Tässä istun enkä muuta voi! Tai kohta kyllä pyöräilen kohti Pitkäkoskea läpi keskuspuiston kuusikoiden. Olen tuosta meille tarjolla olevasta ihanuudesta äskettäin kirjoitellutkin. Vertailin pyöräilyä keskuspuistossa pyöräilyyn Manhattanilla. Molemmilla on erityiset puolensa, mutta kuitenkin jotain yhteistä. Yhteistä on se tunne joka pyöräilijän mielen valtaa. Se on jotain majesteettista. Oman mitättömyyden tunnetta suhteessa metsän tai suurkaupungin valtavaan hitausvoimaan. Ajattelitko minun sanovan muutosvoiman. Ei, en sano niin, sillä mikään ei tunnu muutokselta. Kaikki tuntuu pysähtyneeltä, asettuneelta, muuttumattomalta hitaasti sammaloituvalta, ruostuvalta, mätänevältä. Nyt on kevät. Nyt kaiken keskeltä puhkeaa muutamaksi kuukaudeksi vihreä myrsky. Minäkin katson tätä kirjoittaessani ikkunoista ulos ja näen syvälle metsään. Ilta-aurinko paistaa häikäisevästi suoraan syliini ja estää läppärin näkemisen. Yritän kääntää päätä niin että aurinko jää ikkunanpuitteen taakse. Se ei auta. Kohta, parin viikon päästä minua ympäröi vihreä muuri. En näe metsään, enkä näe ilta-aurinkoa. Me kaikki nautimme tästä lyhyestä ilmiöstä. Syksyllä se taas häipyy. Kaikki palaa ihanaan muuttumattomuuteen. Saa olla osa sitä. Miten niin osa sitä? Aivan totta, ihminen ei kyllä tunne muuttuvansa. Minä en ainakaan tunne muuttuvani. Säilyn kuolemaan asti aivan samanlaisena. Samanlaisena kuin olen aina ollut. Olen havainnut, että ystäväni tuossa ympärillä, hekään eivät muutu. Puhuvatkin aina samoja asioita kuin ennenkin. Innostuvat niistä suorastaan.
Nyt en tapaa heitä
Olen yli 30 vuoden aikana tavannut heidät täällä Pakilan pihalla. Vain kaksi kertaa on ollut poikkeus. Yksi kolari ja yksi muu sairaalareissu. Kutsu on aina voimassa. Hupsista! Nyt juuri Osmo Lappo kolisteli oven takana. Hän toi ruusun. Pidimme kyllä kuuliaisesti turvavälin. Emme ryhtyneet kaulailemaan vanhojen muistojen innoittamina. Mikä on tämän blogin tarkoitus? Onko tarkoitus ajaa jotain asiaa? Ei ole mitään asiaa. Tuli vain mieleeni kysyä itseltäni mikä on juhlan tarkoitus. Yleensä puhumme arjesta. Ministerit puhuvat hyvästä arjesta jonka he ovat valmiita tarjoamaan kansalle, kunhan vain kansa ymmärtäisi heitä äänestää. Tuo arjesta puhuminen on tullut todella maneeriksi. Miksi he eivät puhu juhlasta. Nyt juhlan merkityksen tajuaa, kun ei tapahdu mitään. Taisi tuo emeritus-Osmokin valitella juuri tätä tylsyyttä. Kun ei tapahdu mitään. Juhlan käsite kyllä laajenee tällaisen vanhuksen mielessä. Juhlaa on kohtaaminen. Osmon kohtaaminen oli yllätysjuhla.
Juhla, mikä se on?
Tekee mieli tarkistaa, että miten vanhan ajan sanakirjat määrittelevät sanan JUHLA. No, ei sitä jaksa, mutta nykykieli sanoo juhlan synonyymeja olevan bileet, pippalot, hipat tai bailut. Joku viisaampi sanoo sen olevan ”sosiaalinen tapahtuma”. Tuo sana onkin tullut viime aikoina oudon tutuksi, kun ministerit jatkuvasti puhuvat sosiaalisesta läheisyydestä. Sitä kun pitäisi välttää. Miten niin ”sosiaalinen”? Meikäläisen kielikorvaan sosiaalinen tarkoittaa jotenkin yhteiskunnallista. Minun mielestäni sosiaalista läheisyyttä pitäisi nyt lisätä eli siis etäisyyttä vähentää, kun fyysistä etäisyyttä on kasvatettava. Sosiaalidemokraatti on jotain muuta kuin vain demokraatti. Kansandemokraatti yritti olla vielä lähempänä työkansaa, kun taas kansallissosialisti halusi sosialisoida itselleen kansallistunteen ja siinä samassa ihmiset, ja onnistuikin.
Aika muuttaa asioita. Ryysyrannan solisaliratti Riikka Romppanen jutkutti punaiseen viivaan tällaisen sanoman: "Jutkutan minä punaisen viivan, oikein paksun ja sakian. Saapi Venähen keisari nähä, miten Suomen akan sappi paisuu, kun on leipä laiha." Ilmari Kianto, Punainen viiva, Otava, 1909. Sanna Marinilla on samat huolet, hävittäjät pitää tilata Venähän keisarin vuoksi ja laiha leipä uhkaa hänen kansaansa.
