Nyt oli jälleen mahtava seminaariviikko. Se alkoi RIL-senioreiden hernekeittoesitelmällä Suomalaisella klubilla, jatkui Domus Academican tiloissa Demoksen vieraana ja päättyi Finlandiataloon Väylän seminaariin. Nyt kysymys kuuluu: opittiinko jotain? Vastaus on myönteinen. Ainoa asia joka jää epäselväksi on aiheellinen epäily siitä mihin kolmannen iän kansalainen tätä kaikkea oppia tarvitsee. Onko vain viemässä istumapaikkoja nuorilta?
Kirjoitin tammikuussa vuosi sitten blogin, jossa mielestäni ansiokkaasti käsittelin kolmannen iän erinomaisuutta. Blogi oli nimeltään Kolmas ikä – ihmiselämän täyttymys! Blogin löydät tästä linkistä: http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/kolmas-ika-ihmiselaman-tayttymys.html . Lokakuussa jatkoin harmaiden voimien käsittelyä uudella blogilla: http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/harmaat-voimat-hyokkayksessa.htm. Olin varma noiden aiheiden kiinnostavan joitakin, ainakin meitä vanhoja. No kiinnostivat ne muutamaa harvaa, analysoivathan ystäväni Kari Karanko ja Lauri Nordberg tätä dilemmaa ja luokkatoverinikin kertoi uuden kielen opettelusta eläkeiällä, mutta se suuri kiinnostuneiden keskustelu jäi tulematta. Kolmannen iän blogissani ihmettelin ilolla myös Antti Wallinin väitöskirjaa Tampereen yliopistolta. Hänen väitöskirjansa nimi oli: Eläkeläisten tila: kaupunkitilan ja eläkeläisten sosiaalisen toiminnan tarkastelua. Hän kirjoitti: ”Eläkeläisten lisääntyvä valta kaupunkitilan merkityskamppailussa alkaa vaikuttaa tilallisiin käytäntöihin, kun kaupalliset toimijat, kaupunkisuunnittelijat ja muut kaupunkilaiset mukautuvat eläkeläisten tilankäyttöihin.” Hän kirjoitti vielä näin: ”Eläkeläiset tekevät yhteistoiminnan avulla asuinalueestaan mieluisamman”. Jos näin on, silloinhan eläkeläisten tulisi olla tarkkana, seurata aikaa ja olla valmiina. Muuten käy niin että joku muu päättää puolestamme.
Minun pääpointtini noissa kirjoituksissa oli eläkeikäisten osallistuminen työelämään tai ainakin vapaa-aikatyöhön sekä opiskeluun ilman palkkatyön haavetta. Varsinaisesti vielä yritin tarjota harmaata voimaa nyt ajankohtaiseen työntekijäpulaan. Todisteeksi esitin tilastoja jotka kertovat ruotsalaisten ikäihmisten meitä suuremmasta työaktiivisuudesta.
Ruotsissa 65-74- vuotiaista työelämässä on kiinni 17 %, Suomessa luku on huomattavasti alhaisempi. Se on 11 %. Kaavioista näkyy, että ikäihmisten työhön osallistuminen on molemmissa maissa reilusti lisääntynyt viimeisenä kahtena vuosikymmenenä. Suomessa työelämässä kiinni olevia 65-74-vuotiaita on 70000 henkeä. Jos osuus olisi sama kuin Ruotsissa saataisiin 50000 työhön osallistuvaa lisää. Se on tuntuva luku, vaikka nyt osapäiväisenäkin.
No, miten tämä eläkeläisaihe nyt liittyy minun seminaariviikkooni? No ei suorastaan, mutta välillisesti. Ensimmäinen seminaariaihe käsitteli tietokoneistumista, älypuhelimia ja kyberturvallisuutta. Siihen meidän vanhempien elämä liittyy uudella tavalla. Tavalla joka ei ollut olemassa silloin kun opiskelimme eikä kovinkaan pitkään silloin kun teimme työtä. Nyt meitä varoitellaan. Toisen seminaarin aihe oli kaupungistuminen. Ikääntyvä väestö mietiskelee asuinpaikkaansa, suree omakotitalonsa hupenevaa arvoa ja ihmettelee liikkumista kauppareissuilla kävellen ja polkupyörällä, kun tuskin parkkipaikalle tai bussipysäkille jaksaa kasseineen kävellä. Lumitöitä ei nyt tarvitse ihmetellä, kun ilmasto lämpenee. Kolmas seminaari esitteli Suomen liikennettä ja liikenteen tulevia haasteita. Väylä-viraston päällikkö puhui liikenneverkostosta ikään kuin verisuonistona, joissakin puheenvuoroissa suonisto vaikutti enemmänkin suolistolta. Hyviä tilaisuuksia kaikki kolme. Nyt aion hieman valaista teitä saadun annin suhteen. Tai enemmänkö vain haikailen jotain syntynyttä vaikutelmaa.
