Olen ohittanut tulevaisuuteni. On melko helppoa kirjoittaa suunnittelusta jonka tulevaisuus on jo nähty. Menikö oikein vai tuliko isokin huti – siitä ei tarvitse spekuloida. Kaikki on nähtävissä. Vaikeampaa on arvioida viimeisen kahdenkymmenen vuoden suunnittelua, sillä tulevaisuus on vieläkin pienen matkan päässä. Suuri nykyhetken ongelma on tulevaisuuden yhä suurempi vaikeaselkoisuus. On kuitenkin projekteja jotka toteutuvat nopeasti tai sitten ei. Kerron nyt jotain omakohtaisen hauskaa kahdesta toteutuneesta projektista, Lahden oikoradasta ja Töölönlahdesta, nehän molemmat toteutuivat ”ennen aikojaan”.
Tulevaisuusverstas etsi signaaleja ja haaveita
Rakennuslehti järjesti tulevaisuusverstaan liikkuvaan junaan vuonna 1988 ja kysyi: ”Mikä on rakentamisen tila ensi vuosituhannella? Mitkä ovat Helsingin kaupungininsinööri Reijo Korhosen tai Pietarsaaren kaupunginarkkitehti Roger Wingrenin kaupunki-ihanteet? Poikkeavatko ne toisistaan? Mikä on sosiologi Paavo Uusitalon käsitys rakentamisesta ja rakentajista? Miten liikenneguru Pentti Murole ratkaisisi valtakunnan liikenneongelmat?” Nämä kysymykset esitettiin juuri suuren laman kynnyksellä. Oliko lamasta mitään heikkoa signaalia? Oliko silloin yleensäkään mitään signaalia? Onko nyt signaaleja?
Seminaarin äitinä oli Rakennuslehden toimittaja Auri Häkkinen. Seminaaria veti tulevaisuudentutkija Juha Savander. Hän vetosi seminaarin alussa venäläiseen professori A. Nesmejanoviin. ”Tiede ja tekniikka eivät pysty kehittymään ilman haavetta, ilman silmäystä tulevaisuuteen. Haaveen täytyy ehdottomasti edeltää hypoteesia. Hypoteesista taas päästään kokemusten ja kokeiden kautta tieteelliseen teoriaan. Haaveet ovat hyppäyksiä tuntemattomalle alueelle, tulevaisuuden tieteellisiä ennusteita.”
Junalla mentiin Helsingistä Rovaniemelle. Siinä matkalla kuultiin mm. tällaisia väitteitä:
Roger: ”Tässä päästään vanhaan kysymykseen, onko kaupunkisuunnittelussa kysymys teoksesta vai tuotteesta. Nyt tuotetaan asioita. Milloin syntyy teoksia? Katedraalin salaisuus on siinä, että sitä rakennetaan yhdessä ja käytetään, mutta ei koskaan myydä. Se on teos.”
Reijo: ”Jokainen aikakausi tuottaa aikakautensa mukaisia rakennuksia. Tämän hetken katedraaleja ovat foorumit ja itäkeskukset. Muinaiset katedraalit tehtiin vallan merkiksi osoittamaan ihmiselle kuinka suuri kirkko on. Nykyiset kulutuksen katedraalit tehdään osoittamaan kuinka pieni ihminen on.”
Roger: ”Ihmisen tulevaisuus on kaupungeissa vasta silloin kun ymmärrämme että kaupunki on taideteos eikä tuote.”
Paavo: ”Minä väitän, että vain sellainen ihminen on vahva, jolla on kaupungin traditio. Pohjoisitalialaisen kaupungin asukas ei välitä valtiosta pennin vertaa ja sanoo, että ainoa tärkeä on kaupunki. Kaupunki on tärkeä, koska se on rakentunut käyttöarvojen ja tradition varaan. Ei näiden perinteiden varaan, joilla me nyt tuhotaan kaupunkeja.
