Pari päivää sitten oli mahtava tilaisuus. Suomen taideteollisen oppilaitoksen sisustusarkkitehtikurssi -69 julkaisi teoksen nimeltä ”Sisustusarkkitehtuurista palvelumuotoiluun”. Minä panin blogini otsikkoon kysymysmerkin tuon otsikon perään – syy ehkä selviää myöhemmin - jos jaksat lukea loppuun. Tuon kirjan teko liippasi hyvin läheltä minua. Rakas vaimoni Liisa oli nimittäin juuri tuolla kurssilla ja osallistui aktiivisesti kirjan tekoon. Kirjan teon ihanuudesta ja autuudesta sain kuulla aamukahvilla, lounaalla ja illallisella. Se tunki myös peiton alle unen sekaan. Kirjan teko tuli mukaan myös kesämökille ja sienimetsään. Kirjan toimittajana oli Laura Honkasalo. Äidin (Liisa) ja tyttären (Laura) yhteistyö oli vuoropuhelua, joskus jopa ulkopuolinen havaitsi pientä tuskaa. Kuva-aineiston kerääminen ja tekijänoikeuksien selvittäminen tuottivat ongelmia. Niistä selvittiin. Kirjan taittanut Annukka Mäkijärvi teki hienoa työtä. Suuren kirjoittajajoukon tekstien harmonisointi ei ollut suinkaan helppo nakki. Oli leikattava ja liimattava. Innostunut tekijäjoukko kuitenkin kesti loistavasti tekstimuutoksien paineet. Ja, yllätys, yllätys, kirja valmistui aikataulussa kahden vuoden työskentelyn jälkeen. Toimituskunnan puheenjohtajana oli Yrjö Sotamaa. Hänen ansionsa kipeältäkin tuntuneeseen, mutta nyt uroteoksi muodostuneeseen Aalto-yliopiston syntyprosessiin ovat tunnetut. Julkistetun kirjan teko tuntui varmaan lasten leikiltä kaikkeen koettuun verrattuna.
Atskista Väreeseen
Kirjassa on luku siitä, millainen muutos opetustiloissa tapahtui, kun muutettiin ensin Ateneumin talosta makkaratehtaan kellariin Viiskulmassa ja sitten Arabiaan ja lopulta 2018 Väreen tiloihin Otaniemessä: ”Oppaamme professori Pentti Kareoja kuvailee rakennetta sammakonkuduksi. Modulaarisessa ryppäässä tilat liittyvät toisiinsa kuin sammakonkudun pallot. Väreessä toteutetaan uudenlaista tilankäyttöä. Kenelläkään ei ole omia työtiloja tai huoneita, vaan tilat varataan tiettyä tarkoitusta varten. Professoreillakaan ei ole yksityishuoneita, omat työpöydät heillä sentään on.” Ihaillaan koneita ja laitteita. Vanhat kuitenkin sanovat: ”Meilläkin oli oman aikamme parhaat laitteet ja mahdollisuudet, kuten nyt. Oli metallipaja, muovipaja, lasikuitu tuli uutena materiaalina, puutöitä tehtiin Vallilan ammattikoulussa oikeilla välineillä. Erona nykyisyyteen oli, että mahdollisuudet yhdistellä eri tekniikoita olivat aika vaatimattomat, ja työsuojeluasiat olivat olemattomia, kuten valtakunnassa muutenkin. Innostus, ahkeruus ja tekemisen halu olivat sen sijaan korkealla tasolla.”
Aikajana opiskelusta nykypäivään.
Siinäpä se, kirjaansa juhlivat kurssilaiset eivät halua myöntää opiskelleensa puutteellisissa olosuhteissa, kärsineensä tiedon puutteesta tai heikosta opetuksesta, eivätkä myönnä puutteita löytyvän myöskään ajatuksistaan. He ylistävät vanhoja opettajiaan Kaj Frankia, Severi Parkoaja Heikki Häiväojaa, monien muiden ohella. Heillä herääkin kysymyksiä nykyisen menon autuudesta! Julkistamistilaisuuden taitavasti järjestetyissä keskusteluissa ja sen jälkeisessä vanhojen karonkassa nousee esiin dilemma digitaalisuuden ja luovuuden kytkennöistä. Voivatko tietokoneet tai tekoäly luoda? Palvelumuotoilun suuri pelastustehtäväkään ei kaikilta osin saa ymmärrystä – kun vanhat sitä yrittävät ymmärtää. Vanhat ovat erityisen huolissaan käsityöläisperinnön kuihtumisesta. He ovat myös huolissaan suunnittelun siirtymisestä tuotevalmistuksen perässä halpamaihin.