Suomi kaupungistuu
Kaupungistumista käsittelevä seminaari järjestettiin Domus Academican reviirillä Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan entisen kirjaston tiloissa Mechelininkadulla. Rakennus valmistui vuonna 1955. Arkkitehti Einari Teräsvirta oli voittanut kohteesta järjestetyn arkkitehtikilpailun nimimerkillä ”Seitsemän veljestä”. Hän oli kutsukilpailussa voittanut Aarne Ervin ja Pauli Salomaan. Talo on nyt vuokrattu toimistoksi ja ajatushautomo Demos on onnistunut vuokraamaan hienot tilat käyttöönsä. Paikka seminaarille oli siis mitä komein. Suuri joukko kutsuttuja vieraita oli ryhmittynyt entisen korkean lainaushallin parveketasolle. Kysymyksessä oli Suomen Akatemian strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittaman URMI-tutkimushankkeen päätösesittely. Esittelijöinä toimivat Aleksi Neuvonenja Kaisa Schmidt-Thomé Demos Helsingistä ja professori Panu Lehtovuori Tampereen yliopistosta. URMI-hankkeen taustalla on ollut laajoja voimia: Turun yliopisto, Åbo Akademi, THL, Tarton yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto, Siirtolaisinstituutti ja Demos Helsinki. Työssä laadittiin skenaarioita. Haukuskelin joskus blogissani skenaariotekstejä pamfletinomaisiksi kirjoituksiksi. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html
Nyt kuuntelin mielenkiinnolla. Skenaariot eivät oikeastaan sen paremmin sytyttäneet, eivätkä esitellyt ajurit. Jotenkin ajan henki oli jo etukäteen tiedossa. Muuten tuo ajuri on hauska termi. Ajurihan yleensä ohjaa niin diligenssiä, vossikkaa tai sirkuskolonnaa kohti ennalta määrättyä tavoitteeksi asetettua osoitetta tai päämäärää. Jos nyt ajuriksi oli asetettu: ”Digitaalinen talous keskittyy tiiviisti asutetuille alueille”, niin tarkoittako tämä sen olevan juuri tavoitteena vai ajopuunako sinne ajaudutaan? Pitääkö sitä vastaan taistella ja miten? Yksi asia jäi kiintoisana mieleen. Se ei ollut mikään neljästä pääskenaariosta eikä mikään ajureista, vaan se oli degrowth, pieneksi kasvu. Käyttikö noita ihania sanoja Mikkelin Soile Kuitunen? Meillä on pääosalla kaupungeistamme ja kylistämme edessään pieneksi kasvu. Tuolla suomalaisella käännöksellä on suurempi sisältö kuin alkuperäissanalla kutistuminen. Sana on hieno keksintö. Kuulin sen sanan ensimmäistä kertaa. Maistelen sitä vielä: PIENEKSI KASVU. Pieneksi kasvun strategia, se on nyt huomattavasti tärkeämpi asia kuin kasautumisteoria tai suureksi kasvu. Se koskee valtaosaa Suomen kylistä ja kaupungeista.
