Teimme jälleen miltei luvattoman matkan Kemiönsaarelle. Nyt on ikkunat pesty sekä talossa että navetassa. Emme sentään käyneet Kemiön kauppoja rikastuttamassa, paitsi nyt vakio kyläkauppiastamme Sabinaa. Häntä rikastutimme ostamalla uusia Annabelle-perunoita. Myymälä on itsepalvelusellainen. Rahatkin jätetään peltilaatikkoon. Auton renkaatkin piti vaihtaa kitkoista kesärenkaisiin. Siinä tempussa rikastutimme parilla kympillä Kemiön kirkonkylän monipuolista kivijalkakauppaa, tai onko se puujalkakauppaa: Kimito Färg o Biltillbehör Ab. Vielä kävimme ostamassa Liisan kasvihuoneeseen pari säkkiä multaa kirkonkylän Kasandrasta. Senkin ostoksen teimme koskettamatta käsin myyjää tai muita ihmisolentoja. Kädetkin pesimme ennen ja jälkeen kauppakierrokselle menon. Olemme esimerkillisiä vanhuksia.
Moittivat esivaltaa
Opettajien ammattijärjestön tomera edustaja sanoi pari päivää sitten television keskusteluohjelmassa, ettei koulunkäynnistä tule mitään, jos kaiken päivää joutuu käsiä pesemään. Arvosteli siis ankarasti hallitusta esittämällä mielestään pätevän syyn koulujen kiinni pitämiselle. Joku valtiosihteereistä ärjähteli lääketieteen asiantuntijalle, joka esitti hallituksen kannasta poikkeavia mielipiteitä. Kuinka uskalsikin? Historian valossa tällaiset hallitusten ja esivallan vastaiset kannanotot ovat johtaneet ankariin rangaistuksiin. Kiinassa koronaviruksesta varoittanut lääkäri vangittiin ja hän sitten hallituksen lohdutukseksi saikin koronaviruksen ja kuoli. Maine kyllä palautettiin. Tässä se onkin aikamoinen kysymys. Säilyttääkö virallisen mielipiteen vastaisen mielipiteen esittäjä oikeuden ammattikunniaan? Oikeuden uusiin mielipiteisiin? Oikeuden olemassaoloon? Joskus olen todennut omakohtaisen mielipidekirjon hieman haastavaksi. Edesmennyt ystäväni Mattikoo tapasi usein väittää nuorten arkkitehtien olevan nykyään hiljaa yhteiskunnallisista asioista ja arkkitehtuurista koska pelkäävät tilaajan boikottia – ei tule hommia, jos aukoo päätään. Olisiko tuo totta. Se ainakin on totta, että debatti puuttuu. Mitä nyt vanhat jäärät, me joskus hälisemme – ehkä kaipaamme aikoja entisiä.
Valhe ja totuus
Politiikassa valehtelu on noussut suureksi synniksi. Valehtelun takia on ministereitä erotettu ja pantu nurkkaan häpeämään. Häpeätahra tuntuu ikuiselta. On kuitenkin veteen piirretty viiva, onko valhe vain hienoinen epätosi vai onko se todella paksua tarkoituksellista pajunköyttä. Pienen tietämättömyydessä syntyneen hätävalheen tai tarkoituksettoman epätoden livauttaminen ja siitä vielä anteeksipyynnöin esitetty katumus antavat kuitenkin aiheen suureen draamaan. Poliittiset vastustajat kun tätä synnillistä tekoa ja vielä sen entistäkin synnillisempää tunnustusta muovailevat hirttoköyden muotoon. Jonkun tutkimuksen mukaan eniten valehtelevat sosiaalisesti taitavat, ulospäinsuuntautuneet, toisten reaktioita pohtivat ja häikäilemättömyyteen taipuvaiset ihmiset. Noin pikaisesti tarkasteltuna nuo ominaisuudet sopisivat mainiosti tyyppipoliitikolle – ei nyt tosin sellaiselle jota minä äänestän, tai oikeastaan, nuohan ovat juuri sellaisia piirteitä joilla aikaansaadaan asioita. Niin, muuten paitsi en tuosta valehtelusta ole aivan varma. Jos se tapahtuu tietoisesti ja tahallaan silloin se on synnillistä, jos se tapahtuu vahingossa innostuksen luomassa erehdyksessä – voin antaa anteeksi. Nyt koronakriisin aikaan, hätätilalainsäädännön vallitessa -sotaan verrattavassa tilassa, virheitä kuitenkin sallitaan ihmeen helposti. Mitä nyt yksi huoltovarmuuskeskuksen pomo potkaistaan rootelistaan mallin vuoksi, mutta ministerit eivät tunnusta vastuuta omakseen, herkeävät selittelemään.
