Taisin mainita jo jossain blogissani Liisan ja minun yhteisen iltaohjelman olevan tällä hetkellä katsoa uutisten jälkeen sarjaa Ammatti: kirjailija. Ensimmäiset osat tästä sarjasta on tehty vuonna 1999. Ohjaajana toimi Atro Lahtela. Sittemmin ohjaajaksi vaihtui Laura Joutsi. Loistavaa viihdettä! Voittaa mielenkiinnossa kaiken muun. Meille. Nyt. Viimeisimmät osat ovat ilmestyneet tänä vuonna. Niissä päähenkilöinä ovat Rosa Liksom ja Juha Hurme. Olemmehan niistä Liisan kanssa jo katsoneet lähes kaikki, mutta kun päätin niitä lyhyesti blogissa kommentoida, on katsottava uudelleen. Jotkut niistä. Suoritin koeuusintakatselun Bo Carpelania ja Pirkko Saisiota koskevista ohjelmista. Mitä tapahtui? Tapahtui kummia. Minulla oli mielikuva aiemmin katsotusta. Nyt kun uusintakatsoin näinkin jotain aivan uutta, ennen näkemätöntä. Molemmilla. Saatan arvata tuon saman toistuvan nyt kaikissa tulevissa uusintakierroksissa. No, yleistähän tuo on. Kun joskus luet jonkun kirjan uudelleen, näet sen uusin silmin. Jos menet elokuviin katsomaan filmin toiseen kertaan, sama juttu. Ei kuitenkaan aina. Tuntematon sotilas ei muutu katselukertojen myötä. Se on jotain ikuista, muuttumatonta. Tänään se jälleen katsotaan. Nyt se on katsottu. Itsenäisyyspäivänä. Lippu otettu salosta. Kohta sytytetään kynttilät. Hesarissa tänään aamulla uusin Finlandia-palkinnon voittaja sanoi vieroksuvansa sanoja isänmaa ja valtio, tarkoitti Suomea. Ostanko kirjan? En.
Valitsen tämän päivän annoksen. Siihen kuuluvat Carpelan, Saisio, Meriluoto ja Hotakainen, hieman Liksomia ja Westötä. Onko tarkoitus arvostella? Annanko koulunumeroita? Tai annanko tähtiä, niin kuin hyvälle viinille? Tai pitäisikö arvioida pörssineuvojien malliin: myy, pidä, osta? En tee sitä, mutta panen tekstiin linkit. Voit itse omakohtaisesti iloita ja nauttia.
Ensimmäinen kirjailijaesittely jonka katsoimme, oli Bo Carpelan. Katso tämä: https://areena.yle.fi/1-1004184. Ihastuttava, miellyttävä, rauhallinen. Hän sanoi ajan liukuvan käsistä, muuttuvan ja joskus täysin katoavan, se joka on joskus tapahtunut, se mitä tulee tapahtumaan, ne lomittuvat. Sanoja sataa taivaalta, mutta kirjaa tehdessään tarvitsee kartan ja kompassin, runo tehdään spontaanisti, pannaan sitten hetkeksi lepäämään, mutta ei liian pitkäksi ajaksi, sillä asia muuttuu ja kirjailija muuttuu, on vaara, että ajatus katoaa. Runossa kaksi plus kaksi on viisi. Sanomaa on riveillä, mutta paljon myös rivien välissä.
Pirkko Saisionhaastattelu on tehty vuonna 2003. Pirkon juttu on välittömän hauskaa tarinaa. Näyttää itsekin niin seesteisen viehättävältä. Isän ottamat kaitafilmit kertovat tomeran reippaasta lapsuudesta. Kertoo luulleensa itseään traagisemmaksi henkilöksi kuin koskaan olikaan. Sen isän filmit paljastivat ainakin lapsuuden osalta. Kirjailijan ura sai alkunsa Anni Polvaa lukemalla. Koulussa Risto Nivari sai innostumaan uskonnosta, Pirkko, kannettuaan Leninin ja Stalinin kootut teokset roskikseen liittyi kirkkoon, mutta rippikoulun jälkeen erosi. Oli tylsää, konservatiivista, fundamentaalista ja ikävää. Teatterikorkeakoulu oli taistolainen, niin Pirkkokin. KOM-teatterissa aatteen omaksuneet taiteilijat tekivät päämääriään parempaa taidetta, Suomen avantgardistisinta teatteria. Näin Pirkko sanoo. Ristiriita ei tuntunut ketään heilauttavan. Pirkon juttu siirtyy tekemiseen ja elämään. On siellä rohkeitakin paljastuksia. Vaikkapa tuo punaviinihöyryissä kirjoittaminen. Suuret teot, klikkaa tuohon: https://areena.yle.fi/1-1335091. Kaiken kaikkiaan hyvä juttu. Ehdotonta viihdettä ja kulttuuria sopivasti elämän maulla höystettynä. Niin tämä ohjelma, kuin kaikki sen taustalla. Tein muuten aikanaan blogin Pirkon kirjoittamasta teatteriesityksestä: http://penttimurole.blogspot.com/2018/10/suomi-auttaisiko-musta-saara.html.