Pentti: ”Tuohon voi vain lisätä, että kaupunki on paitsi jatkuva prosessi myös joka hetki valmis. Me emme voi rakentaa kaupunkia niin, että ajattelemme sen olevan vasta 20 vuoden kuluttua valmis. Sen pitää olla jokaisen lisättävän palan jälkeen valmis, valmis, valmis.”
Reijo: ”Meidän täytyy rajoittaa asumisongelman ratkaisu. Meidän on keskityttävä nuoriin. Ratkaisuja voi löytyä vain rajoitetulle ryhmälle. Valitaan nuoret.”
Paavo: ”Suomessa asutaan edelleen helvetin huonosti. Meidän autotiheytemme on suurempi kuin Tanskassa, mutta asumistasostamme ei voi puhua edes samalla viikolla. Me panemme rahamme autoihin ja kulutustavaroihin - tanskalaiset satsaavat asumiseen.
Roger: ”Asiaan liittyy paradoksi. Jos satsataan vain asumiseen, se lisää individualismia. Jos asuminen merkitsee samalla eriytymistä ja individualismin lisääntymistä se on suora tie hautaan. Eräs aikamme kuuluisimmista yhteiskuntafilosofeista on sanonut, että kaupunki on musiikkia. Musiikki syntyy ainoastaan jos eri aikakausien sävelmät kuuluvat - se on sinfoniaa. ”
1990-luvun suunnittelu tähtäsi vuoteen 2020 – suurlaman varjossa
90-luvun suunnitelmien tulevaisuus on vielä lähes kymmenen vuoden päässä. Silloisen suunnittelijan elämä kulminoituu 90-luvun lamaan. Työttömyysluvut kasvoivat rajusti. Erityisesti työttömyys kohdistui konsulttialaan. Suomessa lähes puolet konsulttialan työntekijöistä lomautetaan tai irtisanotaan. Tekijöiden määrä putoaa 12 000:sta 7 000:een. Mieli on myös apeana hävityn Haaganväylän takia. Ammatillinen kunnia tuntuu menetetyltä – ainakin hieman. Juuri silloin aukeaa odotettu mahdollisuus. Ryhdymme aktiivisesti globalisoitumaan. Vientiin innostaa Suomen aktiivinen kehitysapupolitiikka. Mutta myös usko suomalaisen insinööri- ja arkkitehtityön laatuun. Jopa vahva ajatus suomalaisen identiteetin arvosta ja jopa markkinavoimasta. Olihan meillä kansainvälisesti tunnettuja edelläkävijöitä, arkkitehtuuriviennin ”founding fathers”: Isä ja poika Saarinen, Alvar Aalto ja Reima Pietilä.
Vienti oli motivaatiotekijä, lisäksi siihen sisältyi valtavasti iloa, uuden oppimisen riemua ja kulttuurien kohtaamista. Globalisaatio oli silloin jotain muuta kuin nyt. Silloin se oli suomalaisten osallistumista maailman ja erityisesti kehittyvien maiden kehittämiseen. Nykyinen todellisuudeksi muuttunut globalisaatio tarkoittaa suomalaisten suunnittelijoiden eristymistä omiin ympyröihin. Hyvästi vienti ja kansainvälisyys.
Globalisoituminen ei tuolloin tarkoittanut suomalaisen tietotaidon integrointia ja kotouttamista globaaliin koneistoon, vaan suomalaisen tietotaidon uskottiin tuovan American Standardin ja British Standardin puuduttamaan maailmaan uusia näkemyksiä, mittakaavaa ja ihmisläheisyyttä. Modernin Suomen mainetta olivat pohjustamassa useat rakennusprojektit. Kirjoitin silloin:
"Metsäsissit nousivat öljykriisin keskeltä ja heitä vietiin vientiin. Öljykriisi toi energiakysymykset. Kattonopeus pudotti ajamisen hurman. Poliitikot ottivat insinöörijohtajien tehtävät. Kaikki oli politiikkaa. Kotimaassa haasteelliset työt tuntuivat loppuvan. Opiskelijaa hirvitti. Nyt insinöörejä vietiin. Vuosisadan alussa suomalainen insinööri oli maailmankansalainen. Hän opiskeli saksaksi ja puhui venäjää. Vientiajan alkaessa suomalainen insinööri oli ummikko. Parhaasta päästä demari tai taistolainen. Tahto synnytti synergian, riskit unohdettiin. Alkoi kulttuurien, kommunikaation ja työtapojen opiskelu. Suomalaiset metsäsissit valloittivat rentoudellaan, rehellisyydellään ja tekniikallaan. Suunnittelijalle ja rakentajalle nämä ajat ovat nyt ohi. Muistoja Lagosista, Jeddasta, Bagdadista, Kostamuksesta, Norilskista, Teheranista, Hanoista, Addis Abebasta, Tripolista, Colombosta ja Nairobista."
