Kesällä törmää usein kesäkirjoihin menneiltä ajoilta. Se on todella kiehtovaa. Menneet ajat ovat yhtä aikaa niin tavattoman kaukana, mutta samanaikaisesti aivan tuossa lähellä. Liisa katsasteli meidän kotimme kirjahyllyä iltalukemisen toivossa ja törmäsi hyllyssä vanhojen kirjojen joukossa tummanpuhuvissa kansissa lymyilevään Leo Tolstoin kahden teoksen kirjaan. Teokset olivat Tolstoin ensimmäisiä kirjallisia tuotteita. Kirja oli Forssan kirjaston vanhoja poistettuja teoksia. Miksi minun hyllyssäni on sellainen teos? Se on siksi että lasteni isoäiti oli Forssan kirjastonhoitaja. Teoksen etukannen sisäpuolelle on liimattu kirjaston käyttöohje. Pian palaan joihinkin tämän kirjan loisteliaan mielenkiintoisiin hienouksiin. Toinen hämmästyttävä kesäkirja-aihio oli netistä löytynyt Suomen matkailijayhdistyksen Matkailulehti joulukuulta 1913. Lehti löytyi Suomen kansalliskirjaston digitaalisesta aineistosta. Lehdessä kerrotaan matkailu-uutisia tsaarinajan Suomen suuriruhtinaskunnasta.
Hauskin juttu tuossa lehdessä on kertomus kemiöläisistä. Juuri niiden ihmisten lähi-esi-isistä joita tällä kesälomasaarella liikkuu. Palataan siihenkin. Kolmas kirja joka nyt herättää ruokapöytäkeskustelua on Jordan Petersonin ”12 elämänohjetta”. Teinipoika perheessä on innostunut psykologiasta ja lukenut kirjan. Nyt käydään keskustelua siitä, onko naisilla jo geenitasolla suurempi hoivavietti kuin miehillä. Feministikirjailija tätä vastustaa. Römpänukko sanoo, että näin saattaa olla syntymättömien lasten osalta, mutta syntyneillä asia on jo niin kuin Jordan sanoo ja teinipoika uskoo. Niin, onpa sitä tullut aina ihmeteltyä miten omatkin poikalapset, poikalapsenlapset ja poikalapsenlapsenlapset ovat kautta aikojen innostuneet paloautoista ja tyttölapset taas nukkevauvoista tai nykyään kai poneista.
Mitä Matkailulehti kertoo kemiöläisistä?
Ensiksi kirjoittaja toteaa ruotsalaisen saaristokansan kutsuvan tällaista saarta maaksi - tässä tapauksessa Kemiön maaksi: ”Kemiö on kaikkien ympäristöllä olevien saarien emä, sen kirkko emäkirkko ennen muita, se katselee muita kunnioitusta vaativin äidinsilmäyksin, sillä sen kulturi on vanhinta niillä tienoin. Ja Kemiönmaassa on paikka, missä virta on vuolain ja kulkee nimellä »Strömma" Virtala. Mutta kaikesta tästä huolimatta on kemiöläinen aito ruotsalainen, tyypillinen skandinavi.” Kirjoittaja ryhtyy sitten erittelemään tarkemmin kemiöläisten ja helsinkiläisten rodullisuutta: ”Kymmenkunta vuotta sitte ei Kemiön maalla kuullut ainoatakaan Suomen sanaa; nyt taas suomalaisia työmiehiä tapaa kaikkialla. Mutta tähän saakka ne eivät vielä ole ehtineet sulautua toisiinsa; rotu on puhdasta skandinavilaista. Niin ei ole asianlaita Helsingin ympäristöllä. Kun hiemankin rupeaa tutkimaan sukujen vanhoja vaiheita, tulee huomaamaan, että joskus muinaisuudessa on tipahtanut suomalaista verta suvun suoniin. Heidän kielissään vilisee suomalaisia sanoja ja lauseparsia. Joka taholla näkee sekarodun kirjavuutta.”
