Kuuntelen auton ratissa radiota. Rukalla hypätään mäkeä. Radioreportterit puhuvat jaaritellen. Suorastaan kiihkeän värittömästi. Mistä he puhuvat? No, sehän on selvää, hyppääjistä tietysti ja siinä ohessa hiihtäjistä. He eivät puhu kasvihuoneilmiöstä analysoiden kansalaisten muuttuvia liikkumistapoja, siirtymistä auton penkiltä polkupyörän selkään tai jopa suksille, eivätkä he puhu hallituksen pandemiatoimista analysoiden ulkoilmaurheilun loistavia mahdollisuuksia rajoitusten aikana. Ei, nyt he puhuvat urheilija urheilijalta eritellen pukujen haarakiilasta, lantion asennosta hyppyrin päällä, takatuulen mahdollisuudesta, edellisen päivän koekierroksen menestyksestä, nyt juuri suoritetun hypyn tapahtumista ensin hyppyrin nokalla ja sitten kummun päällä, tarkkailevat valmentajan kasvon ilmeitä, katsovat vielä alastulon telemarkin ja tuuletukset. Näin tehdään jokaisen hyppääjän osalta, sama tehdään tietysti hiihtäjien kanssa, nousu nousulta ja mutka mutkalta, suksi sukselta ja ilme ilmeeltä. Valmentajat ja voitelutiimi saavat osansa. Ruotsalaiset naishiihtäjät purskahtavat itkuun, Ruka on paha, maasto on väärä ja kova. EVVK.
Reportterit puhuvat, pitäisikö heitä kutsua raporttereiksi? Tekevät raportteja ilman henkeä, pelkkää ketään kiinnostamatonta asiaa yksitoikkoisen jahkaavalla tavalla. Hetkinen, anteeksi, minua kiinnostamatonta asiaa. Tuollaiset yksityiskohdat kiinnostaisivat vain voittajista puhuttaessa. Reportteri sanasta puheen ollen, sivistyssanakirja sanoo reportterin olevan tiedon kantaja. Joutuu miettimään tarjotun tiedon tarpeellisuutta. Rimmaussanakirja menee syvemmälle, se kertoo reportterin rimmaavan mm. portterin, ahterin, printterin, mutterin, halsterin, napanterin ja ministerin kanssa. Reporttereilla tai nyt tarkemmin tarkoitetuilla radioreporttereilla on suuri menneisyys. Radion raportoijissa on ollut mahtavia, karismaattisia persoonia, siis vastakohtia meidän nykyisille urheiluselostajillemme. Tai ei, on yksi nytkin, ja koko ajan parantaa, hän on Sami Jauhojärvi. Ettei totuus unohtuisi kai on vielä mainittava Antero Mertaranta.
Taatan ja Ollin juttua kiireestä
Taata eli nobelisti F. E. Sillanpää sanoi, panemalla sanat sankarinsa Fransun suuhun (Martti Silvennoisen haastattelemana) kiireestä näin: ”Kiire-niminen olotila on kulloisenkin ajankohdan säätelemä, joka ajankohta antaa kiirehtijälle vaistovaraiset vihjeet siitä kuinka pitkälle hänen kiirettään on jatkettava ja kuinka kiireellisesti sitä tehtävä, sanoisin siis, että kunkin kohtaiseen elämänmenoon luontaisesti soveltuva kiire on yhtä luonnollinen kuin hengitys tai sydämen sykintä. Muunlainen kiire ei ole mitään.”
