.
Merimies Ilvesviidan talo purettiin Pasilan keskuksen rakennustyömaan alta muutama viikko sitten. Hän oli saanut talon haltuunsa 40 vuotta sitten. Minä liikuin talon nurkilla tai sen pihalla paljon ennen, jo 60 vuotta sitten. Silloin merimiehestä talon asukkaana ei vielä ollut tietokaan, taisi olla merillä. Tuon talon piha-alueella oli harmaa autotalli, jossa sijaitsi Erkki Oksasen automaalaamo. Tuo maalaamo oli minun tinnerintuoksuisten toiviomatkojeni kohde 50-luvulla.
Älytöntä, tuo yksi puuttuvan tallin paikka saattaa olla mieleni ”virittelykeskus”. Nyt rakennustyömaaksi muuttunut paikka ja sen paikan ohittava tie, Veturitie, ne sisälsivät muistoja automaalaamon tinnerintuoksusta, muistoja ensimmäisestä toteutetusta ”kanavoidusta risteyksestä”, jonka olin piirtänyt, sehän oli tuossa parin sadan metrin päässä, yhdisti Vanhan Pasilan Veturitiehen, muistoja koulutiestä kaatopaikan ohi Pakilasta Helsinkiin ja kaiken lisäksi muiston siitä paikasta joka lähes muodosti lopullisen kohtaloni – kolaripaikastani - kaikki yhdellä Veturitiellä.
Toiviotyötä tinnerintuoksussa
Ensin hioin ja maalasin tuossa tallissa Vespani vuosimallia 1952, alkuperäinen väri oli metallisen vihreä, maalasin sen sinisen kukertavaksi, sitten hioin ja maalasin tuossa harmaassa tallissa DKW Meisterklasse –autoni vuosimallia 1949, auto oli viininpunainen, tein siitä keltaisen, sitten ostin tuon talon isännältä kolarikorjatun Citroen 2 CV autoni vuosimallia 1956. Viimeisenä hionta ja maalaustyönä oli ihana Ami 6. Uneni auto johti siis ajatukseni tuohon nyt hävinneeseen paikkaan ja erääseen muistojen ”virittelykeskukseen”.
Kaikki nämä muodot ja niiden ankara hionta ja hively tinnerinhöyryjen luomassa ilmapiirissä. Sitä ei voi unohtaa. Siihen aikaan vielä auto oli kuin eläin. Nyt se on kuin kone. Pian se on ehkä robotti ja aikansa kuluttua kumppani! Ääk!
Messinkinuppi
Mieletöntä, että jokin täysin arvoton paikka voi tuoda tuollaisia muistoja. Kirjoitin joskus blogin paikoista joihin en voi mennä. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/08/nyt-en-voi-sinne-menna.html.
Siinä kirjoituksessa puhuin paikoista arabien kunnailla, nykyisissä sodan pesäkkeissä. Nyt en ajattele näitä paikkoja. Uniauton siivittämänä ajattelen vaatimattomasti. Ajattelen paikkoja jotka eivät ole suuria paikkoja. Ne ovat vaatimattomia paikkoja. Ajattelen niiden olevan minun paikkojani. Muut eivät ehkä niistä välitä. Nyt juuri syksyllä värisevän kylmä graniitti kiiltää sateessa. Keltaiset lehdet muodostavat uusia kadun päällysteitä. Nekin ovat jo enimmäkseen mustanruskeita riekaleita. Ajatuksissa on kummallista huurteen ja lumen odotusta. Kaiteet ja metalliset esineet ovat kylmiä koskettaa. Ajatus paikoista muuttaa luonnettaan. Et voi pysähtyä piknikille puiston penkille. Et voi myöskään istahtaa suurkirkon portaille. Kaikki on märkää, kiiltävää ja kylmää. Mutta tuo muutoksen odotus?
Musta lehdetön puu kohmeisin oksin
Lokkien kirkuna kauppatorin rannassa
Syksyn ruskeat limaiset lehdet mattona jalkakäytävillä
Katukivien välissä tuulen repimät ruohon korret
Sateessa värisevä graniitti
Poskia kipristelevä syystuuli
Kirkon torni mustien pilvien riepoteltavana
Värisevä valo kaupungin bulevardeilla
Mikä sinut pelastaa?