Miksi muuten sosiaalinen media on nimeltään sosiaalinen media? Sana sosiaalinen tulee tietysti latinasta, niin kuin meidän kaikki sanamme, socii tarkoitti liittolaisia. Sosiaalisen median tulisi siis olla jotenkin liittolaisten mediaa. Sitä se ei ole. Se on temmellyskenttä. Juhlimiseen tuo liittolaisuus sopii. Kukapa nyt vihollisten kanssa juhlisi. Arjessa joudumme kohtaamaan sekä ystävät että viholliset. Olisiko nyt siis sovittava, että pienennetään pysyvästi sosiaalista etäisyyttä, kasvatetaan toistaiseksi fyysistä etäisyyttä, ja yritetään saada kaikki liittolaisiksi, jotta voimme juhlia yhdessä.
No, mennään vappulounaalle
Lapsilta kun kysytään juhlimisesta he muistavat mitä syötiin. Syöminen on juhlan aihe. Virolaisilla juhla on pidu. Pidot ne pitää olla. Tai onko se sittenkin yhdessäolosta johtuvaa juhlaa? Näin vanhemmiten syöminen on tullut tärkeämmäksi. Hyvä syöminen. Bilettäminen on jäänyt vähemmälle. Tämän vapun juhlinta keskittyikin syömiseen. Koronahenkeen söimme vappulounaan kotona kahdestaan. Vapunaattona meillä oli Eemelin 17 v kotikeittiön mainiot tuotteet. Ne olivat valmiina annoksiksi koottuina ja lämmin ruoka lämpimänä. Nuori tekijä oli onnistunut annoksissaan tavanomaisen mainiosti. Annoksina oli endliivejä portobellotäytteellä ja tillimajoneesilla, avokadoparsa gazpacho, mustekalaa sekä mahtava sisäfilepihvi juurespaistoksella.
Vappupäivänä oli Teemun @purediningofficial –vappulounas. Nyt oli kokenut mestari asialla. Tuotteet tulivat kotiovelle monissa purkeissa ja tötteröissä. Ne oli itse valmistettava ja koottava annoksiksi. Keittiön alkutervehdyksinä oli kaksi annosta: lohipastrami ja sillikaviaari. Kaikkiin ruokalajeihin liittyi tarkka seloste toimintatavasta. Tässä nyt esimerkkinä nyt miten tuo ihanan makuinen sillikaviaari piti valmistaa: ”Leikkaa saaristoleipä ohuiksi siivuiksi. Leikkaa leivän siivusta noin 5x5 cm kokoinen neliö. Pursota creme fraiche leivän päälle, ja nosta sillikaviaari leivän päälle. Koristele ruohosipulilla.”
Alkuruokanaoli käsin kuorittuja katkarapuja sekä valkoista ja vihreää parsaa ja toisena alkuruokana kotimaisia uuden sadon perunoita sekä muikunmätiä. Mahtava tuo perunankeiton ohje: ”Kiehauta suolalla maustettu perunoiden keitinvesi. Keitinvedessä tulee olla sen verran suolaa, että se maistuu merivedeltä. Lisää muutama tillin oksa keitinveteen sekä perunat ja keitä 12 minuuttia. Kaada keitinvesi pois. Peitä perunat ja keitinliemen tillit talouspaperilla ja anna vetäytyä kannen alla 10 minuuttia avaamatta kantta välillä. Poista keitinliemen tilli. lisää perunoiden päälle hieman voita ja tuoretta tilliä ja sekoita perunat varovaisesti. Nosta perunat tarjoiluastiaan ja viimeistele annos muikunmädillä. Raasta päälle vielä kuivattua keltuaista ja koristele annos pienillä tuoreilla tillin latvoilla.”
Sitten seurasi pääruoka: Yli yön haudutettua karitsan niskaa, tryffeliperunamuusia, broccolineja ja punaviinikastiketta. Miten se liha voikin olla niin hyvää ja mureata. Tuoteselosteessa oli tarkka kuvaus raaka-aineista: karitsan niska, laktoositon voi, kerma ja maito, tryffeliöljy, porkkana, sipuli, palsternakka, punaviini, broccolini, cashew. Jälkiruokana oli raparperivalkosuklaamoussea, marinoitua raparperia ja munkki. Ja vielä kaiken kukkuraksi Petit four, joka sisälsi raparperi financierin ja suklaakakun, kaksi palaa kumpaakin. Ateria oli mahtava, emme olleet yksinäisiä, meitä oli kaksi.
Halataan kuitenkin!
Mutta merkillistä silti, söimme vappulounasta kahdestaan. Juuri nyt olisi pitänyt laulun raikua pihalla. Lippukin liehuu salossa. Piha on kuitenkin tyhjä. Vain yksinäinen rusakko siellä könkköilee. Jos tämä vielä jatkuu ensi vappuna, silloin on tehtävä erikoisjärjestely. Oleskelurinkuloita pihalle sopivin etäisyyksin, koronatestatut nuoret miehet ruokaa ja juomaa tarjoilemaan, vieraiden vaihto aina tunnin välein, ettei maksimihenkilömäärä ylity. Niin mitä luulet? Onko tämä uusi normaali, niin kuin nykyään kuuluu sanoa.
Ratkaisematta jäi tänä vappuna monia asioita. Jopa niin tärkeitä kuin tuo sosiaalinen läheisyys. Siis tarkkaan sanottuna se sallittu etäisyys. Aivan eri asia on sitten tuo fyysinen läheisyys. Näin vanhalla siinä rupeaa olemaan merkillisiä rajoitteita. Joten on keskityttävä syömiseen ja juomiseen. No, halataan nyt kuitenkin!