”Oikein hyvä on, että ihmiset nykyaikana ovat pitäneet kiirettä. Oli jo auttamattomasti vanhentunut sellainenkin viisaaksi luotu sananlasku, joka sanoo, että hiljaa vaan, hiljaa maailmakin pyörii. Nythän jo koululapsikin tietää, että maapallo pyöriikin ympäriinsä vallan hurjasti, auringon ympäri maa liikkuu lähes 30 kilometrin nopeudella sekunnissa eli noin satakahdeksantuhatta kilometriä tunnissa. Niin että kiirettä, kiirettä hyvät ihmiset. Kiireesti maailmakin pyörii. Maassa maan tavalla. Mutta hiljaa hyvä tulee, eikö olisi parasta tehdä tehtävänsä hitaasti ja hyvin? Ei ole enää, sellainen on vanhanaikaista, nykyaikaista on tehdä tehtävänsä nopeasti ja hyvin. Muinoin arveltiin, ettei hoppu ole hyväksi kuin kirpun tapossa, mutta nykyään hoppu on hyväksi kaikessa muussa kuin kirpun tapossa. Miksi on väistämätöntä pitää kiirettä ja hoppua? Sen vuoksi että muuten jää jälkeen ja jos jää jälkeen niin käy hullusti ja silloin on pidettävä vielä enemmän kiirettä. Mitä vähemmän kiirehtii, sitä enemmän täytyy pitää kiirettä. Pitämällä enemmän kiirettä voi päästä vähemmällä kiireellä. Tavaton kiire lisää terveyttä koska se on epäterveellistä, sillä koska kiire on epäterveellistä, on kiireen lisääntyessä ollut pakko kiireesti lisätä kiirettä ja vauhtia myös ihmisten terveydentilan parantamiseen. Ja täten onkin päästy niin hyviin tuloksiin, että yleinen terveydentila on vuosi vuodelta tullut paremmaksi ja ihmisten keski-ikä kohoamistaan kohonnut, samoin loppuikä. Sen osoittaa tilasto. Väitetään että kiire muka tekee ihmiset hermostuneiksi. Asiahan on päinvastoin. Kiire rauhoittaa hermoja mutta hitaus hermostuttaa. Voidaan todeta, että jos esimerkiksi juna joutuu hidastamaan vauhtiaan niin matkustajat ärtyvät sitä hermostuneemmiksi mitä useampia tunteja juna myöhästyy, mutta jos jokin juna pitää liikaa kiirettä ja niin että se tulee perille aikataulua aikaisemmin ei tämä olleenkaan vaikuta rasittavasti matkustajien hermoihin. Jonkin jonossa seisovan hermoja kiusaa jonon paikallaan viipyminen, mutta kiireellinen eteneminen rauhoittaa. Hammaslääkärin potilas hermostuu sitä enemmän mitä hitaammin ja kauemmin hammasta vedetään hänen leuastaan. No, kiireitä voi tietysti kertyä niin tavattoman paljon ja ylivoimaisesti ettei enää ennätä eikä kykene saamaan tehdyksi yhtään mitään. Sillä tavallahan sitten vihdoin kerrankin saa lepoa. Lepoon pääsemistä kai kaikella kiireellä loppujen lopuksi tavoitellaankin, mikäli ei sitä ennen ole ennättänyt läkähtyä kuoliaaksi. Ihmisen ei silloin ole tarvinnut vaivautua tappamaan aikaa, aika on tappanut ihmisen. Kiire on miellyttävää, kun sen oikein osaa hoitaa. Kaikkein kiireimmän työn minä teen ensin, sanoi eukko, kun nukkumaan meni.”
Miksi tämä nyt tähän kiireeseen lipsahti? Ehkä se johtuu siitä, että urheilijat pitävät kiirettä. Kiireenpito on kaiken keskiössä. Minun piti ja aionkin miettiä urheiluselostajia, en nyt mieti näitä featuremestareita sen enempää. Vaikka innostuinkin kuuntelemaan lisää mestareiden radio-ohjelmia. Urheiluselostajat ovat nykyään värittömiä. En tunne heitä nimeltä, enkä odota heiltä mitään. Mutta näin ei ole aina ollut. Ei ainakaan minun elämässäni. Martti Jukolaolisi minulle ajallisesti sopiva ensimmäinen kuunneltu ja ihailtu. Vuodesta 1931 vuoteen 1952 Martti Jukola teki 423 radioselostusta, juoksi 20-luvulla Suomen mestaruuskisoissa ja maaotteluissa, väitteli tohtoriksi runoudesta, joutui sitten Helsingin olympiakisojen aikana dispoon. Kaikki perheeni miehet ihailivat Jukolaa, ehkä naisetkin. Olin häntä kuunnellut, mutta hän ei porautunut minun mieleeni. Kuuntelen nyt hänen selostuksiaan Areenalta. Ääni on tutun oloinen, mutta ei kuitenkaan vaikuttava, mukaansa tempaava – minulle. Urheilusaavutukset 40-luvulta Jukolan selostamina, mitä niistä muistin/muistan? Lontoon olympiakisat: Tapio Rautavaaran kultamitali keihäässä oli suuri yllätys, voimistelijoiden mitalisaalis tuntui luontevalta, Suomi sai 20 mitalia joista 8 kultaa.