Aila Meriluoto sanoo antavansa todistusta elämästä. Hänestä ohjelma tehtiin 2008. Hän kertoo kotipaikastaan Pieksämäen asemasta. ”Äitini oli sitä mieltä, että minusta tuli runoilija, kun minä kolhaisin pääni vauvana”. Se ei ollut kovin suotavaa, että rupeaa haihattelemaan, ryhtyy runoilijaksi tai kirjailijaksi. Nuori Aila rakasti isäänsä ja suukotteli hänen kanssaan. Äiti oli pitänyt sitä epähygieenisenä. ”Joku vältti seuraasi, joku söi leipäsi. Maailma on sinussa, maailman avain. Kiven keskeltä ymmärrät renkaat. Annan todistuksen siitä, että maailma on minä. Siitä, että pieni, tiheä nälkäni on maailman nälkä. Siitä että minä olen teema. Siitä että annan todistuksen raivokkaasti, pätevästi tässä”.
Kirjoittaminen lähti terapeuttisesta puolesta ja siitä tuli ammatti. ”Mitä se oli se juuri jota kiskoin, lapsena kun kitkettiin ja joka jatkui paikasta toiseen ja myllersi multaa ja kaatoi kasveja eikä katkennut millään. Sanoisinko, meissä on rönsyjä, kinnikkeitä siellä täällä. Meissä on asioita.” Mielettömän hienoa nuoren tytön sanomaksi.
Suullasi huulet, kasvoilla kasvot, yhdet ainoat, kyllä, vaan kenen, tiesitkö koskaan.
En usko pysähdykseen, huoneeseen, en tähän hetkeen, jotakin vain vaihtuu.
Aila Meriluodon elämä muuttui kun hän avioitui Pispalan runoratsun Lauri Viidan kanssa. Syntyi neljä lasta ja lopulta pako Ruotsiin. Nuori kirjailija ei mahtunut luonnonmullistuksen kanssa samaan perheeseen. Meriluodon mielestä Lauri Viita ei ollut kirjailija vaan luonnonmullistus. Aila Meriluoto kirjoitti 12 runoteosta ja 14 muuta kirjallista teosta ja eli 95-vuotiaaksi. Kun nyt Lauri Viita tähän blogiin tunkeutui Aila Meriluodon kautta, panenpa tähän linkin eräästä matkasta Pispalaan: http://penttimurole.blogspot.com/2016/12/betonimyllarin-pispala.html .
Finlandia
Finlandia-palkinto on jaettu vuodesta 1984, nyt tähän mennessä 37 kertaa. Ehdolla on ollut 213 teosta. Viisi kertaa ehdolla olleita on kuusi kirjailijaa, neljä kertaa ehdolla olleita kolme ja kolme kertaa ehdolla olleita jo viisitoista kirjailijaa. Ensimmäisellä yrittämällä Finlandia-palkinnon voittaneita on kahdeksantoista kirjailijaa. Ruotsinkielisiä voittajia on ollut kahdeksan kertaa.
Tarvitaanko tässä nyt aasinsiltaa? On itsenäisyyspäivä. Siinä aasinsilta. Palkinnot, kilpailut ja dokumentit, ne ovat tätä aikaa. Tuntematon sotilas Edvin Laineen ohjaamana on mennyttä aikaa. Onko sillä jokin merkitys tai kiinnostavuus nykypäivän nuorille? Nyt nähty filmi tuntui olevan etenkin lopun suhteen erilainen kuin ennen. Se on restauroitu digitaaliversio alkuperäisestä, pituudeltaan 169 minuuttia. Alkuperäinen oli 181 minuuttia. Erityisesti filmin loppu. Savun peittämät maisemat, laaja järvimaisema. Olivatko ne aiemmin nähdyissä versioissa? Kyllä kai, tässä se on se uudelleen katsomisen dilemma. Se jäi askarruttamaan.
ttps://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/jatkosota-ja-tuntematon-sotilas
Filmi ei pettänyt. Se ei petä koskaan. Uudemmat versiot Mollbergilta tai Louhimieheltä? Ei. Sen pitää olla tämä ”aito” ja alkuperäinen. Peter von Bagh kirjoittaa esseessään vuodelta 1989: ”Väinö Linnan romaani ja Edvin Laineen elokuva ovat kietoutuneet yhteen lukemattomin sitein, oikeastaan erottamattomasti: elokuvaa katsotaan kirjan lävitse ja kirjan antamia ’tietoja’ täydentäen, kirja luetaan elokuvan visualisointi silmien edessä… Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa tiheä savu on laskeutunut metsän ylle. Kuvassa on tavoitettu jotakin olennaista elämän läpituntemattomasta, sattumanvaraisesta, julmasta oikullisuudesta.”
