Olemme katselleet iltaisin uutisten jälkeen kirjailijoiden kertomuksia ammatistaan kirjailijana. Lähes tunnin mittaiset dokumentin pätkät ovat mielenkiintoisia. Nyt erityisesti mielessä on Bo Karpelan. Siitä huokui annoksittain viisautta. Hyviä ne kaikki ovat, eräs erityisen hyvä oli Saikki Saision urasta kertova filmi. Olihan siinä vakavaakin tekstiä, mutta erityisen hauskoja olivat hänen isänsä ottamat kaitafilmit. Kaitafilmit olivatkin 60-luvun suuri buumi. Nyt katselulaitteetkin ovat hävinneet, saatikka ovatko nuo vanhat muutaman minuutin editoimattomat filminpätkätkään tallella? Ja kiinnostavatko ne ketään? No filmeissä pomppivia ehkä kyllä, mutta muita? EVVK. Ai niin, mutta tuossa Saikista kertovassa filmissä ne väläykset kyllä kiinnostivat. Kaitafilmeistä ei kylläkään ollut tarkoitus kirjoitella. Oli tarkoitus kirjoittaa kotikadusta. Aiheen antoi Kjell Westöstä kertova filmi. Tai hänen tarinansa filmissä. Hän kertoi rakkaudesta kaupunkiin ja sen katuihin. Kaupunki on Helsinki. Hän kertoi hauskan jutun. Hän sanoi tarinan odottavan kirjoittajansa ”pätevöitymistä”, musiikillista tilaa. Hän sitten ”pätevöityi” ja ryhtyi kirjoittamaan Helsingistä. Aikakausien mosaiikki. Arkielämä ja monen ihmisen elämä ja jälki joka jää menneistä sukupolvista, puistot, kadut, niistä valmistui tarinoita, jotka odottivat kirjoittajaansa. Piti ymmärtää ihmisten elämänehtojen erilaisuutta. Hän kertoo isoäidistään, joka puhui vain pohjalaismurretta. Kertoi joutuneensa mummoansa häpeämään ja sitte häpeämistään katumaan. Hän puhuu kantakaupunkiromaaneista ja lähiöromaaneista. Menneisyydessä ei ole nykyhetken vellovaa kohinaa, tärkeiden asioiden erottaminen kokonaisuudesta on haastavaa. Yhä nopeampaan ja yhä sirpaloituvampaan maailmaan kun mennään, niin onko nykyaikaa siedettävä? Kyllä, taitaa se Westö näin sanoa. Westö kertoo tuntevansa kaupungin, keskustan ja lähiöt. Ja varmaan niiden kadut. Tämä paneekin ajattelemaan. Mitähän minä tunnen. Onko minulla kotikadut? Tunnenko kotikaupunkini? Onhan se hieman uskaliasta ja ehkä jopa pyhäinhäväistystä ryhtyä miettimään omia kaupunkikokemuksiaan ikään kuin merkittävän kirjailijan jälkilämmössä. Mutta teen sen kuitenkin. Voithan kyllästyessäsi painaa X-merkkiä tuossa kuvaruudun yläkulmassa.
Helsinki on minun kaupunkini
Olen asunut pysyvästi vain kolmessa kaupungissa. Ne kaksi muuta kaupunkia ovat Libyan Tripoli ja Tallinna. No, Espoon pidän tässä yhteydessä Helsinkinä. Olen työskennellyt monissa kaupungeissa. Olen jopa kokenut olevani jonkinlainen kaupunkisuunnittelija. Olen ollut huolestunut kaupungeista. Etenkin superurbanisaatio kehitysmaiden kaupungeissa ja siihen liittyvä slummiutuminen, se on ollut monien tekstieni aiheena. Monien tuttujen kaupunkien muuttuminen kielletyiksi kaupungeiksi on ollut toinen kaupunkimurheeni. Näen silmissäni ja joskus unissani kuvia näiden kaupunkien kaduista, aukioista ja ihmisistä. En voi niihin mennä. Kolmesta kotikaupungistani Tripoli on muodostunut juuri tällaiseksi no go -paikaksi. Ja nyt vielä Tallinna. En voi sinnekään mennä. Nyt on keskityttävä syntymäkaupunkiin.
Outo juttu. Turvallisuus kaupungissa on tullut yhä tärkeämmäksi keskustelunaiheeksi. Ruotsissa puhuvat lähiöistä joihin poliisi ei halua mennä. Puhuvat lähiöistä joissa asukasmafia on julistanut ulkonaliikkumiskieltoja. Toisaalta Suomeen muuttaneet amerikkalaiset ihmettelevät lasten kulkemista kouluun ilman saattajaa. Jotkut ympäristötieteilijät vertailevat katuympäristöä taistelukenttään. Kadulla kulkijan tilannetietoisuus on puutteellinen, tiedon tulva ja toisaalta tarvittavan tiedon puute luovat stressitilan. Jotenkin totta, mutta mieletöntä. Puhuuhan Kjell Westö lapsuudestaan Munkkivuoressa. Hurrit saivat turpiin, jos osuivat väärään paikkaan. Puhuihan enoni 30-luvun kielitaisteluista Punavuoren kaduilla. Enhän minäkään uskaltanut mennä 40-luvulla naapurikyläni Maunulan kaduille kuin susikoiran saattamana. Siinä meillä oli kylläkin yhteinen kieli. Mutta Tripolin vanhan kaupungin kujilla, Punaisella torilla tai Damaskoksen Pitkällä kadulla yöllinen kävely oli kivaa ja turvallista, vaikka kieli oli aivan eri.
