Liisan taidenäyttely Hämeentien Galleria 68:ssa on saanut ihmeellisiä aikamuotoja. Taulut ovat riippuneet seinällä jo 12 viikkoa, vaikka näyttelyn oli sovittu kestävän vain 3 viikkoa. Kaikki tämä on koronan syytä tai ansiota. Galleria 68 joutui pitämään näyttelyn suljettuna alkuperäisenä avajaisajankohtana ja siitä saakka se on ollut suljettuna, kunnes ovet avattiin 4.6. Taulut oli ripustettu paikalleen alkuperäisenä ajankohtana, joka oli 19.3. Liisan kanssa kävimme ikkunan takaa ripustusta tarkastelemassa. Ripustuksen suoritti galleristipuoliso Reet. Uusiksi aukioloajoiksi galleristipuoliso Ismo Salonen esitti kesäkuun alkua ja sitten jatkoajaksi viikkoa juhannuksen jälkeen. Juhannusviikkona ovet ovat kiinni. Salaisena suunnitelmana on lopettajaisten pitäminen viimeisenä näyttelypäivänä 28.6. Itse asiassa kutsummekin nyt näin salaisesti kaikkia kiinnostuneita paikan päälle tuona päivänä viimeistään klo 16. Aikaisemminkin saa tulla, sillä Liisa on paikalla jo puolilta päivin.
Mistä tuo näyttely sitten kertoo? Galleria 68 suosii konstruktiivista taidetta. Se ei pidä ihmisistä, kasveista tai eläimistä. Kissataulut ovat ehdottomasti kiellettyjä. Näin arvelen. Liisan näyttely siis ohjeiden mukaan sisältää konstruktivismia sellaisena, kun Liisa sen näkee. Liisa on itse asiassa kirjoitellut ajatuksiaan näyttelyesitteeseen.
Näin hän kirjoittelee: ”Kaupunkitilan kokemisesta on tullut elämääni vahvasti määrittävä tekijä. Sisustusarkkitehtuuriopintoni johdattivat minut kaupunkikeskustojen muutosprosessiin suunnittelijaksi. Kaupunkikuvan analysointi, kaupunkitilan kokeminen ja kaupunkielämän tulevaisuuden mielikuvat ovat edelleen jokapäiväisen elämänympäristöni havainnointia.
Teosteni aiheet liittyvät rakennetun ympäristön ja ihmisen vuorovaikutuksen sidoksiin. Taustalla ovat omat kaupunkikokemukseni, jotka ovat pysähdyttäneet miettimään ympäristömme kulttuurisuutta, sattumanvaraisuutta, elämyksellisyyttä sekä ihmisen vastuuta rakentajana ja tuhoajana. Haluan viedä katsojan sisälle kaupunkitilaan kokemaan ja pohtimaan omaa suhdettaan kättemme töihin.
Työt ovat suurimmaksi osaksi uniikkivedoksia. Miksi teen ne grafiikan tekniikalla, jonka perusidea on monistettavuus? Selitys liittyy ajan kokemiseen elämänrytmiämme määräävänä tekijänä. Viidenkymmenen vuoden aikana hektiseksi kehittyneen työuran jälkeen tuli mahdolliseksi valita hidas elämä ja tähän ikiaikainen käsityönä syntyvä grafiikka tarjoaa kiehtovan mahdollisuuden.
Koronapäivien omakuva
Teoksissa keskityn perinteisiin grafiikan tekniikoihin, akvatintaan, viivasyövytykseen ja kuivaneulaan. Koitan saada perinteiset tekotavat taipumaan kolmiulotteiseen tilakuvaukseen, jossa valo, kerroksellisuus ja toistuvuus luovat jatkuvuuden ja yllätyksellisyyden. Elementteinä ovat vuosien aikana tuotettu suuri määrä kuvalaattoja, joiden yhdistelmistä syntyy jatkuvasti uusia kombinaatioita pelkistyen lopulta viitteelliseksi kaupunkitilan konstruktioksi.
Olen Kemiönsaarella toimivan Arkipelag Workshop ry:n puheenjohtaja ja työskentelen Atelje Tjuda Pedagogin grafiikan työhuoneella kuuden taiteilijan työyhteisössä.” Vielä kerran, tämä oli Liisan kertomaa ja se oli kirjoitettu näyttelyesitteeseen.
