Mistä nyt? Aalto-leffasta hyvinkin, niin kuin otsikko sanoo. Leffakerho kävi Tapiolan nostalgisen ihanassa Aarne Ervin piirtämässä Kino Tapiolassa katsomassa dokumenttia Alvar Aallosta. Siitä olin ajatellut kirjoittaa. Mutta, mutta, tehtävä on vaikea. Monet pätevät kriitikot ovat asiasta kirjoittaneet ja miellyttävää kyllä myönteiseen sävyyn. Minä en ole pätevä kriitikko, vaikka usein YLE Areenalta katselenkin dokumentteja. Usein ne saavat amerikkalaistyylisestä mahtipontisuudestaan ja toiston toiston kelauksessaan kritiikkiä. Aivan kuin haluaisivat puhua tolloille. Jotkut taas ryhtyvät jo alkumetreillä nukuttamaan. Olisiko niin, että meidän perheessämme uutisten jälkeisistä dokumenteista nukutaan vähintään kolmannes. Leffakerhokin joutuu silloin tällöin kirjaamaan nukahtamistilastoja. Nyt menimme siis Kino Tapiolaan katsomaan ”Aaltoa” ja dokumentin loppuarvostelun pöytäkirjaan merkittiin ylpeästi kaikkien kerholaisten hämmästyttävä pirteys ja hereillä pysyminen. Dokumentin tekijä Virpi Suutari näytti saaneen korkeat pisteet. Ja niin saikin.
Elokuvakerhon kaikki paikalla olleet kuusi jäsentä antoivat yhdestä viiteen asteikolla arvosanaksi 4. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleensä kerholaiset käyttävät asteikkoa laajemmin – suorastaan ykkösestä viitoseen. Leffakerhon mielenkiintoisin osa onkin suullinen arvostelu - sen jälkeen, kun on sormet lyöty pöytään. Mielenkiintoiseksi sen tekee yllätyksellisyys. Miten voi olla, että nuo vuosikymmenten takaiset tutut tyypit voivat arvosteluissaan olla noin yllättäviä. Lähemmäksi parista sadasta arvostelukerrasta ei ole voinut oppia ystäviensä mielen kiehkuroita. Ei edes oman vaimon. Nyt vallitsi harvinainen yksimielisyys. Kiintoisaksi kysymykseksi nousikin sitten arvostelun alkaessa se tekijä mikä noin tasaisesti aiheutti arvosanan tipahtamisen täydestä viitosesta neloseen. Olikin kysyttävä, ryhdymmekö nyt arvioimaan dokumenttia negaatioiden kautta? Ei. Arvostelut suitsuttivat positiivisuutta, monenlaista hyvää.
Tässä näitä hyviä juttu sihteeri Siljan pöytäkirjamerkintöjen mukaan, no, taisipa sinne jokin hienoinen kritiikin poikanenkin asettua, kaikki on muuten sanottu nykyisen sähköpostikutyymin mukaan ilman minkäänlaista vastuuta tai savolaiseen tyyliin vastuu on lukijan:
- rehellinen dokumentti, elämäntyö ja ihminen kuvattu suoraan, ei turhaa taidetta
- kunnianosoitus, tehty hyvin, asiallinen
- ei ollut kuvattu kaikkia puolia, kepposten tekijä, hurmuri, leikkivä ihminen vähäisellä kuvauksella, totinen tarina
- vauhdin hurma ja ylimielisyys sekä autojen ihailu puuttuivat kokonaan
- suuri taustatyö tehty, laajat haastattelut, laajensi tietoa ja arvostusta
- Ainon ja Alvarin kirjeiden lukeminen ei kivaa, turhaa hempeää hössötystä, naisellinen romanttishöperöinti
- hieno lahjakkaiden ihmisten ja heidän yhteiselonsa kuvaus, ei vain pelkkä sankariarkkitehti, vaan myös rakkaus ja yhteinen palo rakkaaseen työhön, Ainoa ei aina mainittu, vaikka teki ison työn yhteisissä projekteissa
- arkkitehtuuria ei liikaa analysoitu ja selitetty, ”Pecha Kucha” -tyylillä annettiin kuvien kertoa
- vähän särmää olisi voinut olla, hyvin vähän kriittisyyttä, entiset arvostelijatkin nyt kehujina
- hyvää kuvausta, kaunista arkkitehtuuria ja luontoa, upea puu
- musiikki seurasi hyvin kuvausta, mutta oli volyymiltaan epätasaista, liian äänekästä paikoitellen.
No, tiedän että joku tuosta yhdestä jutusta hermostuu. Tunnustan, se olin minä, joskus vanha Römpän ukko vain pyrkii esiin.