Sitten kirjoittaja ryhtyy laajemmin pohtimaan kemiöläisten ruumiinrakennetta: ”Toista on kun naapurini Kemiön maalta käyvät minua tapaamassa saarellani, silloin näen kohdastaan että minulla on rotupoikia edessäni. Näen merirosvojen kookkaita jälkeläisiä tallustelemassa hiekkakäytävilläni. Ruumis heillä on pitkä, kasvot pitkulaiset, ja heidän selkänsä ylimmät nikamat ovat hieman köyristyneet.” Tuo koukkuselkä antaa sitten aiheen pohtia ranskalaista Lingin voimistelujärjestelmää jonka avulla ”skandinavilainen korkea selkäpeili saataisiin suoraksi pitkin pituuttaan”. Kirjoittaja näkee tuon koukun niskan kaikilla ruotsinsukuisilla naapureillaan. Mutta on toinenkin tunnusmerkki, se on jyrisevä ääni. ”Kun nämät miehet päräyttävät suustaan »nää i" (suom. Ee—ei) niin kalliot kumisevat kotvan aikaa. Kun sattuu käheitä länsisuomalaisia seuraan, ei heillä ole sananvaltaa yksinkertaisesti siitä syystä, ettei heidän äänensä jaksa päästä kuuluville, enemmän kuin hyttysen iniseminen paarman pöristessä.”
Näin juhannuksen aikaan sopii hyvin se tarina minkä hän kertoo Pedersön naisista juhannusjuhlissa: ”Heidän naisensa joikuvat kuin joutsenet, sillä äänet tulevat pitkistä kurkuista”. Hänpä sanookin pitävänsä tästä Kemiönmaan kansasta sen avomielisyyden, sen äänekkyyden ja sen hilpeyden takia.
Kirjoittajaa tuntuu askarruttavan kemiöläisten vanhoillisuus. Hän sanoo kemiöläisen olevan vanhoillinen joka alalla. Pelkää jopa sen estävän uudet aatteet ja hautatuvan vanhan alle: ”Hän asuu maalaamattomissa rakennuksissa ja huviloissa, hän pelkää isäinsä Jumalaa ja uskoo äitiensä vapahtajaan, käy uuraasti kirkossa ja ehtoollisella, ja halveksii kaikkia uusia oppia. — Kunpa vaan ei hautautuisi kaiken tämän vanhan alle; olisi vahinko näin kauniista, uljaasta rodusta. Rakastakoon ja kunnioittakoon vaan vanhoja aatteita, mutta pitäköön myös silmänsä auki näkemään kaikkea sitä hyvää, jota uusi aika, uudet ajatusvirtaukset tuovat mukanaan.”
Lopuksi kirjoittaja kertoo kemiöläisestä Nils Oskar Janssonista, Vretan opettajasta, Sagalundin perustajasta. Oskar kävi Helsingissä esitelmöimässä Kemiön erinomaisuudesta. Erityisesti hän kehui Kemiön kirkkoherrojen ansioita kansan hyväksi tehdystä työstä. Ei kuitenkaan kerro mitään siitä varhaisemmasta historiasta joka liittyy Kemiön kirkkoherran ja kruununvoudin aviovaimon rakkausseikkailuun, joka sitten päättyi kirkkoherran teilaamiseen Turun torilla ja edellisen kirkkoherran tyttären, kruununvoudin uskottoman puolison teloitukseen Kemiön kirkon edustalla. Syynähän oli se, että kirkkoherra Henric Florinus nuorempi (1699-1706) oli rakastettunsa kanssa yhteistuumin myrkyttänyt vaimonsa ja tapatuttanut rakastettunsa miehen. Tämähän kyllä tapahtuikin jo 1700-luvun alkuvuosina.