Otetaanpa nyt muutamia otteita tuosta mielenkiintoisesta kirjasta. Kirjaa saa muuten ostaa Designmuseosta. Muualla sitä ei ole myynnissä.
60-luvun henki
Yrjö Sotamaakirjoittaa esipuheessaan 60-luvun hengestä: ”Yhteiskunnallinen vastuu ja ympäristötietoisuus alkoivat vallata suunnittelijoiden mieltä, ekologia ja ergonomia haluttiin osaksi suunnittelua. Valtiovallan panostus työhyvinvointiin innosti myös suunnittelijoita uusiin innovaatioihin. Toisaalta taloudelliset laskukaudet kohdistuivat suunnittelijoihin armotta, ja suuri osa suunnittelutoimistoista katosi laman myötä. Samalla aukeni mahdollisuuksia osallistua kehitysyhteistyöhön ja suunnittelun vientiin. Näistä toivottiin globaalia toiminta-aluetta, jonka piirissä päästäisiin näyttämään, millaista ammattitaitoa Suomesta löytyi. Innostunut alku ei kuitenkaan kantanut pitkälle, koska kehitysavusta puuttui jatkuvuus. Maailmantalous alkoi heittää kuperkeikkaa, sosialistiset valtiot siirtyivät markkinatalouteen, tuotanto karkasi halpamaihin, eikä designilla enää ollut kotimaata. Suomessa kiristynyt kilpailutus uhkasi designin arvoja.” Esipuheensa lopuksi Sotamaa ilmaisee toivoa: ”Muotoilun ja arkkitehtuurin merkitys, arvostus ja ympäristön laatu ovat nousseet ilahduttavasti taas keskiöön.”
Kuvassa Yrjö Sotamaa juuri julkaistua kirjaa esittelemässä, vieressä hänen päätoimittamansa opiskelijalehden kansi vuodelta 1968. Psykedeelisen kannen piirsi Timo Aarniala. Minäkin olin päässyt lehden kirjoittajaksi Buckminster Fullerin ja Viktor Papanekin joukkoon. Onnittelen itseäni. Luinkin tuon tekstin. Muutama sana vaihtamalla se kävisi nykypäivään. Missä muutos luuraa?
Keskustelua huonekaluteollisuuden tilasta
Raimo Räsänenteki uransa Iskun palveluksessa. Vielä nytkin hän toimii opetustehtävissä ympäri Venäjän maata ja muuallakin. Raimo keskustelee kirjan haastattelussa Seppo Wikströmin, Yrjö Sotamaan, Heikki Martelan ja Antti Wuorenjuuren kanssa. Raimo sanoo: ”Suomeen tuotiin halpoja ja huonolaatuisia huonekaluja halpamaista, mm. Kiinasta. Suuri ongelma on mielestäni ollut, että ostajat hankkivat samanlaisia tuotteita, jollaisia oli jo Suomessa myynnissä. Yritysten mallistoista tuli saman näköisiä ja kotikalusteiden tuotekehitys taantui.” Seppo Wikström vaikuttaa huolestuneelta: ”Tuntuu että suomalainen design ratsastaa aina vain samoilla nimillä, Oiva Toikalla ja Wirkkalalla, viedään aina samaa muumia ja unikkoa. Tänne tuodaan ihan kamalia tuontihuonekaluja, sisustamisen taso laskee ja koko ala rämettyy.” Antti Wuorenjuuri: ”Nykyään kuka vain voi tehdä kauniin kuvan, mutta entä rakenteet? Miten tuoli oikeastaan tehdään ja miten siitä saadaan kestävä? Siinä ratkaisee ammattitaito.” Heikki Martela: ”Pitäisi ottaa oppia Tanskasta siellä satsataan designiin, tanskalaisella designilla on vahva brändi.” Raimo Räsänen kertoo myös materiaalien mullistuksesta. Hän puhuu kertopuusta, vaahtorainauksesta, puukomposiittimuovista, 3D-vanerista ja nanoselluloosasta. Ne jäävät rakennusinsinöörille hieman mystiikaksi.Yrjö Sotamaa sanoo keskustelun lopuksi jotain kuumasta aiheesta: ”Tekoäly voi oppia suunnittelemaan yhdistelemällä olemassa olevaa, mutta vain ihminen voi tehdä jotain uniikkia ja ainutlaatuista.”
Kuva: Raimo Räsäsen Delta-työtuoli ja Avia-pöytäsarja.