Mikään ei ole totta (syrjähyppy kaupunkisuunnitteluun)
Kirjoittelin joskus blogin, jossa väitin, ettei mikään ole totta, tai tarkemmin ettei totta ole totta. Totuus on aina suhteellista. Täsmällinen totuus on jotain muuta kuin puolitotuus tai mielipide. Ja sekään täsmällinen ei ole totta kaikille. Sanotaan nyt selvyyden vuoksi, että puhuin ammattiasioista. Helsingin yleiskaava on toisille totta ja toisille epätotta. Sitä on minullakin tiedossa aikamoinen vanhojen jäärien joukko joka tavalla tai toisella haluaisi sanoa mielipiteensä. Puuhaavat jotain jolla voitaisiin Pelastaa Helsinki. Mutta ovi on ikään kuin lukossa. Keskustelufoorumi puuttuu. Onhan debatilla perinteitä. Koronajutuissa debatti on ikään kuin kielletty. Kaupunkisuunnitteluasioissa se voisi olla ja onkin ollut sallittu. Joidenkin mielestä kiusallinen, mutta sallittu. Vuonna 2000 julkaistiin kirja nimeltä ”Uhattu Helsinki”. Kirjan esittelytekstissä sen sanotaan olevan voimakas kannanotto Helsingin ydinkeskustan häikäilemätöntä umpeen rakentamista vastaan: ”Lyhytnäköinen, ahne, yksittäisten massiivisten rakennelmien summittainen tunkeminen pääkaupunkimme keskustaan on estettävä.” Näin sanotaan ja sanotaan vielä kirjan kutsuvan kansalaisia ja päättäjiä puolustamaan Helsingin luovuttamattomia arvoja, jotka ovat jäämässä Helsingin kaupunkisuunnittelun kriisin jalkoihin - siitä kirjan nim. Tuli toinenkin kirja vuonna 2002 Helsingin kaupunkisuunnitteluseuraksi nimetyltä samaiselta viisaita ihmisiä koonneelta porukalta. Kirjan nimi oli ”Herää Helsinki”. Heidän päähyökkäyskohteensa oli jälleen Helsingin kaupunkisuunnittelu ja sen symbolina kymmenisen vuotta aiemmin virkaan astunut Pekka Korpinen. Olipa seuran historiassa vuonna 2001 sellainenkin hauska episodi, että jäseniksi pyrkineitä entisiä kaupunkisuunnittelulautakunnan silmäätekeviä Jyrki Lohea ja Lauri Törhöstä ei hyväksytty seuran jäseniksi. Seuran puheenjohtaja Yrjö Sormunen kirjoitti vastauksessaan Laurille seuran puolesta: ”Teidät, yhdessä apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen ja silloisen kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajan, Jyrki Lohen kanssa nimeämme niiksi henkilöiksi, joilla on suurin vastuu niistä tapahtumista, joiden vuoksi seuramme perustettiin.” Jäsenhakemusta ei hyväksytty.
Korpinen oli valittu virkaansa apulaiskaupunginjohtajana vuonna 1991. Silloin soppa alkoi kiehua. Se kiehui erityisesti Kampin rakentamisen suhteen. Korpinen halusi kiiruhtaa hitaasti Töölönlahden suhteen, mutta Kamppia olisi kiirehdittävä. Asukkaiden suhtautuminen elävöitettävään Töölönlahteen tulisi vaikuttamaan alueen tulevaisuuteen, näin hän ajatteli ja sanoi. Se saattaisi jäädä puistoksi. Hän enteili tulevaa ehdotustaan, joka sai nimen ”Korpisen nurmikko”. Ratapihan myöhempi poistuminen liittäisi Töölönlahden ”Korpisen nurmikon” ja Kaisaniemen puiston yhteen. Tällaisia haaveita aikanaan. Ei hullumpia. Kaupunkisuunnitteluseuran hyökkäykset tulivat vasta 10 vuotta myöhemmin.
Helsingin kaupunkisuunnitteluseurassa olivat aktiivisina Yrjö Sormusen lisäksi mm. Rolf Martinsen, Ylermi Runko, Antero Markelin, Liisa Tarjanne ja Kaija Santaholma. Siis monia vanhoja ystäviä. On se kummaa, että ystäviä löytyy rintaman molemmilta puolilta.
Nyt se on kaikki totta, mitä Kamppiin tai Töölönlahteen tulee. Menivätkö asiat putkeen vai tuliko Helsingin keskusta tuhottua? Oikeastaan mitään korjausliikkeitä ei voi enää tehdä. Nyt on tyydyttävä olemassa olevaan ja ryhdyttävä sitä rakastamaan. Näin se on aina tulevaisuuden suhteen. Sitä voi muuttaa vain ennen sen tulemista. Mitäkö minä olen mieltä? Tuliko hyvää vai huonoa? Jos haluat tietää lue minun kolmiosaisen blogitarinani Töölönlahden kehittymisestä nykytilaan. Tai ainakin viimeinen osa: http://penttimurole.blogspot.com/2013/07/toolonmlahti-kierroksessa-osa-3.html
Poikkeusolot
Suomessa ovat nyt vallinneet poikkeusolot. Poikkeusolot on määritelty valmiuslaissa ja puolustustilalaissa. Valmiuslaissa 1.3.2012 on mainittu viisi eri kohtaa jolloin poikkeusolot vallitsevat. Kaksi kohtaa liittyy sotaan, yksi kohta on taloudellinen kriisi ja kaksi muuta kohtaa liittyvät suuronnettomuuteentai vaikutuksiltaan erityisen vakavaan suuronnettomuutta vastaavaan hyvin laajalle levinneeseen vaaralliseen tartuntatautiin. No, tuo viimemainittu sopii mainiosti nykyiseen pandemiaan. Oikeuskansleri ehdottaa lakiin rukkausta. Ehkä hän on oikeassa. Kun tuon lain pykäliä lukee vaikuttaa siltä, että ne kaikki liittyvät sotatilaan. Jälkiviisaus on antoisimpia viisauden lajeja. Tilastojen sanotaan taas olevan emävale.