Senioriesitelmä kyberturvallisuudesta
RIL senioreiden seminaarit ovat aina taattua tavaraa. Ne pidetään jokaisen kuun jonain torstaina Suomalaisella Klubilla. Torstai takaa hernekeiton ja pannukakun. Nyt juuri viime viikolla seminaari pidettiin keskiviikkona. Pelästyin – hernekeittoa ei olekaan saatavilla. Mutta onneksi erehdyin, jotkut säännöt eivät olekaan ehdottomia. Suomalainen klubi on arvokas ja kaunis seminaarien pitopaikka. Turun akatemian perustajat marssivat salin peräseinällä jäljennöksessä Albert Edelfeltin triptyykistä. Klubi perustettiin vuonna 1876 nimellä "Luku- ja Konversationi -klubbi Helsingissä". Kansakoulukadulla oleva nykyisen rakennus toteutettiin vuonna 1959 ja sen suunnitteli arkkitehti Olli Saijonmaa. Olen kirjoittanut blogeja useastakin senioriesitelmästä. Viimeisin kuultu seminaari keskittyi kybernetiikkaan. Esitelmän nimi oli: ”Uhkia ja mahdollisuuksia kybermaailmassa”. Puhujana oli professori ja sotatieteen tohtori Matti LehtoJyväskylän yliopistosta. Hänen esityksensä havainnollisti sitä lyhyttä ajanjaksoa, jona koko digitalisoitumisen prosessi tapahtui. Kaikki alkoi Yhdysvaltojen armeijan tutkimuslaitoksen ensimmäisestä internetprotokollasta vuonna 1983. Olemme nyt 37 vuoden päässä tuosta tilanteesta. WWW keksittiin 1989 ja ensimmäinen websaitti perustettiin 1991. Nyt 58 % maailman väestöstä käyttää Internetiä, 67 % väestöstä käyttää matkapuhelinta, päivittäin lähetetään yli 200 miljardia sähköpostiviestiä ja 500 miljoonaa twiittiä. Googlen hakukonetta käytetään yli 3,5 miljardia kertaa päivässä ja Facebookissa on 2,3 miljardia käyttäjää. Luennoitsija kertoi meille kyberrikollisuudesta. Se on tuottanut rikollisille viime vuosina 1500 miljardia dollaria vuodessa, ja summa kasvaa rajusti. Rikollisuuden suurimpia haaroja ovat laiton verkkokauppa, liikesalaisuuksien varkaudet ja datakauppa. Onko tuo määrä suuri? No suurihan se on, sillä se on saman suuruinen kuin maailman armeijoiden yhteenlaskettu vuosibudjetti. Sotatieteen tohtorina hän kertoi pommituslennon menevän aina perille. Samoin menee kyberrikollisuus aina suojaustoimenpiteiden edellä. Älypuhelimista saimme paljon tietoa. Kaikki on yhteistä omaisuutta. Vain pankkisalaisuus näytti pitävältä. Hän kertoi meille sopimuksesta, jonka olemme tehneet Google Mapsin tai Google Earthin kanssa. Tiesitkö muuten tehneesi tällaisen sopimuksen? No, minulla varmaan sitten sellainen on koska käytän jatkuvasti Google Earthia. Mitä olen sopinut, sitä en tiedä. Matti Lehto lopetti esitelmänsä kertomalla meille asioista mitä pitäisi muistaa henkilökohtaisen turvallisuuden takaamiseksi:
1. Käytä luotettavia suojausjärjestelmiä ja hoida päivityksesi
2. Kaikki nettiin laitettu on siellä ikuisesti
3. Kaikki salaus- ja suojausasetukset ovat murrettavissa, käytä kuitenkin hyvää salasanaa – äläkä tallenna sitä selaimeen
4. Hoida raha-asioita vain oman tutun pankkisi kanssa
5. Älä ole yhteydessä tuntemattomiin netissä
6. Älä avaa epäilyttäviä posteja, erityisesti liitetiedostoja
7. USB-tikut ovat riskitekijä
8. Toteuta toimiva varmuuskopiointijärjestely
9. Se mikä tuntuu netissä tosi upealta, on erittäin todennäköisesti huijausta
10. Kaikessa nettityöskentelyssä tarvitaan tervettä epäluuloa
Väylät Finlandiassa
Kolmas seminaari pidettiin Finlandiatalolla. Se oli Väylä- viraston sidosryhmäseminaari nimeltään Väylä 2020. Hyvä seminaaripaikka juhlistaa seminaarin kuin seminaarin. Alvar Aallon kongressisali on lyhyt ja leveä. Salin Mannerheimintien puoleisella seinällä on vaikuttava ikkunarivi. Nykyaikaiset digitaaliset näyttötaulut eivät vaadi verhojen sulkemista. Valoa riittää. Esitelmiä katsoessasi voit samalla lepuuttaa aivojasi katselemalla ihanasti kiemurtelevien lehmusten grafiikkaa. Näet myös Kansallismuseon tornin, nyt eilen auringonvalossa. Olet yhtä aikaa ulkona ja sisällä. Seminaarilla on monumentaaliset puitteet. Puhenaisena toimii Anna Jokela, Väylän tiedotusjohtaja. Mahtavat videoesitykset neljällä näyttötaululla kertovat viraston vastuullisesta toimintakentästä. Tilaisuuden aloitti ministeri Timo Harakka. Hän puhui väyläverkostosta alustana – muodin mukaan. Alustana kaikelle sille toiminnalle jota väyläverkon päälle voisi syntyä. Hän puhui myös uudenlaisista palvelumalleista arjen haasteiden tyydyttämiseksi. Heillä on yhtälö ratkaistavana. Hiilineutraalisuus 2035 on haaste, liikenteen päästöt puolitetaan 2035 mennessä. Hän uskoi erityisesti kaupunkiseutujen mahdollisuuksiin ja ihmisten halukkaaseen siirtymään joukkoliikenteen käyttäjiksi. Ministeri uskoi myös MAL-sopimusten auttavan. Sanoi meillä olevan hyviä vaikutusarviomenetelmiä. Halusi myös uusia malleja. Tiiviisti ollaan työskentelemässä suurten raidehankkeiden kanssa. Osakassopimusten osalta ollaan pääsemässä sopimukseen tuota pikaa ja rahoitus näyttää löytyvän. Kertoi EU-rahoituksen ahkeroinnista.