Puhelinsoitto Punkamaalta – ensimmäinen episodi
Ennen kaiken tämän vientiruljanssin alkua saan kuitenkin puhelinsoiton. Soittaja on Pertti Punkamaa Mikkelistä. Hän haluaa tutkittavaksi ratayhteyttä Keravalta Lahden kautta Heinolaan ja edelleen Mikkeliin, Kuopioon ja Kajaaniin. Uutta rataa olisi rakennettava 200 kilometriä. Hanke tuntuu tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden jälleen lyödä päänsä byrokratian ”kovaan ytimeen”. Eikö Haaganväylä jo riittänyt törmäyskurssiksi? Yli yön miettiminen kirkastaa pään. Pikalaskenta kannattavuudesta tapahtui laskutikun voimalla. Sillä tavoin insinöörit tuolloin laskivat – ei muuten tullut kymmenyspilkkuvirheitä. Nyt ne tuntuvat vakiotavaralta. Hanke vaikutti kannattavalta. Loistavaa, lähdemme mukaan! 90-luvun alun tulevaisuus toteutui Kerava-Lahti oikoradan valmistuttua vuonna 2006. Oli kulunut vain 16 vuotta Pertti Punkamaan puhelinsoitosta. Punkamaan soitto oli ensimmäinen kahdeksasta episodista.
Savonradan veteraanit Heimo Wallenius Kuopiosta, Jarkko Paronen Heinolasta, Olli Hyönä Kuopiosta ja Timo Ahonen Lahdesta karabinierien tiukassa valvonnassa. Epäilimme hieman että vangitsemismääräys oli tullut Suomen liikenneministeriöstä.
Vapautunut hymy saatiin aikaiseksi kun Pietarin kirkon vierailun aikana havaitsimme itse paavin läsnäolon ja tulimme siihen tulokseen, ettei hän ollut siunailemassa Savonrataa, vaan hän itse asiassa siunasi sen. Paikalla vasemmalta Timo Ahonen, Olli Paronen, matkanjohtaja Pentti, Jouko Rautela, Eero Kaitainen ja Olli Hyönä.
En ole nyt selostamassa Lahden oikoradan syntyhistoriaa ja Savonrataa kokonaisuudessaan, olen nyt kertomassa episodeista hankkeen ympärillä. Tästä mahtavasta kansalaisyhteiskuntahankkeesta voitte lukea vaikkapa kirjani näköispainoksesta sivulta 314. Sinne pääsee tässä blogissa olevasta linkistä ”kirjan näköispainos”.
Neljäs kahdeksasta episodista:
Pidän kalvosulkeista Iisalmessa. Savonradan valtuuskunnan väki on hieman nuopeissa ”dagen efter” tunnelmissa. Minä myös. Yöllä kaljamukin ääressä asiat näyttivät niin selkeiltä. Mutta nyt asiat näyttävän luisuvan väärään suuntaan. Liikenneministeriö on johtavien virkamiesten voimin osallistunut kilpailevan hankkeen uuteen selvitykseen. Rata vietäisiinkin Lahden ohi suoraan Kouvolaan. Aina iskuvalmis valtuuskunnan puheenjohtaja Jarkko Paronen, toteaa väsyneesti taistelun näyttävän menetetyltä. ”Kannattaako enää jatkaa taistelussa tuulimyllyjä vastaan?”