Pekka Tiilikainenoli Martti Jukolan työtoveri kolmekymmentäluvulta. Pekka piti Marttia luovana taiteilijana, erityisenä saavutuksena hän piti selostusta Berliinin olympialaisista 1939. Salminen, Askola ja Iso-Hollo juoksivat kolmoisvoittoon. Pekka Tiilikaisesta tuli pääselostaja Jukolan jouduttua sivuun. Tiilikaisen selostus vuodelta 1939 kertoo Helsingin joulunaikaisista katuvaloista. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/26/helsingin-valomeressa-1939. Tätä runollisuutta tavoittelevaa selostusta en kylläkään kuunnellut viisivuotiaana.
Sota-aikana Pekka Tiilikaisen ääni tuli asteittain oman lisääntyvän radionkuuntelun myötä tutuksi. Hän oli Aunuksen yleisradion päällikkö. Aluksi heillä oli käytössään kokonaista 20 äänilevyä. Aseman tultua siirretyksi Äänislinnaan jalkaräteistä tehtiin akustisia eristeitä. Aunuksen radion toiminta päättyi sodan loppuessa 1944. Rauhan tultua 40-luvulla Metsäradio oli usein kuunneltu ohjelma. Pekka Tiilikainen oli ohjelmassa kuuluttajana. Maalla radiota kuunneltiin kidekoneella, Helsingissä sentään oli käytössä putkikone, jonka kuuluvuus ulottui Lahden radiomastoihin.
Minulla ensimmäiset Pekka Tiilikaiselta kuunnellut kisat olivat Helsingin olympialaiset 1952. Hän oli olympialaisten pääkuuluttaja. Olympialaisista saatiin 22 mitalia, joista kuusi kultaa. Melojilla oli suurmenestys, he saivat 4 kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin, painista saatiin kultamitalin ohella yksi hopea ja kaksi pronssia ja nyrkkeilystä kultamitali ja neljä pronssia.
Paavo Noponenoli seuraava urheiluselostuksen kultakurkku. Nyt elettiin jo minun urheilukuunteluni täyttä aikaa. Pekka Tiilikaisen sanotaan tartuttaneen oppipoikaansa Paavo Noposeen vahvan isänmaallisen paatoksen. Sanotaan Yleisradion pääjohtaja Eino S. Revon tästä äityneen. Minusta tuntuu, että Paavo Noponen olin itsenäinen ajattelija ja oman tyyliinsä tekijä. Pekka Tiilikaisella tuskin oli siihen paljoa annettavaa. Suhteeni Noposeen oli ristiriitainen. Siinä oli liikaa itseihailua oman äänenkäytön suhteen. Usein varsinainen urheilusuoritus jäi selostamatta kun tiilimuurskan rävähdys ja tunteiden räjähdys saivat keskeisen roolin. No, ei tällaista nyt tapahtunut kuin satasella. Mutta siinä oli karismaa. Ehdottomasti plussan puolelle jäätiin.