Dokumenttia ei taida vielä voida katsoa Areenasta, televisiossa se tulee esitetyksi aikanaan ja tietysti nyt leffateattereissa. Pistänkin tähän nyt vain trailerin, siitä saa hieman esimakua.
Lisää taustaa löytyy tästä haastattelusta, jossa Virpi Suutari ja Esa Laaksonen esiintyvät kivalla tavalla: https://areena.yle.fi/audio/1-50534790
Aallon unelma diplomityön pohjana
Helsingin kaupunki tilasi Alvar Aallolta keskustasuunnitelman vuonna 1959. Aalto esitteli ensimmäisen kerran suunnitelmaansa virallisesti vuonna 1961. Tätä ennen oli käytössä suunnittelumateriaalia, mm. Aallon muistio: ”Yleisiä suuntaviivoja Helsingin kaupungin keskustan muotoiluun nähden 10.6.1960.” Nuorena diplomityön tekijänä katselin edessäni Aallon tekeillä olevaa keskustasuunnitelmaa. Suunnitelmassa laaja terassitori kätki alleen liikennejärjestelmän ja pysäköintitasot. Liikenne johdettiin keskustaan radan vartta Keskusväylää pitkin. Etelässä väylä jakautui Kampin maanalaiseen ”liikennekoneeseen” ja Liisankadun viaduktille. Pohjoisessa keskusväylä päättyi Pasilan laajaan ”liikenteen jakajaan”. Huimaava ratkaisu sytytti mielen ja diplomityön aihe oli selvä. Diplomityössä maestron suunnitelma osoittautui liikenteen mitoituksen osalta mahdottomaksi. Esitetyt eritasojärjestelyt eivät mitenkään mahtuneet osoitettuun tilaan. Diplomityön tekijä kirjoitti: ”Akateemikko Aallon keskustasuunnitelma on liikenneteknillisiä vähimmäisvaatimuksiakin noudattaen toteuttamiskelvoton." Pikkukuvissa esiintyvät todelliset tilanvaraukset, jotka käytännössä olisivat romuttaneet hienon suunnitelman – jos tuollaisiin oli tarvetta pyrkiä! Ei olisi ollut tarvetta, mutta pyrittiin kumminkin.
Areiopagi suunnittelun johdossa
Olen kirjoittanut filmin sankarista useita blogeja. Aika moni niistä liittyy yhteen ja ainoaan omakohtaiseen kokemukseen Alvar Aallon kanssa. On siinä muitakin juttuja kuten Viipurin kirjasto. Maija Kairamo oli valtuuttanut minut Viipurin kirjaston kehittämiskomitean jäseneksi. Sain jopa ”ansioistani” messinkisen saranan onnittelutekstillä varustettuna. Kirjaston kilpailuehdotuksen nimeksi Alvar oli laittanut WWW. Taisi olla edellä aikaansa. Paimion parantolan ihmeeseen taas jouduin tutustumaan puolisukulaisen tanssiharrastuksen vuoksi. Paimiossa tanssittiin. Ja sitten vielä tuo Lappi ja Rovaniemi. Jussi Rautsi halusi Aallon ammatillisten perusratkaisujen arviointia ja Aalto-tutkimuksen puhdistamista mystiikan tähtipölystä. Pyysi minuakin johonkin tutkimusryhmään jota ei sitten rahan puutteessa koskaan tainnut syntyä.
Mutta tuo henkilökohtainen kohtaaminen. Se oli Aallolle kunniavelkana annettu Töölönlahden miljöösuunnitelma vuodelta 1971. Sen suunnitelman Aalto sai valmiiksi teki neljä vuotta ennen kuolemaansa. Työn alkuvaiheissa tapasin hänet ensimmäisen kerran. Minut oli kutsuttu Pentti Aholan kanssa tilaisuuteen, jossa aloiteltiin kyseistä suunnitelmaa. Käytin puheenvuoron ja kehuin Aallon esitystä tilaisuudessa. Aalto kysyi Aholalta: ”Kuka on tuo insinööri, joka kehui minua?” Tämä johti kutsuun Tiilimäkeen. Paikalla kaupungintalolla Teuvo Auran johdolla oli kunnianarvoisa komitea eli kaupunginjohtaja Teuvo Aura, valtuuston puheenjohtaja Erkki Heikkonen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja ja Elannon pääjohtaja Ylermi Runko. Lisäksi komitean jäseniä olivat apulaiskaupunginjohtaja Aatto Väyrynen ja virastopäälliköt Pentti Lehto kiinteistövirastosta ja Lars Hedman kaupunkisuunnitteluvirastosta. Tätä komiteaa Aalto nimitti areiopagiksi. Tarkkaan sanottuna hän kyllä puhui areopagista, mutta sekin lienee hyväksytty muotoa tuosta Areos Pagos -neuvostosta. Niin, Aalto itse oli myös jäsen komiteassa. Mikä on areiopagi? Sana on kreikkaa ja tarkoittaa Ateenassa Areiopagin kukkulalla Akropoliin äärellä kokoontunutta viisaiden miesten neuvostoa, ehkä jonkinlaista korkeinta oikeutta.