Olemme onnellisia. Meillä kaupungit ovat turvallisia. Minun ei ole tarvetta keskittyä kaupungin kokemisessa turvallisuusnäkökohtaan. Voin ajatella viihtyvyysnäkökohtaa. Ja voin tehdä sitä oman kokemukseni pohjalta. Yleensä tiedostetaan ihmisten olevan hyvin rajoittuneita jopa oman lähiympäristönsä suhteen. No, tämänhän havaitsee, kun kysyy kioskin pitäjältä tai kadulla kävelijältä jotain paikkaa tai asiaa joka on kiven heiton sisällä. Ei tietoakaan. Saatikka että tavaratalon myyjä tietäisi millä suunnalla on pipoja myyvä osasto. On kysyttävä informaatiosta. Nythän kyllä olemme saaneet navigaattorit ohjaamaan meitä paikkaan kuin paikkaan. Joskus kyllä autoretkellä voi päätyä yksityisen traktoritien päätepisteeseen ilman kääntöpaikkaa. Kokemusta on. Fillarilla jos näin käy kääntöpaikan puute ei niinkään haittaa. Haittana saattaa olla yksityistien omistaja. Autolla ajo ei kuulu jokamiehenoikeuteen. Kaupungeissakin nämä traktoritiet yleistyvät, sillä enää ei kaupungeilla ole rajoja. Pikkukyläkin voi nykyään olla kaupunki ja kaupungin rajan tapaat maaseudulla kymmenien kilometrien päässä itse kaupungista.
Minun kotikatuni
Minä olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. Kotimaan kotikatuni muodostuivat Pakilaan, Roihuvuoreen, Kannelmäkeen, Kruunuhakaan, Lauttasaareen, Etelä-Haagaan ja Espoon Friisilään. Koulua kävin Nervanderinkadulla ja opinnot suoritin Hietalahdentorilla. Pieniä rippeitä jäi Otaniemeen. Opiskeluaikana olin töissä Rautatientorin laidalla ja Kauppatorin laidalla. Varsinaiset työpaikat olivat kaikki Lauttasaaressa. Ihme ja kumma: 50 vuotta töissä Lauttasaaressa. Tripolin kotikatuni oli ehkä kaduista komein. Sen nimi oli silloin Shara M’Gariaf, nimi ei enää ole sopiva, nyt nimi on Sahara El Istaqlal – Voiton katu. Tallinnassa kotikatuni on Rutu. Se merkitsee kiirettä. Mennään ruttu, sanoo raumalainenkin. Vai sanooko? Rutulla ei kylläkään ole yleensä kiirettä. Se on nykyisin urbaani kesämökkini. Ovatko kotikatuni siis kaupunkia vai ovatko ne puskassa? Arvasit oikein, sekä että. Vilkaistaanpa niitä nyt.
Aloitetaan syntymäkodista ja vanhasta ja nykyisestä kotikadusta
Kaupunkiin oli mentävä
Minulla oli nuoruudessani kolme matkareittiä kaupunkiin. Bussilla kuljettiin ensin ”tervatietä” Käpylään ja sieltä Mäkelänkatua ja Hämeentietä Rautatientorille. Pyörällä ajettiin Metsälän kautta Pasilan kaatopaikan sivua Eläintarhaan ja siitä Sokeritehtaan takaa Hesperian kentälle ja sitten oltiinkin jo perillä. Oli vielä kolmas reitti. Se oli kävellen tai pyörällä Haagan alikululle. Eliel Saarisen tietä ei ollut eikä Nurmijärventietä, niinpä reitti kulki Haagaan saakka vanhoja tykkiteitä. Vielä niitä on onneksi jäljellä vaikka kivet pinnoitteena ovat hävinneetkin. Haagan rautatiesillalta kulki yksivaunuinen H-ratikka Ruskeasuolle, josta matka jatkui ysillä keskustaan. Kaikki nämä matkareitit ovat olemassa. Nyt Raide-jokerin myötä entisestään parantuvina. Ainoa mikä vanhaa miestä häiritsee, on aikomus poistaa käytöstä Helsingin komein katu eli Mäkelänkatu. Se on myös minun elämäni komein kulkuväylä. Miksi?
http://penttimurole.blogspot.com/2017/03/presidium-asettuu-korokkeelleen.html
Kaikki siis näyttää olevan hyvin entisten ja taas nykyisten kotikatujeni suhteen. On pakko vilkaista menneisyyteen.
