Salon kaupunki teki aikoinaan ansiokkaan päätöksen veturitallin saneerauksesta taidemuseoksi. Taisi olla juuri opiskeluaikojen tuttavani Lauri Hollmén, joka piirsi taitavalla kädellä saneerauksen kohteen. Ja olikin. Nyt istuskelen museon aulassa. Ulkotiloissa tehdään remonttia ja museo on periaatteessa suljettu. Sisätilat ovat kunnossa. Näyttely on ripustettu. Avajaiset ovat tunnin päästä. Kaikki vanhat veturilokerot tai oikeammin hallit ovat täynnä maalauksia ja keramiikkaa, veistoksiakin. Luokseni kävelee yksi Salon taiteilijaseuran veteraaneista Hannu Nikander. Hän joutui pidättelemään päivällä avajaispäiväksi suunniteltua Vuokatin matkaansa. Hannulla on esillä useita töitä. On vanhempia dramaattisia ihmishahmoja ja on tutuksi tulleita suurpetoja, nyt suorastaan liikuttavia jääkarhuja. Surumielisiä, aivan kuin surisivat ilmaston lämpenemistä ja oman sukukuntansa tulevia kärsimyksiä.
Hannu kertoo ensimmäisestä näyttelystä alkuperäistilassa olleessa veturitallissa. Rasvamontut olivat vielä paikallaan ja tietysti kiskot. Mietin itsekseni, miten yleisön turvallisuus mahtoi olla hoidettu, olihan putoamisvaara ilmeinen. Taisipa silloin olla kysymys suorastaan radikaalitoiminnasta ja kansalaistottelemattomuudesta sillä juttujen mukaan taiteilijaseura valtasi veturitallin käyttöönsä. Vuosi oli noin 1988. Seuralla oli silloin 30-vuotis juhlanäyttely. Uusi taidemuseo veturitalliin valmistui ja avattiin vuonna 1998. Seura piti siellä myös 50-vuotis juhlanäyttelynsä kaksi vuotta sitten. Kirjoittelin siitä blogin, joka on luettavissa klikkaamalla tästä:
Taiteilijaseuralla oli näyttely myös viime vuonna. Se oli kiven sisässä Kiskossa. Siitä löytyy tällainen teksti:
Salon seutu on kyllä muutenkin ollut blogieni aiheena. Vietänhän kesiä Kemiönsaarella, ja venematka Salon torille tai rautatieasemalle kuuluu vakiorepertoaariin. http://penttimurole.blogspot.com/2018/08/venematkalla-salon-torille.html
Pop uppia
Nyt avattu näyttely remontin alaisessa veturitallissa ei ole virallinen näyttely. Virallista näyttelyä rakennustyön alaisessa tilassa ei voitaisi pitää. Nyt on kysymyksessä pop up -näyttely. Hieman jännittävää. Millainen on pop up -näyttely? Olisiko pop up -näyttelyssä jonkinlainen tilapäisyyden leima? Hieman sekava tunnelma? Teoksia roiskittu sinne tänne? Osa lattialla seinää vasten pystyssä, osa vielä pinossa ja käänneltävissä? Osa ehkä avaamattomina arvoituksina paketissa? Näissä mietteissä lähestyin museota. Liisa ryntäsi kokoukseen pohtimaan seuralaisten kanssa taidelainaamotoiminnan saloja. Sellainen lainaamo toimii Salossa Bizarre-kahvilassa. Jaa, törmäsimme kyllä ennen kokouksen alkua näyttelyn kuraattoriin. Hän on hollantilaisalkuperäinen Riemer Kingma. Yritin sanoa käsipäivää, mutta sitten huomasimme – ei kosketusta, on korona. Minä jäin yksin näyttelyä katselemaan. Riemeristä sen verran, että hän on kumppaninsa Piiu Alénin kanssa kehittänyt You choose -menetelmän, jonka tarkoituksena on vapauttaa ihminen elämää rajoittavista esteistä, oppia tuntemaan oikean itsensä. He tarjoavat yksilöille ja ryhmille asiaan liittyvää palvelua. Riemer on myös kuvataiteilija ja kuvanveistäjä. Hänen suuret teoksensa miellyttivät erityisesti meidän teinipoikaamme. Näyttelyssä tapahtui myös hauska kohtaaminen. Opiskelunaikojen ystäväni Jarkko Salmivaara pyöri näyttelyaulassa vaimonsa Aila Salmivaaran seurassa. Ailalla on näyttelyssä useita hienoja töitä, keramiikkaa ja maalauksia. Jarkko katseli pörrötukkaista ukkoa ja näki jotain tuttuja piirteitä. Ei kuitenkaan uskaltanut tulla juttelemaan ennen kuin sai vaimoltaan vakuutuksen ukon henkilöllisyydestä. No, minä en Pekkaa parempi. Oliko edellisestä tapaamisesta pitkä aika? No, selvisihän se, ystävien hautajaisissa vanhat ihmiset tapaavat!