Se saattaa olla sillan kaiteen kiiltävä messinkinuppi, jota isoäidinäiti kosketti!
Siinäpä se. Juuri sellainen pieni asia joka yhdistää sinut aineettomaan perintöön. Se on kuin suudelma tai se voi olla kuin lempeä sähköisku. Yhtäkkiä muistat paljon asioita joiden olemassaoloa tavallinen arkesi ei tunne. Ne ovat unohtuneet arjesta, mutta niiden palautuminen muistilokeroista juhlistaa arjen, tekee siitä oikean juhlan.
Kaikki tuo tapahtuu kun kosketat muistojesi messinkinuppiin.
Sellaisia paikkoja minulle, paikkoja joiden vuoksi haluan tehdä kulkureittiini mutkan, ovat Nervanderinkatu, haluan ohittaa vanhan kouluni, ajatella Nervanderinkadun mukulakiveystä ja Temppelikadun jyrkkää alamäkeä. Silloin heti muistan Aatos Erkon matalapainerenkaiden kadehdittavan pehmeän liplatuksen kadulla. Oma surkea tsekkipyöräni piti hirvittävää räminää, takapuoli oli lujilla – kateutta siis! Temppelikadun jyrkänteessä muistan Esko Keinäsen syöksyn jarruttomalla pyörällä alas mäkeä, hän jarrutti painamalla kengänpohjalla takarenkaaseen. Miltei savu nousi! Tuleva rallikuski oli syntynyt – kateutta siis!
Erityisen tarkkaavaisesti katselen Helsingin kaupungintalon Katariinankadun seinää. Haluaisin nähdä siihen avautuvan oven ja oven takana portaat. Oven ja portaat joiden kautta kuljettiin kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluosastolle. Silloin kun minäkin tuon oven takana työskentelin 50-luvulla Suomi eli suuren maassamuuton aikaa. Helsingin kaupungissa rakennettiin 7000 asuntoa vuodessa ja koko Suomessa 30000 asuntoa vuodessa. Nämä luvut ovat tämän päivän Suomen lähes mahdottomia tavoitteita. Ruotsin suurlähetystön edessä oli jokapäiväinen parkkipaikkani, juuri tuolloin 50-luvun toisella puoliskolla. Siis mitä kummaa, tuotakin kohtaa, vanhan porttikongin äärellä, minun pitää aina yhtä suurella mielenkiinnolla tuijottaa. Silloin kun tuossa oli vakituinen parkkipaikkani, Suomessa oli autotiheys 47 promillea. Niin se silloin sanottiin..
Ravintolat olivat kohtaamispaikkoja. Ovat nytkin. Mutta ennen oli toisin – siltä tuntuu. Helsingin kaupunki-suunnittelun, taiteen, muotoilun ja maan arkkitehtuurin suuri kohtaamispaikka oli ravintola Keidas Tehtaankadulla. Sinne kokoontuvat taiteilijat ja arkkitehdin plantut. Mukaan mahtui nuori insinööri. Bellevue Katajanokalla ja Kosmos Kalevankadulla eivät nekään olleet aivan merkityksettömiä. Bellevuessa vakioruokani oli pelmenit, Kosmoksessa taas kateenkorva – kerta toisensa jälkeen. No, mainitaanpa vielä Sea Horse - Sikala, Laatu-Haiti ja Savanna. Sikalassa syötiin tietysti kaupungin parhaat silakat – ehkä vieläkin?
Kosmos on kantakapakka
Olen säilyttänyt koko elämäni Kosmoksen kantapaikkanani. Nyt Katri Hepolammen kuoleman jälkeen tuntuu kuin jotain olisi peruuttamattomasti kadonnut. Mutta ei sentään, Irina ja tutut tarjoilijat meitä hoitavat. Toissapäiväisellä elokuvakerhon myöhäislounaalla tai oliko se aikaisillallinen oli jälleen hyvä ruokatunnelma perinteisen Sylvesterinleivän parissa. (Valehtelin, söin wieninleikkeen, ensikerralla palaan tuohon perinteiseen.)