Harakka on hyvä puhuja. Se on liikenneministereiden hyvä perinne. Anne Berner oli loistava puhuja, hän jopa puhui ilman papereita. Joskus olisi ollut hyvä olla paperi. Nyt Harakan suuhun oli kirjoitettu melkoisen toivorikasta tekstiä. Hän luki sen ansiokkaasti. Olen pessimisti. En tahdo millään uskoa, vaikka olenkin raideliikennerakastaja. Haluaisin ministereiltä enemmän todellista ratkaisulähtöistä pohdintaa, ongelmien analyysiä, riskianalyysiä. Toivon parasta, pelkään pahinta. Erityisesti tuo kaupunkien ja kuntien osallistuminen suuriin raideliikenteen investointihankkeisiin, se askarruttaa. Jollain maankäyttömahdollisuuksilla ja rakennusoikeuden myynnillä ei saada kuin pieniä pennosia ja ne rahat kaupungit tarvitsevat oman infrastruktuurinsa kehittämiseen. Valtio on nyt rahoittanut metroa ja ratikkaprojekteja kolmanneksella. Mitä jos kaupungit rahoittaisivat samalla osuudella näitä uusia ratahankkeita? No, ei tule kuuloonkaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kunnat toivovat valtion tekevän Pisaran, Espoon kaupunkiradan, Lentoradan ja osallistuvan lisäksi moniin muihin hankkeisiin. No, sanotaan että valtiolta toivotaan 5 miljardin panostusta tälle alueelle. Siinä ei ole mukana varautumisia Vesterbackan tai muidenkaan Tallinnan tunnelivarauksiin. Nyt pitäisi vielä rakentaa 3 miljardin tunninjuna Turkuun ja 6 miljardin tunninjuna Tampereelle. Viitisentoista miljardia olisi haussa. Paljonkohan kaupungit olisivat tästä valmiita maksamaan? Kysyn vaan. Tulipa tästä pikku linkki myös URBI-seminaarin keskusteluun. Ode Soininvaara totesi siellä tunninjunien olevan liikennetaloudellisesti auttamattoman heikkoja, mutta koko kannattavuus muuttuu toiseen valoon, kun saadaan kaupunkien välistä saavutettavuutta ja matka-aikaa vähennettyä ja tietotyöläiset pääsevät pienemmällä ajankäytöllä kommunikoimaan. Syntyvä lisäarvo tekee hankkeet kannattaviksi. Niinpä niin, mielenkiintoista, mutta vaikutusarviot ja laskentamenetelmät eivät ole sillä tasolla, että ne pystyisivät vastaamaan tämän tason kysymyksiin. Pitäisikö kehittää?
Laskeskelin taannoin huvikseni sitä, että siirtäisimme jopa 10 % henkilöautoliikenteestä ja saman verran tavaran maantieliikenteestä raiteille ja sain tulokseksi, että päästöt vähenisivät nykytilanteeseen verrattuna 11 milj. CO2 tonnia 30 vuodessa. Raideliikenne kasvaisi silloin matkakilometreissä nykyisestään runsaasti kaksinkertaiseksi. Kysymys kuuluu kuinka paljon kannattaisi investoida, jos kysymys olisi vain kasvihuoneilmiön hillinnästä. Kansainvälisessä päästökaupassa jotkut puhuvat 100 euron hinnasta CO2-tonnille. Jos nyt olisi toteutettava Suomessa nuo raideliikenteen kautta saatavat 11 milj. tonnin päästöjen säästöt raiteisiin kannattaisi satsata yksi miljardi. Ei siis suinkaan sitä 15 tai 30 miljardia joista nyt puhutaan ikään kuin kasvihuoneilmiön torjuntana. Kysymys on jostain muusta. Ei raideliikenteellä yksin voi kasvihuoneilmiötä torjua. Tarvitaan huomattavasti rajumpia temppuja. Pessimistinen ennusteeni ei myöskään näytä toteuttavan hallituksen toiveita päästöjen puolittamisesta vuoteen 2035.