Ryntään puhelin kädessä ulos. Soitto VR:n pääjohtaja Eino Saariselle. ”Eikka, nyt on piru merrassa, onko Suomi tosiaan maa, jossa byrokratia painaa maahan oikeuden ajaa hyväksi tutkittua asiaa laajana kansalaisyhteisöhankkeena? Vastaus tulee kuin tykin suusta: ”Pena, olette oikealla asialla, älkää lannistuko, jatkakaa!” Ryntään takaisin saliin. Keskeytän puhujan, joka pohtii lopettamista: ”Kehotus pääjohtajalta, jatkakaa!” Tunnelmassa tapahtuu ratkaiseva piristyminen. Ilma suorastaa kevenee. Päät tuntuvat kirkkailta. Puheenjohtaja julistaa taistelun jatkuvan. Ja taistelu jatkui!
Kuudes kahdeksasta episodista:
Champs Élysées kimaltelee auringossa. Trikolorit liehuvat, kun Algerian sodan veteraanit marssivat kohti Place de l’Étoilen riemukaarta. Hei, siellähän marssii myös osa Savonradan valtuuskuntaa. Heistä syntyy ydinryhmä Savonradan veteraaniklubille. Veteraanit siirtyvät kuitenkin lounaspöytään. Ravintolasta avautuu näköala kadulle. Tunnelma on valoisa ja ranskalainen. Henkilökunta hymyilee varautuneesti. Ihmettelee meluisaa joukkoa. Viini ja herkut tulevat pöytään. Alkaa savolainen sirkus ja show. Jutunkertojien ehdotonta eliittiä ovat Olli Hyönä ja Eero Kaksonen. Muutkin yrittävät parastaan. Porukka on katketakseen naurusta. Tarjoilijat saavat naurutartunnan. Ymmärtämättä sanaakaan he yhtyvät iloon ja nauruun. Tällaista ei voi tapahtua muualla kuin Savossa tai Pariisissa!
Seitsemäs kahdeksasta episodista:
Lojun Tripolin asuntoni arabialaisen huoneen tyynyillä väljissä pöksyissä. Vesipiippu kurisee ja ilmastointi hurisee. Kuuntelen Deutsche Wellen kautta tulevaa suomalaista uutislähetystä. Päätös on tehty. Lahden oikorata on valittu viranomaisten toimesta ykkösvaihtoehdoksi. Ammattikunnia oli ollut koetuksella - nyt se pääsi lentoon. Niin mieskin. Ensimmäinen kone Eurooppaan ja Helsinkiin. Laivalla Tukholmaan ja X2000- junalla Göteborgiin. Sieltä laivalla Tanskan Fredrikshavniin ja toisella laivalla Osloon. Oslosta junalla pohjoiseen päämääränä Bodö. Sieltä bussilla 200 km Narvikiin. Siis miksi tällä matkalla? Oli menossa ilon ja ylpeyden ristiretki. Voitto oli kotona! Narvikissa jälleen junaan ja kohti Umeåta läpi loistavien tunturimaisemien. Junarikko ennen pääteasemaa ja taksilla satamaan, laivan portit olivat sulkeutumassa, mutta viimeisellä sekunnilla silti. Laiva saapui Vaasaan puoliltaöin. Taksi Pietarsaareen. Tapaaminen Pietarsaaren kävelykadulla kello kaksi yöllä. Vastassa Roger Wingren. Kävelykatu oli vihitty edellisenä päivänä. Kaksinkertainen ilon ja onnen päivä.
Töölönlahti ja minäkin pääsen syntipukiksi
Helsinki järjesti keskustakilpailun vuonna 1985. Voittajia saatiin kolme ja tasapelin jälkeisessä epävarmuuden tilassa laadittiin vaihtoehtoisia suunnitelmia. Lopuksi byrokratia joutui ottamaan ohjat kun uutta Alvaria ei löytynyt. Silloin laadittiin osayleiskaava, jonka reposteluun minäkin jouduin (pääsin) ja sain lopulta Sainion Martin (Metrosainio) kimppuuni.