Kruununhaka on aitoa kaupunkia
Siirryin Kannelmäkeen
Seurasi muutto Lauttasaareen
Saarelle ajettiin vanhaa siltaa pitkin. Uusi silta syntyi siltasuunnittelukilpailun pohjalta vuonna 1969. Tanskalaiset kilpailun voittivat. Lapinlahden moottoritiesilta valmistui puolestaan 1965. Lauttasaari sai siten 60-luvun lopulla 8 ajokaistaa entisten kahden sijaan. Tulipa minun kotikaduilleni väljyyttä. Minun ensimmäinen työpaikkani oli Lauttasaaressa Kiviaidankadulla vuonna 1962. Sieltä se muuttui Itälahdenkadulle, Nahkahousuntielle, Melkonkadulle ja lopulta Heikkiläntielle. Kotikatujen kaari ja tässä tapauksessa myös työkatujen kaari on kymmenien vuosien mittainen. Tapahtuiko siinä rakastumista katuun? Oliko kaduilla tai toreilla jokin paikka, jonne on halu palata maistelemaan vanhaa tunnelmaa ja sekoittamaan sitä tähän hetkeen? Valitettavaa, mutta totta, ei syntynyt yhtään erityisen rakastettua paikkaa. Lauttasaari kyllä, mutta jokin katu? Isokaaren koristeomenapuut kyllä kiehtovat, Mutteriin on kiva mennä kahville, Pia Salmen suunnittelema torni liikenneympyrässä on komea, mutta paikka johon pysähtyisin? Sitä ei ole. Olemmeko epäonnistuneet, me kadunsuunnittelijasiskot ja veljet?
Sillat aina kiehtovat. Ylempi Lauttiksen sillan kuva on Kari Rydmanin ottama. Löysin sen hänen vanhasta blogistaan. http://karirydman.blogspot.com/2013/11/helsingin-katuja-ja-aukioita-ennen_7.html Ennen tämän sillan purkamista uitettiin Lapinlahden sillan osat paikalleen. Silta avattiin 1965. Vanha teräsristikkosilta purettiin ja uusi valmistui 1969.
Tarkastelen Etelä-Haagan retkellä Googlen kuvia. Ilkantien ympäristössä, minun kadullani kaikki on muuttunut. Talo jossa asuin oli aikanaan suosittu juhlapaikka. Laitanpa tähän piristykseksi yhden vieraskirjan otteen. Jotain pysyvää paikalla on. Se on mormonikirkko, jota ikkunastamme katseltiin ja kirkon edessä oleva asvalttiaukio. Tämä on tyypillisesti aukio jossa ei ole mitään liikenteellisesti tai kaupunkikuvallisesti merkittävää, mutta sen ohitse ajaessa jokin sykähtää. Niin kotikadun tunne vaikuttaa. Liisa sanookin kotikadun olevan mielentila. Enemmän kuin jälleen tunnistettava paikka. Mutta paikka sen mielentilan sytyttää
Tehdään hyppäys Friisilään ja sieltä Olariin
Espoon Friisilän Metsätiestä ja sittemmin nimenmuuton jälkeen Tähdenlennontiestä tuli kotikatuni moneksi vuodeksi. Miksi kaikki minun katuni vaihtavat nimeä? Oma kotikatuni oli vaatimaton maalaistie, mutta lähistöllä oli jotain kiehtovaa. Niin kiehtovaa, että juoksulenkkini kulki aina pitkin Olarin keskeistä kävelyraittia eli Ruomelan raittia nykyiset Eero Valjakan puiston ja Simo Järvisen aukion ohittaen. Siihen aikaan vielä Simon saattoi hyvällä onnella tavata iltaisin raitilla liikuskelemassa. Niin, kyllä se niin on, että tuo raitti oli minulle valtavan tärkeä kotikadun korvike. Siinä oli jotain äärimmäisen intensiivistä.
Nyt mennään ulkomaille
Tallinnankotikatu on sekin muuttanut nimeään. Ennen itsenäisyyttä saksalaiset nimet olivat valttia. Rutu-kadun nimi oli Eilgasse. Väittävät nimen johtuneen siitä, että Tallinnan suurpalo vuonna 1684 alkoi juuri tältä kadulta. Ja myöhemminkin tuossa kadunkulmassa omalta portilta hieman eteenpäin tapahtui kauheita. Näin halloween-ajalle sopivaa. Naapurin paroni oli suuttunut tyttärelleen hänen eksyttyään luostarissa komean prinssin kyytiin ja rangaistukseksi muurasi tytön kellariinsa. Sittemmin tytär ryhtyi kummittelemaan ja säikäytti kolmekymmentäluvulla ranskalaisen sotilasasiamiehen kadulle, jonne hän lyyhistyi huutaen: ”La dame blanche, elle me poursuit, elle me poursuit”.
