Tsaarinpoppeli
Käteeni kopsahtaa lähes yllättäen Uuno Kailaasta kertova kirja. Se on Marija Vantin kirjoittama: ”Älä koske perhosen siipiin”. Uuno Kailas syntyi Heinolassa 1901 ja kuoli Nizzassa tuberkuloosiin 32-vuotiaana. Heinolalainen Arvi Kivimaa kirjoitti koulupoika-Kailaasta: "Tämä koulupoika hämmästytti lähintä ympäristöään kirjoittamalla runoja seikoista, joissa kunnon Heinolan ihmiset eivät olleet huomanneet mitään erityisiä lyyrillisiä rikkauksia, kuten Jyrängön koskesta.” Ilmankos Uuno Kailaan veistos onkin Maaherranpuistossa Jyränköä kuuntelemassa. Käteeni kopsahtanut kirja taas kertoo Kailaan pitäneen Nizzaa ja Heinolaa samankaltaisina paikkoina?!
Minun Heinolan kaupungin vastarannalla sijaitsevasta Kausasta kotoisin oleva isoisäni syntyi vuonna 1878. Taisi olla niitä aikoja, kun poppeli istutettiin. Isoisä kuoli 1956, mutta poppeli jatkaa kasvuaan. Silloinkin elettiin. Minun äitini vanhemmat asuivat Heinolassa ja Asikkalassa. Isän vanhemmat elelivät taas Ruovedellä, Muroleen kanavan vaikutuspiirissä. Hämeen hitaaksi, epäsiistiksi ja hieman tyhmäksikin tuomitussa heimossa ovat siis kaikki minun sukujuureni. (Acerbi: ”Matka halki Suomen v. 1799”) Tai ollaanhan siinä hieman kiikun kaakun, yksi jalka Turun ja Porin läänissä ja yksi Mikkelin läänissä – vanhan läänijaon mukaan. Isovanhempieni nuoruusvuosina liikuttiin vesistöjä pitkin. Minun isoisovanhemmilleni vesistöt eivät kuitenkaan olleet yhteisiä. Vesijärvi, Päijänne ja Ruotsalainen olivat äidinisän kalastusseutuja. Isänisä oli taas tottunut liikkumaan Palovedellä ja Vankavedellä, Ruoveden vesistöissä. Molemmat paikat ovat Hämeen rajamailla. http://penttimurole.blogspot.com/2013/10/acerbi-asikkala-ja-helsinki.htmlSiitäpä virisikin keskustelu. Onko todella niin, että syntymäpaikan heimoperinne kuvaa ihmisen puheliaisuutta, yhteisöllisyyttä tai jopa älykkyyttä. Yrjö Niiniluoto kirjoitti 1957: ”Kansalla, rodulla on ankkureita, jotka kiinnittävät sen menneisyyteen, alkuperäänsä: on muinaistieto ja kieli, ruumiillinen ja henkinen rakenne, usein uskontokin. Nämä ankkurit ovat heitetyt niin syvään, ettemme enää saa selville, missä ne ovat kiinni. Me tiedämme kuitenkin, että ne pitävät ja määräävät kulkuamme, emmekä ole tuuliajolla.” Tämä viittaisi siihen, että kaikilla Suomen heimoilla olisi jotain ja paljonkin yhteistä. Kansa ajattelee erilaisuutta. Kuvitellaan hämäläisten olevan hitaita ja harvasanaisia, myöskin kuuliaisia kansalaisia, mutta toisaalta Sysmän seudun hämäläiset jäivät kuulemma kirkonmäelle juovuspäissään tappelemaan, pohjalaisten jäyhiä ja työteliäitä, mutta omapäisiä, itäsuomalaiset olisivat yleensä iloisia ja puheliaita, karjalaiset taas erityisen vilkkaita ja savolaiset lupsakoita, tulivat kuulemma kirkonmäelle hyvätapaisina. Turkulaisia taas on pidetty nurkkakuntaisia ja hitaasti lämpiävinä, siis vaikeasti lähestyttävinä, olisiko syynä pääkaupunkilaisen syndrooma. Itäsuomalaisten vitsitkin loppuvat kuulemma siihen, mitä joku sanoi. Länsisuomalaiset kaskut taas siihen, mitä joku teki. Tuo joku on kiinnostava. Kun ajattelen isoisäni puheita, toistui niissä jatkuvasti ihmisen identiteettiä kuvaava kotipaikka: Kalkkisten mies, Kuhmosten mies, Sysmän mies, Nyynästen renki, Vaanian tyttö, no hänestä se tulikin sitten vaimo. Tunnistatko oman heimosi ominaisuudet?
http://penttimurole.blogspot.com/2020/04/kirjat-vievat-kapinan-aikaan-ja.html
Rakennuslehdessä oli juttu Risto Pesosesta ja hänen kirjastaan ”Tupakkiaskin kannesta massakustomointiin”, Rakennustieto, 2021. Jutussa oli siteerattu sata vuotta sitten laadittua Otava Oy:n talokilpailun ohjetta: ”Vanhojen talojen jäljittelyinto on johtamassa väärään suuntaan. Näitä harhatien kulkijoita ovat maalaistalotyypit, jotka pelottavan suuressa määrin valloittavat jalansijaa kaupungeissammekin.” Riston kirja on ilman muuta tutkittava. Uskon siinä olevan mielenkiintoisia juttuja jotka täydentävät Ooke Lehtovuoren minulle antamia opastuksia: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html Mutta tämä vanha ohje tuli mieleen, kun taas suoritimme tuon Kariston kierroksen. Nyt koko kylä oli valmis. Onkohan ystäväni Tero Vanhanen käynyt teostaan arvioimassa? Uskon kyllä. Onko ollut tyytyväinen? Siihenkin uskon. Jotain on kuitenkin mennyt eri lailla kuin itse uskoin ja eri lailla kuin millaiseksi Teron luonnokset aluetta kuvasivat. Kaava ja sen tiukka mitoitus ja erityisesti liikenneturvallisuus herättivät aikanaan keskustelua. Siihen keskusteluun Tero meidätkin palkkasi. Oli todistettava. Nyt kun aluetta ajelee ei havaitse ratkaisevia näkemäpuutteita. Katutilaa hallitsee kuivatusperiaate, jossa kadun keskellä kulkee kivetty kouru. Kadun reunat liittyvät tonttiaitaan, tonttimuuriin tai viherkaistaan, vapaasti ja tontinomistajan mieltymyksen mukaan. Luontevaa. Mutta mitä mieltä olisi oltava taloista? Ne ovat kuin talopakettitehtaiden mallikirjastoista. Ja sieltä ne ovatkin. Nykyään hirsitalot ovat jo vallanneet neljänneksen omakotitalomarkkinoista, mutta Kariston rakentamisaikaan hirsituotteiden suosio ei vielä ollut tapissa. Oikeastaan ihmettelen tuota yksilöllisyyden tavoittelua pikkunikkarityylillä. Eikö markkinoiden kuvakirjasto todellakaan tarjoa tyylikkyyttä ilman ritiramsua? Risto Pesosen yhteenveto pientalojen tulevaisuudesta sanoo megatrendeiksi ekologisuuden, kaupungistumisen ja kustannukset. Sitten hän (Rakennuslehden mukaan) sanoo: ”Mutta, talotehtailija, älä unohda yksilöllisyyttä!” Näitä miettiessä suuntaamme auton keulan kohti Helsinkiä.