Tämä kuva on minun punainen lemmikkini. Onneksi sitä ei kukaan näyttelystä ostanut. Kuvan nimi on Pietari, Tallinna, Venetsia, Como – talvi 2016 (Akvatinta, pehmeäpohja). On kysyttävä itseltä mikä tässä taulussa viehättää? Onko siinä jotain erityisiä merkityksiä? Miksi se on suosikkini? Kyllä siinä on henkilökohtaista. Näen siinä ihmiset Marinskin uuden teatterin aulassa, ihmiset eri kerroksissa, erityisesti tuon teatterin historiassa, Tallinnan Lennujaama muistuttaa tsaarien ajan rakennustaiteesta, kattoikkunat ja seitsemän sentin kattoholvi kertovat tekniikan taidoista, aina ihmetyttävät tuon ajan rakennustaiteen teokset, miten oli varaa ja miten oli taidot, sitten ne katosivat, vallankumouksen jälkeen konstruktivistit yrittivät panna paremmaksi, vanhoilliset Stalinin johdolla heittivät uudistuksen ihmeet kaatopaikalle. Se loppui siihen. Venetsia, luku sinänsä, Arsenaalissa oli suuri laivatelakka, nyt hallit ovat näyttelykäytössä, hyvä arkkitehtuuri tuottaa monikäyttöisiä rakennuksia, taloa ei tarvitse purkaa, kun käyttötarkoitus muuttuu. Comosta kuvaan on päässyt vain vanha kirkko. Tästä kuvasta on pois pyyhkäisty usein Liisan aikasarjoissa esiintyvä funktionalismin huipputeos, Giuseppe Terragnin Comossa sijaitseva Casa del Fascio, fasistien talo. Liisan kuvassa hehkuu valtava punaisuus, se on Marinskin loistoa, nuo ihanat punaiset massat, ne ovat Marisnkin portaita, seiniä. Minusta tämä on loistava teos.
Tämä taas on Liisan mielestä hänen paras työnsä. Se nimi on Pietari-Venetsia-Como, talvi 2018. (Akvatinta, kuivaneula). Arja ja Harry taisivat löytää siitä mieleisensä. Liisa voihki, hän oli asettanut taululle niin kovan hinnan, ettei kukaan vain sitä ostaisi. Kuiskaan salaisuuden: voihki onnesta! Mitä siinä voin nähdä? Tai miksi yritän itse nähdä? Kysyn Liisalta. Liisa sanoo näkevänsä kuvassa ajan kulun ihmisten kätten töiden kautta vanhasta telakka-ajasta nykyaikaan. Kaikki muuttuu liian nopeasti, emme kerkeä miettimään vanhan merkitystä ennen kuin jo teemme uusia asioita. Liisa pelkää perinnön hukkaamista. Tässä kuvassa Liisa katsoo menneisyydestä tulevaisuuteen. Nykyaika on kuvan tekohetki. Menneisyyden hahmoina kuvassa häilyvät Comon vanha tuomiokirkko ja Arsenalin valtavat hallit. Liisa sanoo kuulevansa niissä vanhan työn kumisevan kaiun.
Näyttelyssä ovat esillä myös nämä kuvat joista toinen enteilee ei-toivottua tulevaisuutta. Kuva kertoo sivilisaation heiveröisyydestä ihmisten käsissä. Ihmiset eivät pidä siitä mitä ovat saaneet aikaan. He haluavat tuhota vanhaa ollakseen itse uuden airuita, tai vain tavoitellakseen rikkautta ja valtaa. Sarjan nimi on Apocalisse Firenze – Aleppo 2017, osat 1 ja 2 (Akvatinta, pehmeäpohja). Firenzen tuomiokirkolle johtaa kapea katu nimeltä Via dei Servi. Liisa näkee kauhukuvia tuon kadun metamorfoosista. Onko meissä pahoja voimia jotka lopuksi tuovat Aleppon meidän kotiporteillemme? Saara ja Matti uskovat tulevaisuuteen. Uskaltavat uskoa Via dei Servin säilyvän. Muuten eivät varaisi taululle paikkaa omalla kotiseinällään.
Itse asiassa Liisa kirjoittaa aika kivasti. Hän aivan selvästi hellii muistoissaan tilaisuutta osallistua niin monen kaupungin kaupunkiympäristön kehittämiseen. Mitä niitä nyt on? Lahden Aleksanterinkadusta aloitettiin. Seurasi monia kaupunkeja: Pietarsaari, Jyväskylä, Kajaani, Oulu, useita asuntomessuja, useita maaseututaajamia taajamatieprojektin yhteydessä, Puotilan tori, Malmin tori, Kirkkonummen keskusta, Helsingin Aleksanterinkatu, Valkeakoski, Lappeenranta, Imatra, Heinola, Kemi, Hanko, Tampereen Ratina. No, kaiken väliin suunniteltiin usean vuoden aikana sairaaloita. Mikä se nyt olikaan se vihon viimeinen? No, se oli Kehäradan ympäristökoordinointi. Liisa siirsi sisustamisen ulkotiloihin. Hänestä ei kuitenkaan tullut ulkoistajaa vaan ympäristösuunnittelija. Muistan hyvin, miten tuo kaikki alkoi. Ensitapaaminen tapahtui Porin kaupungissa. Vuosi oli 1972. Olin hakemassa firmaamme leikkikenttäsuunnittelija. Eikä vaan minkä tahansa leikkikentän suunnittelijaa vaan seikkailuleikkikenttien suunnittelijaa. Seikkailuleikkikentät olivat tuon ajan suurta huutoa. Liisa ilmoittautui tehtävään halukkaaksi ja hänet valittiin. Seikkailuleikkikentille ei ollut kuitenkaan kysyntää ja Liisa aloitti Lahden Aleksanterinkadun suunnittelutehtävällä. Työt laajenivat teihin ja siltoihin, jopa valtakunnallisiin ohjekirjoihin. Libyassa Liisa oli mukana monen monessa. Joutui jopa piirtämään libyalaisen perinnekaivon. Se rakennettiin Sirten hotellille. Siellä se seisoo pystyssä tälläkin hetkellä, vaikka sota on pyyhkinyt yli ja ohi.