Sagalundin museo sijaitsee Kemiönsaaren Vretan kylässä. Opettaja Nils Oskar Jansson perusti puutarhan vuonna 1886 Vretan kansakoulun yhteyteen. Janssonin ihailun kohde oli Carl von Linné. Sagalund on yksi maamme vanhimmista, ehkä vanhin, kotiseutumuseo. Se esittelee Suomen ruotsinkielisen rannikkoseudun talonpoikaista rakennusperinnettä ja asumiskulttuuria. Sagalundin kotiseutumuseon alueella on mielenkiintoisia rakennuksia. Muiden muassa käräjätalo. Sieltä on jäänyt mieleen tuomarin virkaistuin hänen tupahuoneessaan. Kun tuolin kannen nostaa niin istuimesta paljastuu potta. Virkamiehellä oli lyhyt matka potalle. Yksi rakennuksista on Tjudan koulurakennus. Se on Tjudan Pedagogio, jonka alkuperäinen sijoituspaikka on tullut minun blogini lukijoille tutuksi:
Oskar puhuu matkailun kehittämisestä ja mainitsee kertojan mukaan lopuksi juuri ne vedet, joille olen nyt lähdössä moottoriveneellä ajelemaan: ”Herra Jansson kuvaili myöskin Kemiötä ympäröivän vesistön ihanuutta mainiten, miten näiden salmien väylät, jotka kiertelevät saaria ja kareja kulkien Strömmasta Paimionselälle, houkuttelevat lukuisia matkailijoita puoleensa.” Juuri nyt olen veneilemässä Strömman kanavan kautta, vanhaa kanavaa pitkin tietysti, Mathildedalia kohti, sitten Kokkilan lossipaikan ja Angelniemen kirkon ohi Lappfjärdin selälle ja edelleen Sandön ruotsalaisten ja venäläisten meritaistelupaikan kunnioittavasti sivuuttaen Paimionselälle. Näistä paikoista se puhui opettaja Oskar Jansson Helsingissä vieraillessaan runsaat sata vuotta sitten. Tämän päiväinen veneretkemme päättyy Stora Tjuvholmenille Paimion selällä. Tälle saarelle ovat useat veneretkemme päättyneet. Nyt sieltä löytyi jotain ihmeellistä. Siellä oli huussi, jonka käyttäjäksi toivotettiin tervetulleeksi saariston siisteyden nimissä. Hienoa.
Tässä sitä nyt ollaan kesäkuun helteessä Paimionselällä Stora Tjuvholmenilla. Suurena yllätyksenä parin hehtaarin saarelta löytyi laavu ja huussi. Olivat ilmeisesti Turun Merenkävijöiden paikalleen asettamia. Onko saari nykyään heidän? Aivan uusia ilmiöitä. Hiljaiselta näyttää Suomen merimatkailu juhannuksen jälkeisessä tilassa. Kolmen tunnin veneilyn aikana ja parin tunnin saarella olon aikana muita liikkujia havaittiin hieman toistakymmentä kappaletta. Yksi ainutlaatuinen kohtaaminen kuitenkin tapahtui. Meitä vastaan tuli Teijon seutuvilla moottorihinurin vetämänä valtaisa tukeilla lastattu proomu. Jotenkin virkistävää.
Itse asiassa olen noista paikoista ja purjehdusretkistä kirjoitellutkin: http://penttimurole.blogspot.com/2018/07/kemion-saarta-kiertamassa.html
Lopuksi vielä suorastaan obligatorinen tilastokatsaus matkailuun
Nyt tapahtui se tavanomainen sotkeutuminen tilastoihin. Matkailulehdessä vuodelta 1913 oli tarinaa matkailun kehittymisestä. Helsingin ulkomaalaisten matkustajien määräksi sanottiin 90000 matkailijaa vuodessa. Nykyään Uudellemaalle tulee 2,4 milj. kotimaan matkailijaa ja 1,7 milj. ulkomaan matkustajaa vuodessa ja he yöpyvät majoitusliikkeissä 3,8 ja 3,2 milj. yötä. Koko maan majoitusliikkeisiin saapuu 9,1 milj. kotimaan matkailijaa ja 3,3 milj. ulkomaan matkailijaa vuodessa ja he yöpyvät 16,0 milj. ja 7,0 milj. yötä. Kotimaan matkailijat yöpyvät majoitusliikkeissä keskimäärin 1,8 yötä ja ulkomaan matkustajat 2,1 yötä. Matkailun osuuden lasketaan olevan noin 2,5 % Suomen bruttokansantuotteesta ja liikevaihto on ehkä jopa 10 miljardia euroa vuodessa. Suomi ei ole mikään turismin suurmaa. Ruotsissa turismin osuus on 7 % ja Espanjassa 12 % BKT:sta. Paljonkohan Suomi menettää suomalaisten ulkomaanmatkailun vuoksi? Ryhdyin siis hieman penkomaan tilastoja selvittääkseni itselleni matkailun kohdealueita Suomessa. Halusin tietää, onko maakunnilla suuri ero tässä suhteessa? Havaitsin matkailun Suomessa keskittyvän vahvasti Lappiin ja Uudellemaalle. No, kai tuo oli jotenkin tiedossa ja arvattavissa, mutta että niin selkeästi, se oli yllätys. Aivan kuin muulla Suomella ei olisi mitään tarjottavaa. En nyt voi lakata ihmettelemästä tuota seuraavaa matkailuyöpymisten jakaumapiirakkaa.