Helsingin keskusta-suunnitelman sai kolme voittajaa: Jan Söderlund+, Arto Sipinen+ ja Ilmo Valjakka+. Yhteistä linjaa ei sitten byrokratian pääkokkien kanssa löytynyt. Heilläkin oli vielä omaehtoista annettavaa. Sopasta tuli pannukakku. Yksi tuomareista, professori Timo Penttilä, kirjoitti virkapaikaltaan Wienistä suunnitelman avuttomuudesta.
12 äänestystä
Vihdoin byrokratia otti lautakunnan tuella ohjakset omiin käsiin. Laadittiin osayleiskaavaluonnos. Joskus väitin, että nykyään kokoukset suunnittelevat, mutta unohdin jotain: myös poliitikot suunnittelevat - äänestämällä. Kaupunkisuunnittelulautakunta käsitteli Kamppi-Töölönlahden osayleiskaavaluonnosta kokouksessaan 26.6.1990. Asialla oli tuttuja miehiä ja yksi nainen. Kaksitoista äänestystä Ylermi Rungon johdolla! Onko vielä muistissa näitä minulle tuttuja nimiä: Nordberg, Palmgren, Savander, Sundström, Vennamo, Bogomoloff, Fogelberg, Vaaja?
Laadittu luonnos oli vaatimaton kompromissi keskustakilpailun ratkaisuista. Liikenteellisesti uutta ja määrätietoista oli useampitasoinen liikennetunneli Liisankadulta Rautatiekatujen leikkaukseen. Mutta asia ei edennyt byrokratian toivomalla tavalla. Kaupunkisuunnittelusta ja kiinteistötoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtaja Erkki Tuomiojan rooteli epäili ratkaisua. Kaiken epäilyn takana taisikin olla nainen. Hän oli apulaiskaupunginjohtajan lakimies ja kaupunginsihteeri Marjatta Raunila-Härmälä. Murolen firma sai tilaisuutensa. Minut kutsuttiin haastatteluun. Raskas aamu, kärisevä ääni ja tiukkapipoiset mielipiteet eivät säikäyttäneet Tuomiojaa. Kamppi-Töölönlahti- osayleiskaavan pikainen tarkistustyö tilattiin syyskuun alkupäivinä 1990. http://penttimurole.blogspot.fi/2013/07/toolonmlahti-kierroksessa-osa-3.html
Yksi pääpointti meidän ratkaisussamme oli tunneleiden ja suurien väyläinvestointien välttäminen. Niinpä sitten ehdotimme Siltavuorenrantaa ja Kaisaniemenrantaa ajokaduiksi Töölönlahdelle. Huom! Kaksikaistaisena ilman mitään levityksiä. Tuomioja halusi kyllä vielä tunnelinkin varauksena, mutta minä todistin itsepäisesti rantabulevardin puolesta. Olisihan tällä mahdollistettu Kaivokadun ja Kaisaniemenkadun yksityisajoneuvoliikenteen raju leikkaus.
Minut määriteltiin idiootiksi ja hanttapuliksi –no ehkä?
Ehdotetun ratkaisun tunnelivastaisuus innoitti Jeja-Pekka Roosin mahtavaan jeremiadiin:
”Murole sai selvitellä ajatuksiaan, joista ilmeni että liikenneasiantuntija on, kuten asiantuntijat yleensä, tiukasti fiksoitunut yhteen ainoaan keppihevoseen, joka tavallisesta maallikosta tuntuu lähinnä järjettömältä. Murolella tämä periaate on tunnelikauhu. Hänen mielestään tunnelit ovat loukkaus helsinkiläistä kohtaan." Jeja-Pekka jatkaa: ”Murole on idiootti, joka tekee liikenneväylistä miellyttäviä. ”
Origo kirjoitti pakinassaan ”Kaksi kivaa kaverusta”:
”Lopulliset päätökset Kamppi-Töölönlahti-alueen suhteen ovat viivästyneet. Tämä ei sinänsä ole paha asia. Siitä on kuitenkin seurannut se, että kaikenlaiset hanttapulit ja saalistajat ovat lähteneet liikkeelle, joko omasta aloitteestaan tai peräti kaupungin maksamina konsultteina. Kaupunginkanslia on tilannut Liikennetekniikka Oy nimiseltä putiikilta liikennesuunnitelman aluetta varten. ”
Erkki Tuomioja oli innolla mukana suunnitelman kehittelyssä ja esittelyssä. Mutta ”upea suunnitelma” muuttui ”tuhosuunnitelmaksi”. Kollega ”metrosainio” vielä vaati selvittämään työn tilaamiseen liittyviä menettelytapoja. Ne selvittelyt heijastuivat vielä Pekka Korpisen aikoihin. Niinpä hän varmuuden vuoksi lopetti täysin kaupunginkanslian konsulttitöiden tilaamisen. Hän joutui muuten osayleiskaavan lopulta allekirjoittamaan. Eipä tuo suunnitelma sinänsä palkoa eroa alkuperäisestä osayleiskaavasta, mutta ei myöskään toteutuneesta Töölönlahdesta.