Salon taiteilijaseuran puheenjohtaja Sarit Peltonen piti erittäin kauniin ja innostuneen avajaispuheen, näyttelyn kuraattori Riemer Kingma esitteli näyttelyä tunteikkaalla tavalla oman taideteoksensa äärellä.
Pikakuvia puhelimella
Päätin ottaa puhelimella kuvan pikakatselun perusteella kaikista äkkinäisesti kiinnostusta herättäneistä teoksista. Näyttely oli viralliselta tuntuva, huolellisesti suunniteltu. Kaikki näytti olevan viimeisen päälle. Mitään tilaispäispopuppia ei ollut havaittavissa. Hyväksyin tämän. Aivan kuin juhlanäyttelyn tunnelmissa siirryin veturilokeroihin. Aluksi meni hieman aikaa, kun ihailin arkkitehdin kattoon jättämiä vanhoja savuputkia. Mietin mielessäni nostalgisesti höyryveturin taivaalle puhaltamia valtaisia savupilviä. Jotenkin tuntui kummalliselta, miten savut saatiin ohjattua tuohon mustaan putkeen. Tuo veturin savupilvi oli jokapäiväisen elämän vanha kiehtova draama, nyt hävinnyt elämys. Siirrytään siis taide-elämykseen.
Alkuun etsin kiihkeästi Liisan tauluja, tiesinhän ne, pieniä, lähes miniatyyriakvarelleja Tallinnasta. Ne olivat minulta kätkettyinä. Ne löytyivät vasta kysyttyinä. Olivat kätkeytyneet sivusuuntaiseen seinäkkeeseen. Aloitetaan niistä, vaikka ne viimeiseksi näinkin. Omat asiat menevät usein tärkeämpien asioiden edelle. Niin nytkin. Tai ei, totta puhuen, nuo Liisan kuvat ovat kyllä minulle tärkeimpiä.
Nämä ovat pienenpieniä akvarelleja tussilla tehostettuina. Useimmat niistä kertovat Tallinnan tarinaa, yksi kuitenkin kuvaa Oksjärven mökkilaituria syksyn valossa ja onhan Antti yllättävän surumielisenä Tallinnan matkaajana parin vuoden takaisessa hahmossaan päässyt yhteen kuvaan.
Oiva Gillstenin veistokset eivät koskaan jätä minua kylmäksi.
Kaiken loistavan väri-ilottelun keskellä tämä vanhahtaviin kehyksiin kiinnitetty teos kiehtoi minua. Se osoittautui Taiteilijaseuran veteraanitaitelijattaren tekemäksi. Hänen nimensä on Laina Hutri.
Hannu Nikander on mestari eläinten maalauksessa. Mestari muutenkin. Hänen jääkarhunsa on surullinen. Ei tiedä tulevaisuudestaan.
Eeva-Kaisa Ailus on tehnyt tämän abstraktion. Kiva juttu, onko siinä jokin sanoma, se jää mysteeriksi.
Hilkka Laakkosen kuvat ovat minun kestolemmikkejäni.
Seppo Lagom on aina yhtä kiehtova.
Jaana Kähönen on taiteilijaseuran uusi tulokas. Häneltä oli esillä useita upeita töitä.
Tämä Keanne van de Kreeken teos on niin surumielinen.
Gloria Badarau tarjoilee mystiikkaa.
Katja Öhrnbergin teos tuntuu kertovan mielenkiintoista tarinaa.
Arja Pykärin työt hehkuvat. Minä pidän niistä. En omalle seinälle pantaviksi, mutta muuten.
Vielä hurjaksi lopuksi Riemer Kingman jättiläismäisiä maalauksia pienoiskoossa.
Lopussa kiitos seisoo
Moni hieno teos jäi esittelemättä. Ne ovat tarjolla Salon veturitallilla elokuun loppuun saakka. Loppusanoiksi saattaisin sanoa suurkiitoksen Salon taitelijaseuralle ja Salon taidemuseolle tämän näyttelyn järjestämisestä. Näyttely on mahtavan hieno ja tulee tuottamaan suurta iloa kaikille kävijöille. Näyttelyssä käynti on ilmainen, joten sinne voi ottaa koko suvun kotiseuturetkelle. Tuliaisiksi kotiin voi napata kainaloon ihanan taideteoksen ja ripustaa sen iloksi olohuoneen seinälle. Minäkin päätin ostaa Hilkka Laakkosen taulun, mutta en pistä sitä olohuoneen seinälle vaan ehkä makuuhuoneen seinälle. Tämä tiedoksi Hilkalle. Taulun nimi on ”tuulen tanssi”.