Matkailuyöpymiset keskittyvät Uudellemaalle ja Lappiin. Vuonna 2019 Suomessa oli 16 milj. kotimaan yöpyjää ja 7 milj. ulkomaan yöpyjää. 7 miljoonasta ulkomaan yöpymisestä Uudenmaan osuus oli 46 % ja Lapin osuus 23 %. Muiden maakuntien heikkous tässä yöpymisten kilpailussa ihmetyttää. Mitenkähän tilanne on suhteessa maakuntien asukasmäärään? Katsotaan.
30 % vuonna 2019 majoituslaitoksissa yöpyneistä oli ulkomaan matkailijoita. Maakunnan asukaslukuun nähden majoittuneiden määrä oli suurin Lapissa ja tätä suhdetta hyvin lähellä Ahvenanmaalla ja Kainuussa. Eniten matkailijayöpymisiä kerännyt Uusimaa jäi tässä vertailussa vielä Etelä-Karjalan, Etelä-Savon ja Pohjois-Pohjanmaan taakse. Nyt vielä kiinnostaa miten ulkomaan matkailijat jakautuvat kansallisuuksien perusteella.
Venäläiset olivat vuonna 2019 suurin matkailijaryhmä kansallisuuden ja yöpymisten määrän mukaan laskettuna. Lähellä ovat saksalaiset, ruotsalaiset ja britit. Kiinalaiset ovat nouseva matkailijaryhmä. Vuonna 2010 kiinalaisten osuus yöpymisistä oli 2 % ja vuonna 2019 osuus oli jo 7 %, venäläisten osuus on puolestaan laskenut, vuonna 2010 venäläisten osuus ulkolaisten yöpymisistä oli 24 %, kun se vuonna 2019 oli vain 12 %. Alempi kuva kertoo ulkomaalaisten suosikkikohteet maakunnittain. Lappi on etenkin brittien ja ranskalaisten suosikkikohde. Miksei myös saksalaisten ja muiden eurooppalaisten. Kiinalaistenkin yöpymisistä viidennes suuntautuu Lappiin. Japanilaisilla on saman suuruinen Lapin osuus. Ruotsalaiset ja tanskalaiset jättävät Suomen Lapin väliin. Niin tekevät myös virolaiset ja venäläiset. Norjalaisten matkoista sentään 34 % kohdistuu Suomen Lappiin. Venäläisillä matkailijoilla yöpymiset kohdistuvat luonnollisesti Itä-Suomen maakuntiin.
Miten käy matkailulle koronan jälkeen?
Matkailu on romahtanut kautta maailman. Kaikki indikaattorit näyttävät punaista. Onko ilmiö jossain suhteessa pysyvä? Siirrytäänkö enemmän kotimaan matkailuun? Vähentäisikö tällainen siirtymä kasvihuonepäästöjä? Turismin kasvihuonepäästöt ennen koronaa olivat noin 8-10 % kaikista kasvihuonepäästöistä. Ne olivat voimakkaassa 4-5 prosentin vuosikasvussa. Toisaalta turismin uskotaan tuovan kehitysmaille tarvittavaa elinkeinotoimintaa. Kansainvälinen turismiorganisaatio uskoi sen olevan jopa ratkaiseva asia Afrikan kehitykselle. Kirjoitin tuosta asiasta muutama vuosi sitten. 7 vuotta on kulunut. Pitäisikö kirjoittaminen aloittaa alusta?
Piti ja piti…
Minun piti kirjoittaa tähän blogiini tarinoita Leo Tolstoin kirjasta, joka kertoo hänestä itsestään nuorena miehenä ja sitten piti kirjoittaa Jordan Petersonista ja hänen kirjastaan, joka kertoo 12 elämänohjeesta. Ne eivät vielä mahtuneet tähän blogiin. Jatkoa seuraa.