Niin se oli, että Aalto sanoi minulle meidän työmme olevan korkeammassa kädessä, ei minkään tavallisen komitean kädessä. Hän ei ilmeisesti noteerannut sitä, että Kreikassa areiopagilta oli nipistettiy valtaa jo puoli vuosituhatta ennen Kristuksen syntymää. Kreikan demokratian pikkuhiljaa kehittyessä areiopagia pidettiin aristokraattisuuden ja konservatiivisuuden linnakkeena, joka esti demokraattista kehitystä ja kansanvaltaa. Itse Perikles 450 eaa. oli tämän vallanriiston takana. Sellainenko se oli se Auran, Heikkosen ja Rungon komiteakin? Valta oli kadonnut? Ei, kyllä komitealla valtaa oli, mutta tahto ja usko puuttuivat. Tahtoa ja uskoa heikensi yleinen suunnittelupiirien ja varsinkin nuoren polven Aalto-vastaisuus.
Merkittiin tiedoksi ja unohdettiin aktiivisesti
Vuonna 1973 kaupunginhallitus päätti komitean ehdotuksesta merkitä Aallon laatiman Töölönlahti - Terassitori -komitean raportin tiedoksi. Samalla kaupunginhallitus kehotti kaupunkisuunnittelulautakuntaa ottamaan jatkotyössä huomioon akateemikko Aallon laatiman miljöösuunnitelman 1972. Suunnitelma tuli ottaa huomioon alueiden jatkosuunnittelun ja toimenpiteiden pohjahahmotelmana. Miten sitten kävi? Suunnitelmaa ei otettu millään tavalla huomioon. Aallon mahti oli lopullisesti hiipumassa! Öljykriisi iski ja suunnittelumaailma lamautui. Kaupunki teki kantakaupungin yleiskaavan vuonna 1976. Siinä vaiheessa ei ollut selvää miten jatketaan. Kaikki aivan kuin haihtui Alvarin myötä. Hiljalleen kuitenkin virisi tarve saada jokin ratkaisu Alvarin perinnölle. Ehkä se sitten oli Kampin ja Töölönlahden ideakilpailu, joka oli selkeä niitti.
Minua ei päästetä enää tulevaisuutta näpelöimään, siksi olen keskittynyt historiaa näpelöimään. Kun nyt ei meidän maestromme viimeisen vuosikymmenen töitä juurikaan noteerata eikä niitä esiintynyt uudessa dokumentissakaan minua ryhtyi ihan totta kiinnostamaan miksi tuo 1972-suunntelma aivan täysin on unohdettu. Niin, miksi se ei edes vilahtanut aivan kuin jäähyväisinä? Kaikki me vanhenemme ja jossain vaiheessa teemme viimeisiä jätöksiämme. Ovatko ne jotain sellaista, ettei niitä kuulu edes historiikissa mainita? Haluan nyt siis kuitenkin hieman analysoida tuota Alvar Aallon viimeiseksi jäänyttä kaupunkisuunnitelmaa.