Hankintalaki vei alamäkeen
Hankintalaki herättää myöskin keskustelua. Raimo Räsänen sanoo hankintalain vaikuttavan, mutta kukaan ei tunnu todentavan sen vaatimuksia. Marja Enqvist sanoo hankintalain vieneen alamäkeen. Timo Tapiovaara puhuu laadusta. Hän on huolissaan suomalaisen huonekaluteollisuuden tilasta. ”Suomi oli aikoinaan vahva design-maa, Ruotsin ja Tanskan rinnalla, mutta ei enää. Ulkomaiset kalusteet ovat halpoja ja ihmiset tottuvat liian alhaisiin hintoihin. Ei ymmärretä, että laatu ja design maksavat.” Hintalaki muuten perustettiin korruption torjumiseksi. Se johti hinnalla kilpailuun, enemmän kuin laadulla kilpailuun minunkin alallani – sääli.
Avokonttorien tuleminen
Onko kirja 69-kurssilaisista pelkää murheen laaksoa suomalaisen sisustussuunnittelun ja huonekaluteollisuuden suhteen? No, ei suinkaan. Kirjassa kerrotaan luomisen ilosta ja menestystuotteista. Erityisen laajasti kerrotaan toimistoympäristön ja oppimisympäristön muutoksista. Leena Palsanen: ”Valmistumiseni jälkeen vuonna 1969 pääsin heti mukaan uudenlaiseen työpistesuunnitteluun, joka mahdollisti vapaamman suunnittelun. Olin heti myyty joustavalle avotilasuunnittelulle. Monet suhtautuivat avokonttoreihin kielteisesti, sillä niiden koettiin olevan meluisia ja vähentävän yksityisyyttä. Ongelmana oli siis sama yksityisyyden puute, joka vaivasi muutaman hengen huoneissakin. Tähän toivat ratkaisun tilanjakoelementit, joita käytettiin tarpeen mukaan. Martela oli seinäkesuunnittelun ja -valmistuksen uranuurtaja Suomessa. Seinäke-sanakin oli Martelan keksintö. Leena Palsanen kertoo vielä avokonttoreiden musiikista: ”Avuksi otettiin taustamusiikki, joka useimmiten oli ns. musakia, monotonista pimpelipompelia, jonka ei kuviteltu olevan häiritsevää. Kun nauha kuitenkin toistui ja melodiat olivat turhankin yksinkertaisia, alkoi sekin ärsyttää. Niinpä otettiin avuksi taustakohina white noise, jonka jaksoluku peitti sopivasti puheen ymmärrettävyyttä.”
Kansainvälistyminen ja vienti fokuksessa
Yrjö Sotamaanulkomaankokemukset ovat moninaiset. Hän sanoo kansainvälisen yhteistyön muodostuneen omaksi korkeakoulukseen. Hänen omat ulkomaan kokemuksensa alkoivat 60-70-luvuilla opettajana Yhdysvalloissa ja tutkijana Keniassa. Hän kuvailee laajasti ja mielenkiintoisesti sittemmin seurannutta Taideteollisen korkeakoulun menestystarinaa ja kansainvälistymistä – eikä syyttä, hänellä itsellään taisi olla siinä merkittävä osuus: ”Taideteollinen oppilaitos oli muuttunut Taideteolliseksi korkeakouluksi 1973 ja samalla taistolaisen valtauksen seurauksena jäänyt ’jatkuvan vallankumouksensa’ vangiksi ja marginalisoitunut suhteessa päätöksentekoon ja resurssointiin. Teollisuus ja valtio olivat pettyneitä siihen, että korkeakoulusta ei tullut teollisuuden kaipaamaa suunnitteluosaamisen tuotantolaitosta, joksi sitä oltiin valmisteltu. Palasin korkeakouluun 1975, kun minut nimitettiin sisustusarkkitehtuurin ja huonekalusuunnittelun yliopettajaksi. Alkuvuodet olivat kivuliasta ’henkiinjäämistaistelua’, mutta suunta muuttui, kun saimme valittua arvostetun sisustusarkkitehtikollegani Yrjö Kukkapuron korkeakoulun rehtoriksi 1978 kovan poliittisen väännön jälkeen.” Yrjö jatkaa: ”Kansainvälistymisen merkittävä alkupaukku oli Suomen liittyminen Euroopan Unionin ERASMUS-ohjelmaan 1990. Koulun nimikin jouduttiin muuttamaan. University of Industrial Arts ristittiin uudelleen: University of Art and Design. Aiempi nimi synnytti väärinkäsityksiä maailmalla. Kirjassa Sotamaa kertoo suurista kansainvälisistä yhteistyöprojekteista ja taiteen ammattilaisten kohtaamisesta sekä kasvusta kansainväliseksi toimijaksi.