Esitelmät etenivät komeiden videovälähdysten soinnittamina. Väylän pääjohtaja Kari Wihlman kertoi vaikeita päätöksiä olevan edessä ilmastonmuutoksen vuoksi. Hän oli huolissaan tulevan taakanjaon oikeudenmukaisuudesta. Hän myös kehui suurten HCT-rekkojen käyttöönottoa. Toisaalta hän sanoi kevyen liikenteen väylillä olevan suuri yhteiskunnallinen tilaus. Pääjohtaja keskittyi laajasti talvikunnossapitoon ja meriväylien jäätalviin. Väylien korjausvelka on suuri haaste, nyt se on noin 2,8 mrd. euroa, on myös kymmenien miljardien kehittämistavoitteet. Hänen mielestään infrahankkeita ei voida toteuttaa ilman kuntien ja alueiden osallistumista. Wihlman toivoi MAL-sopimusten tuovan ratkaisun rahaan. Esitys päättyi digitaalisuuden mahdollisuuksiin erityisesti rautatieliikenteen kehittämiseksi.
Paneelissa kuorma-autoliiton toiminnanjohtaja vaati väylien mitoituksen väljentämistä suurten rekkojen johdosta. Varustamoiden edustaja korosti 92 % viennistä kulkevan meritse. Pyöräliikenteen edustaja korosti pyöräilyn merkitystä nyt ja tulevaisuudessa. (Pyöräliikenteen osuus valtakunnallisista henkilökilometreistä on nyt 2 %). VR:n pääjohtaja iloitsi rautatieliikenteen matkustajamäärien noususta viime vuosina. Kolmen viimeisen vuoden aikana matkustajamäärä on noussut 10 % vuodessa. (Rautatieliikenteen osuus valtakunnallisista matkustajakilometreistä on nyt 6 %). Hieman erikoista oli, että paneelissa esiintyivät vain rautatieliikenteen, merenkulun, kuorma-autoliikenteen ja pyöräilyn edustajat. Missä oli ylivoimaisesti suurimman henkilöliikennemuodon edustaja? Henkilöautoilun osuus on 80 % Suomen henkilökuljetuskilometreistä.
Saimme kuulla myös European Green Deal aloitteesta. Minna Kivimäen esitykseen ja Green Dealin palaan myöhemmin.
Seminaariviikko siis päättyi. Olin viikkoon erittäin tyytyväinen. Olin oppinut paljon. Römpän ukko minussa heräsi vain siinä, että yletön toiveikkuus pyrkii tuhoamaan haasteen. Jos ei uskalleta olla kriittisiä ja realisteja tavoitteiden ja toiveiden vuolaassa virrassa ja jos ei uskalleta ottaa kriisiä yhdeksi tulevan todellisuuden todennäköisyyksistä joudutaan Jaan Krossin kirjassaan ”Pietarin tiellä” esittämään tilanteeseen – sen tosiaan kuviteltiin tapahtuneen jo 1700 luvun melskeissä, mutta sopii nykyhetkeen: ”Mitkä ovat kohtaloita määräävien tapahtumien tuntomerkkejä ja mittapuita? Niitä mittapuita ei ole olemassa inhimillisten oletusten ulkopuolella, ja ne taas arvatenkin perustuvat historian kokemuksiin. Mutta se, mitä me oletamme tapahtumien tulevasta vaikutuksesta, on toisen kokemuksen mukaan väärääkin väärempi, liian usein väärä, jotta vastuuntuntoisempi suhtautuminen yleensä saattaisi uskoa mihinkään eteenpäin viittaavaan. Sillä liian usein tapahtumat, joita me niiden sattuessa tuskin huomaamme, osoittautuvat perästä päin läheistemme tai meidän itsemme olemassaolon tienhaaroiksi ja vedenjakajiksi. Mutta tapaukset jotka tuntuvat muuttavan toiseksi, ellei sentään valtakuntien, niin ainakin maakuntien ja kaupunkien elämänkulun, eivät muuta tosiasiassa maailmaa sen enempää kuin harakan räpistelevä lento.”