Aallon vuosien 1959-1964 unelma Töölönlahden rantaa hyväilevästä rakennusrivistä oli hyljätty. Kaupunkisuunnitteluvirastossa Töölönlahdesta oli valmistunut Aallon entisen toimistopäällikön Kale Hietasen laatima H 67 -suunnitelma. Aalto nimitti Hietasen suunnitelman suurinta rakennusta mastodontiksi, joka ei sovi ”itsenäisen Suomen pääkaupungin keskukseen”. Aalto sai tehtäväkseen jonkinlaisena kunniavelkana Töölönlahden miljöösuunnitelman. Hän kyllä kirjoitti raporttikuviin keskustasuunnitelma. Ei suostunut miljööteknikoksi. Suunnitelmassa hän jatkaa terassitoriteemaa hieman rajoitettuna, mutta sijoittaa terassien päälle pitkulaisen rakennusmassa. Postin jatkeena oleva massalle kerrosalaa kertyy lähes 200000 k-m2. Käyttötarkoitus oli lähinnä toimisto- ja hallintotilaa. Nappulamainen massa sijoittui Karamzinin huvilan eteläpuolelle nykyisen musiikkitalon paikalle. Se on kooltaan huomattavasti musiikkitaloa pienempi. Aallon ratkaisun riesana oli linja-autoaseman sijoittaminen Töölönlahdelle. Sen hän sijoitti kannelle, jonka alla oli kannen pohjoispäässä tavara-asema. Kansi oli juuri nykyisen rakennusrivin alueella. Ja yhtenä riesana oli myös satamarata, joka oli paikallaan. Jos Alvar olisi saanut nykyiset lähtökohdat ratkaisu olisi ollut toinen. Millainen? Suuren oopperamassan Aalto sijoitti Töölönlahden pohjoispäähän. Oopperalta jatkui Helsinginkadun ylittävä terassitaso kohti stadionia. Kisahallin eli vanhan messuhallin viereen sijoittui 200000 k-m2 rakennusmassa. Alvar jatkoi kolmiomaisten terassitoriensa ideaa Stadionilta Laakson ratsastusstadionille. Hänen lisämassansa Nordenskiöldinkadun varrella sijoittuivat vanhan jäähallin ja Urheilukadun väliin sekä moukaripörssin kohdalle.
Aalto esitti työn lopuksi seitsemän kohdan paperin, ikään kuin työohjelmana ylipormestari Auran komitealle. Hänen mielestään tärkeitä asioita olivat:
1. Vapaudenkatu: "On tärkeää, että tämä Vapaudenkatu niin rakennetaan, ettei se erota liikaa Itä- ja Länsi-Helsinkiä.
2. Vapaudenkadun päättävä liikennetori: Helsinki on toriköyhä kaupunki, yhtään toria, joka täysimittaisesti olisi liikenteen jakopaikka, ei kaupungilla ole. Suurliikennetori on yhdistävä instrumentti.
3. Rivistö julkisia rakennuksia: Suuren liikennetorin äärelle asettuu julkisia rakennuksia noin 187 000 kerrosneliömetriä.
4. Puisto: Hesperian puisto säilyy pitkällä rintamalla ja jatkuu pohjoiseen ilman rajoituksia.
5. Hesperian puiston pohjoispäässä, Töölönlahteen rajoittuva, rakennusryhmä.
6. Paikoitus: Rautateiden perustaso on myös paikoituksen ja liikenteen perustaso. Suuren liikennetorin ja Terassitorin korkeussuhteet sallivat esteettömän jalankulun Töölönlahden ympäri.
7. Stadionin alue ja siitä pohjoiseen: Stadionilla on jo paikkansa. Messuhallin vieressä on kuitenkin mahdollisuus huomattavaan lisärakentamiseen(200 000 kerrosneliömetriä). Stadionin ohi pohjoiseen haluttiin vapaavyöhyke, joka jatkuu esteettömästi. ”Päinvastaisessa tapauksessa on sellainen mahdollisuus, että Helsinki jakautuu ikään kuin 'pikkukaupunkivyöhykkeisiin'."
Tuhottu elämänura??
Virpi Suutarin dokumenttifilmissä Juhani Pallasmaa sanoo Alvar Aallon katkeroituneen viimeisinä vuosinaan. Todellakin, tämä oli totta. Kysyy itseltään miksi? Tuollaisten mestariteosten jälkeen, kasvot viidenkympin setelissä, hienon ateljeen arvostettuna isäntänä, kauniin ja pätevän vaimon hoidossa, Finlandiatalon kongressisiiven juuri valmistuessa, useita muita merkittäviä rakennuskohteita vielä tekeillä, miksi? Minä sain kutsun Tiilimäkeen syksyllä 1971. Istuttiin ateljeen neuvottelupöytään. Paikkoja oli kaksi. Alvar istui katse ovelle päin. Vierailija selin ovelle. Klubi palamaan. Vastassa istui vanha mies. Kädet laihat ja suonikkaat. Kasvot ohuen ihon peittämät. Ääni särisevä. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Valtavaa tuskaa ja pettymystä virtaa akateemikon suusta. Jokaisen kokouksen aikana säännöllisesti ja uudestaan. ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani!” Täsmälleen tunnin mittaisen kokouksen aikana kolme varttia kulutetaan akateemikon tuskaiseen monologiin. Tämä toistuu jokaisessa kokouksessa. Viisitoista minuuttia keskustellaan Töölönlahden suunnitelmasta. Tämä jäi mieleen ja painui mieleen. Huulilla kysymys miksi? Ja vielä kiitos Virpi Suutarille.