Münchenin olympialaiset pidettiin vuonna 1972 Frei Otton suunnittelemien telttamaisten katosten alla. Kummallista, olin paikalla. En siis kuunnellut radiosta Paavo Noposen kympin juoksun ja Virenin kultamitalijuoksun selostusta. Kuuntelen sen nyt. Kuuntele sinäkin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/30/lasse-viren-ja-10-000-mn-draama-munchenissa
Selostus on legendaarinen. Kuuntelija pysyy kärryillä. Viren kaatui. Sitä ei Noponen juurikaan noteerannut, eikä jäänyt suremaan.”Bedfordin tiimalasissa alkaa aika olla täynnä.” ”Säilyttääkö maailmanennätys nahkansa?” ”Tätä hallitsee demoninen ja alkuvoimainen etenevän liikkeen laki.” ”Äänettömästi ja kuin ponnistuksetta huutomyrskyn keskellä sinivalkoisen aaveen tavoin.” ”Joku voisi juoda jotain muuta kuin maidon, jos…” ”Ja Viren pakenee, pakenee kuin pohjoista kohti.” ”Viren tulee kuin raketti, sinivalkoinen raketti.” ”Sittenkin maailmanennätys”. ”Täällä Munchenissa minä vedän kyllä sinivalkoiset veryttelyhousuni salkoon.” Ei se ilo vielä tähän päättynyt. Juostiin samana päivänä ja päätöspäivänä 5000 metriä ja 1500 metriä. Molemmissa tuli kultamitali. Oli päätöspäivä. Viiden tonnin kultamitalin näin stadionilla, Vasalan kultamitalin kuulin taksissa lentokentälle. Paavo Noponen sanoi ilman pihisevän taivaalle kuin ilmapallosta. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/vasalalle-1500-metrin-kultaa-munchenissa
Raimo Häyrinenansaitsee aina tulla mainituksi. Hän oli mahtava tyyppi. Hänen selostustensa kuuntelu herätti aina salaperäistä innostusta. Minun ajatusmaailmassani hän oli ilmeinen Noposen sukulaissielu. Saattoivatko he olla kavereita? Hieman askarruttaa. Liian samanlaisia suuria huulitaiteilijoita. Raimo Häyrisen puhetulva oli kuuntelijaystävällistä ihmetarinaa. Saiko häneltä suunvuoroa? Ei hän ainakaan pariselostajaksi soveltunut. No panna nyt Noponen tai Häyrinen yhdessä pariselostajaksi noiden alkukappaleessa mainittujen nykyselostajien kanssa? Ei tulisi mitään. Joku haastateltava sanoi urheilun katoavan, kun selostus menee ”Höyryn” tapaan omille teilleen. Sepä hyvä, sanon minä.
Minun urheiluselostajani henkilöityvät näihin kolmeen ihmiseen Pekka Tiilikaiseen, Paavo Noposeen ja Raimo Häyriseen. Tulihan sitten Anssi Kukkonen ja Antero Mertaranta ja monia muita, mutta minulle vähemmän merkityksellisiksi jääneitä.
Tilastokeskus tutkii kaikkea hyödyllistä. Ovat tutkineet radion kuuntelua. Tutkimuksia lienee myös olemassa. En niitä kuitenkaan juuri löytänyt. Sen verran löysin, että tiedän Tahko Pihkalan aloittaneen urheilua koskevat ohjelmat ja keskustelut 1920-luvulla. Olympialaiset ovat olleet urheilun hittiohjelmia. Sen ymmärtää ajoilta, jolloin Suomi oli maailman huippua. Se aika taisi päättyä Münchenissä. Suomen yleisradiossa on ollut kaksi suurta kriisiä urheiluohjelmien sijoituksessa. Ensimmäinen oli silloin, kun jääkiekon SM-liigan jääkiekko-otteluselostuksia siirrettiin Puhelin langat laulaa -ohjelman päälle. Siitä kansa raivostui. Se ei käynyt. Taisi olla 2010. Toinen pienempi kriisi syntyi, kun urheilu siirrettiin Yle Puheelle. Monille urheilu on musta vaate, monille taas elämän eliksiiri. Radiota kuunnellaan Suomessa runsas 2,5 tuntia vuorokaudessa per nuppi. Sotien ja pula-ajan sukupolven väestä (minä) 56 % kuuntelee päivittäin radiota. Meikäläisen ikäpolvesta yli 90 % katsoo televisiota päivittäin, radiota kuuntelee vain 60 %. Lähiösukupolvesta eli 50-luvulla syntyneistä radiota kuuntelee päivittäin59 %. 60-luvun hyvinvoinnin sukupolvella kuuntelijaosuus on 56 % ja mediasukupolvella (70-luku) 51 %. Vasta nettisukupolvi eli 80-luvulla syntyneet pudottavat kuuntelun alle 40 prosentin. 90-luvun sukupolvea kutsutaan uuden murroksen sukupolveksi, heistä 24 % kuuntelee radiota päivittäin, uudella sukupolvella luku on vain 16 %. On äänikirjat ja Spotify. Mitä muuta lieneekään? Kuulokkeet korville ja liikenteeseen.