Sitä ei oikein tiedä mikä on totta ja mikä puolitotta, kun havaitsee Suomessa kuolleiden normaalimääräksi kuukaudessa 4500 henkeä ja nyt kuukauden huippuaikana koronaan kuolleiden määräksi 130 henkeä kuukaudessa eli siis 3 % kaikista kuolleista. Tulee mieleen, että onko tosiaan kysymys lain tarkoittamasta suuronnettomuudesta. Suomen kaltaisia muita maita Euroopassa, siis maita joissa korona ei ole päässyt nostamaan normaalia kuolevuustilastoa ovat Norja, Tanska, Viro, Hollanti, Itävalta ja Kreikka. Onko meissä jotain yhteistä? Nuo ensin mainitut kaikki viisi maata kyllä jotenkin sopivat, mutta miten on tuo Kreikka, emmehän me sentään helleenejä ole. Tai miksi ei, sanotaanhan meidän olevan lähisukulaisia turkkilaisten kanssa, ainakin turkkilaiset niin sanovat, miksei sitten heidän naapureidensa kreikkalaisten kanssa. Tässä ei kai ole mitään naapurivihan kanssa tekemistä. Kokemukseen perustuen venäläiset ovat meidän ainoita mahdollisia vihollisiamme, vaikka meidän veressämme on runsain mitoin slaavilaisuutta.
Alempi kuva kertoo, miten Euroopassa kuollaan tammi-helmikuussa 20 % enemmän kuin kesäkuukausina. Nyt korona nosti kuolleisuuden muutaman viikon aikana 30 % normaalia korkeammalle. Koronakuolemia tapahtuu enemmän kaupungeissa kuin maaseudulla. Niitä tapahtuu myös enemmän korkean elintason maissa. Ylempi kuva osoittaa lievää korrelaatiota urbaanissa ympäristössä asuvien osuuden ja koronakuolemien välillä.
Vielä hieman poikkeusoloista
Jos nyt valmiustilalakia on vain kerran sovellettu aiemmin ja se tapahtui sotien aikaan, niin vilkaistaan nopeasti mitä tapahtui. Itse asiassa tuolloin ei ollut kysymyksessä nykyinen valmiustilalaki vaan silloinen 1930 annettu laki sotatilasta kaikkine muutoksineen. Niinpä taitaakin olla väärä tuo väite, että lakia olisi jo aiemmin sovellettu.
Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat 23.8.1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksen. Suomi jäi yksin. Saksa hyökkäsi 1.9.1939 Puolaan. 28.9 Viro luovutti Neuvostoliitolle tukikohtia. Suomen hallitus sai Stalinilta 5.10. kutsun lähettää neuvotteluvaltuuskunta Moskovaan. J. K. Paasikivi lähti matkaan 9.10. Neuvottelut alkoivat 12.10. Suomelle esitettiin 2500 km2 alueluovutusvaatimukset ml. Hangon vuokra-alue. Vastapainoksi tarjottiin 5000 km2 maa-aluetta Porajärven suunnalta. Samana päivänä neuvottelujen alkamisen kanssa ylipäällikkö antoi käskyn kenttäarmeijan liikekannallepanosta eli ylimääräisistä harjoituksista (YH). 295000 miestä ryhmitettiin itärajalle hevosineen ja kalustoineen, Kannakselle 120000 miestä. Neuvostoliitto keskitti Karjalan kannakselle aluksi 200000 miestä. Stalin kysyi Paasikiveltä syytä mobilisointiin. Mainilan laukaukset ammuttiin 26.11.1939. Sota kesti 105 päivää. Lopuksi Suomella oli vastassaan puoli miljoonaa miestä. Suomi menetti kaatuneina 27000 ja haavoittuneina 44000 henkeä. Maata Suomi menetti 35000 km2.
Poikkeusoloilla saattaa olla monia muotoja: ”Koko maailma on poikkeustilassa. Kukaan ei osaa arvioida lopputulemaa, mutta jo nähdään, että vaikutukset ovat syviä ja pitkäkestoisia. Päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen.” Näin kirjoitti Sauli Niinistö ennen poikkeustilan julistamista.