Liisan useimmiten nähty teos lienee Rautatientorin metroaseman kompassi. Kuvassa näkyy myös samaan suunnittelutapahtumaan liittynyt nukkumiseen kelvoton pyöreä penkki ja taustalla häämöttävä hukkaan heitetty talvipuutarha vesiputouksineen. Oli kuulemma liian kallis ylläpidettäviksi. Tilalle tulivat mainosvalot ja -vitriinit julkisen tilan viihdykkeeksi.
Katsotaan vielä näyttelyä
Galleria 68 saa harvalukuisilta koronanäyttelyn katsojilta kiitosta. Tila on pieni, mutta sympaattinen. Se on todellinen vanha kivijalkakauppa vanhan Allotrian talon kivijalassa. Galleristit Ismo ja Reet Salonen sanovat aikovansa pitää näissä tiloissa 68 näyttelyä, sitten lopettaa. Nyt on menossa 54. näyttely. Minulla on mielessäni viime vuodelta lähinnä vanhojen tuttavien näyttelyitä: Sanaksenahojen näyttely, Veikko Vaskon näyttely ja Sakke Laitisen näyttely, on vielä Blomstedtin serigrafiat, Blomstedt itse ei kyllä ollut tuttavapiiriäni, mutta olihan paikalla Severi Blomstedt, poika ja ystäväni.
Elokuvakerho on lähes 30 vuotta kokoontunut porukka. Siinä on vakiokokoonpanossaan kymmenen jäsentä. Nyt elokuvakerho saapui parilla ystävällä täydennettynä näyttelyvieraaksi. Taitelijalle onneksi kullakin on omat mieltymyksensä, ei tule riitaa ratkottavaksi. Ja nämähän ovat painotuotteita. Niitä voi monistaa lisää. Liisa ei halua monistaa. Hän haluaa tehdä painotekniikalla uniikkitöitä. Se saattaa tuntua oudolta. Meneekö siinä tekniikka hukkaan? Ei sittenkään mene, sillä Liisa käyttää samoja laattoja useassa teoksessa, niitä eri tavoin yhdistelemällä, onhan se laattojen monikäyttöä.
Elokuvakerhosta lisää: http://penttimurole.blogspot.com/2014/12/elokuvakerho-kosmos.html
Halusin Liisan selittelevän enemmän teoksiaan. Ajattelin kysyä miksi tuossa on tuo oranssi? Mitä se tarkoittaa? Mikä se on? Mitä nuo lehden näköiset ovat tuossa maassa, keltaisella lattialla? Miksi tuo toinen ylhäällä on aivan erilainen kuin nuo kolme muuta? Mistä nuo kuviot tulevat tuon keltaisen neliön ympärille? Ajattelin tämän tiedon saatuani pystyväni selittelemään Liisan taiteen ihmeitä. Kysyin vain ensimmäisen kysymyksen ja silloin rävähti. Ääni kohosi ja äänen väri muuttui. Havaitsin kysymykseni epäonnistuneeksi. Taitelija piti kysymyksiä mielettömän tyhminä. Taiteilijan teoksille ei ole sanoin kirjoitettavaa selitystä. Ne ovat abstraktiota, tunnetta, sattumaa.
Liisa on tehnyt ja tekee paljon akvarellitöitä. Galleria 68 näyttelyyn ilmestyi oikeastaan aika outo sarja akvarelleja. Ne kuvaavat Tallinnan pilvelohkujien aluetta. Tuota epäonnistunutta kaupunkilaajentumaa muuten niin ihanan vanhan kaupungin äärellä. Halusiko hän näillä kuvilla etsiä yhtymäkohtia venäläiseen konstruktivismiin? En enää uskalla kysyä mitään, joudun siis vain epäilemään. Ystäväni Ooke Lehtovuori hankki yhden näistä kuvista omakseen. Kysynkin häneltä: miksi ostit sellaisen kuvan? Hän vastaa: ”Kun tykkään Lissukasta.”
Hyvää juhannusta
Olen maalla, Kemiönsaarella. Pellot hehkuvat huimaavan vihreinä. Nurmikkoa ei raatsi leikata, se on täynnä pieniä valkoisia, keltaisia ja sinisiä kukkia, hehkuvat heinät huojuvat iltatuulessa, juhannusruusut ovat jo pois menossa, vaikka aatto onkin vasta tulossa, mikä ihmeen koiranputkivuosi tämä on, ne ovat kauniita ja muodostavat valkoisia muureja, kuusama tuoksuu huumaavasti, kohta saunan aikaan kuusama valtaa saunojan ilmatilan, lehdokit valmistautuvat omaan iltahetkeensä, sireenit ja voikukat ovat jo luovuttaneet, on kesä, juhannus, huomenna. Nyt uskoo mielellään vain hyvään.