Joudun kuitenkin ulkomaille
Outoa. Ajattelen nyt noita maailman paikkoja, mutta silti tuo Nervanderinkatu tunkee itsensä kuvaan mukaan. Olkoon, onhan se koulukatuni! Mutta ulkomaille on liideltävä. Ylimpänä leijuu Vittorio Emmanuelin Galleria Milanosta. Se on ehdottomasti paikka jossa käyn jokaisella Milanon reissullani. Jo 60 vuoden ajan olen nauttinut Camparin ja Capuccinon gallerian torinpuoleisessa baarissa. Tulen niin tekemään jatkossakin. Miksi? Koska se on eräs niistä Paikoista. Matka jatkuu, poiketaan Pariisiin. Pariisi on aina ollut lempikaupunkini. Siellä ei ole yhtä yksittäistä paikkaa, paitsi ehkä Tuileries ja Champs Élysées, olihan minulla nuorena miehenä tapana ajaa Champs Élyséellä satasta, se oli suorastaan iskulause. Nyt se on mennyttä aikaa. Aristide Maillol veisti Tuileriesin puistoon ihanan veistoksen jo ennen sotia. Veistos on nimeltään La Rivière. 60-luvulla ottamaani kuvaa veistoksesta olen näyttänyt useissa esitelmissäni jo viidenkymmenen vuoden ajan. Kuvanottoaikaan suunniteltiin Helsinkiin metroa, samalla nähtiin katkeamattomana virtana myös maanpäällisiä katuja ja paikkoja. Jos ja kun haluat tietää jotain huimasta ”palveluliikenteestä” ja suutelevasta taksikuskista Pariisissa vuonna 1972, lue sitten blogini http://penttimurole.blogspot.fi/2014/02/smart-milano-kandinsky-ja-taksikuskit.html
Niinpä niin! Näissä muistojen unikuvissa sorruin kuitenkin jonkinlaiseen monumentalismiin. Sitä on kotiaukioni Tallinnasta Tuomiokirkon vierellä. Aukiolle johtaa viisi katua. Aukiolle ja sisälle kirkkoon surmattiin Tanskan kuninkaan vasallit perheineen saksalaisen ritarikunnan toimesta. Istun aukiolla täysin levollisesti ja katson kauneutta. Toisessa kuvassa näkyy Liguriassa, Portofinon naapurissa sijaitseva vanha mylly. Mylly on muutettu asunnoksi. Olohuoneen yli kulkee maantie. Paikka on liikenneinsinöörin lemmikki – arvaattehan, saa nukkua tien alla. Alimpana kuvassa on kalapöytä. Jos menen Venetsiaan, menen aina kalatorille, Rialton sillan viereen, siellä näen nuo ihanat kalapöydät.
Herään todellisuuteen
Päädyn unissani Vantaan Pitkäkoskelle ja Ruutinkoskelle. Sinne ei uniauto minua vie. Sinne on hiihdettävä. Kosket luovat talvisaikaan ainutlaatuisen paikan ja miljöön. Kaupungin melu ja visuaalinen häiriöympäristö unohtuvat. Vieressä käy virtaus, suvantopaikat ovat jään ja lumen peittämiä. Jokiuoman ylle kaartuvat huurteiset puut luovat maagisen tunnelman. Hiihtäjä seuraa tapahtumaa suoranaisesti sen osana. Joskus hieman pelottaa, sula on vain metrin etäisyydellä. Niin, unta tämä on. Minä en enää pysty hiihtelemään. Ja taitaapa olla niin, ettei Vantaa jäädy, eikä Ruutinkoski sen paremmin onnistu muodostamaan mahtavia jääkönkäitä. Kasvihuoneilmiön vaikutusten odotus on vienyt meiltä nämä ilmiöt. Onko? Vantaankoski on luontoa. Se on harvinaista. Ihmisen tekemät vesiaiheet ovat jo pitkään historiassa korvanneet luonnon. Turvaudun siis muistoissani kahteen paikkaan. Kumpaankin niistä haluan pysähtyä. Hengittää. Ja tuntea onnea. Sitten voin herätä.