Martti Sainio tarttui asioihin. Hän valitti kaupunginkanslian toimista kanslian valittua Liikennetekniikka Oy:n konsultiksi. Helsingin Sanomat kyseli 8.5.1991, toimittajansa Antti Mannisen toimesta, MIKSI?-palstallaan, Erkki Tuomiojalta Helsingin konsulttipalveluiden käytöstä. Kyselyssä viitataan diplomi-insinööri Martti Sainion valitukseen Helsingin tilintarkastajille. Sainio haluaa tietää onko konsulttien käyttö ollut asiallista. Sainio epäilee toimivallan ylitystä, kaupungin varojen tuhlausta, yhden konsultin suosimista ja tilatun työn valvonnan puuttumista. Sainio haluaa valittaa kahdesta eri tilauksesta. Ensimmäinen valituksen kohde on Pasilanväylän vaihtoehtosuunnitelmia koskeva selvitys, hinnaltaan 650 000 markkaa. Toinen valituskohde on Kamppi-Töölönlahden suunnitelma, hinnaltaan 770 000 markkaa. Sainio arvostelee erityisesti Erkki Tuomiojan yhteistyötä Liikennetekniikka Oy:n toimitusjohtajan, Pentti Murolen kanssa.
Siitäpä sitten syntyi pieni vuoropuhelu Mannisen ja Tuomiojan välillä tähän malliin:
Onko konsulttien käyttö ollut kaupungin normaalin käytännön mukaista?
”Siihen voi vastata, että kyllä. Kunhan nyt räksyttää.”
Oletteko suosinut yhtä konsulttia eli Pentti Muroletta?
”Kyllä, kun mietittiin, että missä on sen tyyppinen asiantuntemus. Päädyttiin tähän.”
Miksi suunnittelutehtäviä ei ole kilpailutettu?
”Se on periaatteessa mahdollista. Jokainenhan tietää, että tämän tyyppisissä asioissa ei välttämättä ole kilpailusta kysymys. Kilpailua on se, että katsotaan ovatko kustannukset kohtuulliset siihen nähden mitä saadaan. Eihän konsulttityö ole mitään kuutiometritavaraa.”
Mitä hyötyä tilatuista suunnitelmista on ollut?
”Ne ovat joka tapauksessa oleellisesti monipuolistaneet asioiden käsittelyä ja tuoneet uusia tietoja. Minä vain huomautan, että tämä on ollut vain murto-osa siihen verrattuna, mitä kaupunkisuunnitteluvirasto ja -lautakunta ovat tähän mennessä käyttäneet samaa asiaa koskeviin konsulttitöihin.”
Mikä vika niissä on ollut?
”Ei mitään. En ymmärrä mitä kummallista siinä on, että kaupunginhallituksen valmistelua varten voidaan myös käyttää konsulttia. Se on osa normaalia valmisteluprosessia.”
Hei jos jaksoitte lukea tähän asti niin sitten kerratkaa vielä ja mutustelkaa tuota Ekin lausetta:
”Eihän konsulttityö ole mitään kuutiometritavaraa!”