Suomalaisilla sisustussuunnittelijoilla ja arkkitehdeilla oli myös merkittävä panos vientiprojekteissa. Kirjoitin pari vuotta sitten laajan blogin tuosta aiheesta:
Raimo Raslassa ja Hannele Sirtessä ja Jufrassa
Vuoden -69 kurssilaisista vientiprojekteihin osallistui monikin erityisesti huonekaluteollisuuden piirissä. Raimo Räsänen mainitsee kirjassa osallistuneensa minulle läheiseen Ras Lanufin kaupunkiprojektiin 80-luvun alussa Libyassa. Ras Lanufiin toimitettiin koulukalusteet ja myös kaikki keittiökalusteet ja kiintokalusteet Suomesta. Muitakin Libyan sisutusprojekteja oli kurssilaisten hoidossa.
Hannele Helkama-Rågårdsuunnitteli 90-luvun alussa sisustuksen Sirt Bay -hotelliin. Hanke oli rakentamisen nopeudessa maailmanennätysprojekti. Lapio pantiin maahan marraskuussa ja 40000 k-m2 hanke valmistui seuraavan vuoden elokuun alussa. Hannelen suunnittelemat huonekalut valmistettiin Italiassa. Toinen vielä laajempi hanke oli Sirten kongressikeskus. Hannele suunnitteli irtokalusteet. Nyt ne ovat paikallisten taistelujen seurauksena osittain tuhoutuneina suurina kasoina talon nurkissa. Kolmas Hannelen hanke Libyassa oli Jufran hallintokeskuksen kongressitalo. Siellä onneksi kaikki on tälläkin hetkellä kunnossa.
Kuvassa Hannelen kalusteita Sirten kongressikeskuksen aulatiloissa.
Hannele sai 90-luvulla puhelinsoiton Suomen ulkoministeriöstä. Häntä pyydettiin sisustamaan Nobel-kirjailija Aleksandr Solzenitsynin tuleva Moskovan asunto sekä heidän datsansa. Kirjailija oli palaamassa 20 vuoden maanpaosta takaisin kotiin. Hannele kertoo kurssilaisten kirjassa vierailuistaan kirjailijan kotona: ”Aleksandr Solzenitsyn sanoi, että hän haluaa puhua vain venäjää ja olla Venäjän omatunto, mutta onneksi sain erivapauden. Hän lainasi minulle omat aamutossunsa, kun olin heillä, ja kertoi minulle, miten paljon hän rakasti luontoa, jossa on neljä vuodenaikaa. Hän sanoi, että saisimme olla onnellisia Suomessa. Harvoin olen ollut sellaisessa kodissa, jossa on sekä kunnioitusta että lämpöä.”
Timo Tapiovaarakertoo työstään kehitysyhteistyön tehtävissä Keniassa 70-luvulla. Timo vastasi UNESCOn hallinnoimassa projektissa koulukalusteiden suunnittelusta. Työn lopuksi kaikista seitsemästä tuolista ja seitsemästä pulpetista valmistettiin prototyypit ohjeeksi paikallisille valmistajille. Tuotteisiin kuului mm. kehitysvammaiselle tarkoitettu pulpetti. Timon työsarkaan kuului myös Nicaraguan huonekaluvalmistuksen ohjelmointi. Kuva: Tuoleja by Timo Tapiovaara
Sisustamisesta ulkoistamiseen
Liisa Ilveskorpisiirsi sisustamisen ulkotiloihin. Hänestä ei kuitenkaan tullut ulkoistajaa vaan ympäristösuunnittelija. Muistan hyvin, miten tuo kaikki tapahtui. Vuosi oli 1972. Olin hakemassa firmaamme leikkikenttäsuunnittelija. Eikä vaan minkä tahansa leikkikentän suunnittelijaa vaan seikkailuleikkikenttien suunnittelijaa. Seikkailuleikkikentät olivat tuon ajan suurta huutoa. Liisa ilmoittautui tehtävään halukkaaksi ja hänet valittiin. Seikkailuleikkikentille ei ollut kysyntää ja Liisa aloitti Lahden Aleksanterinkadun suunnittelutehtävällä. Työt laajenivat teihin ja siltoihin, jopa valtakunnallisiin ohjekirjoihin. Libyassa Liisa oli mukana monen monessa. Joutui jopa piirtämään libyalaisen perinnekaivon. Se rakennettiin Sirten hotellille. Hänen useimmiten nähty teoksensa lienee kuitenkin Rautatientorin metroaseman kompassi. Kuvassa näkyy myös nukkumiseen kelvoton pyöreä penkki ja taustalla häämöttää hukkaan heitetty talvipuutarha vesiputouksineen. Oli kuulemma liian kallis ylläpidettäviksi. Tilalle tulivat mainosvalot. Kuva: Kompassitori Rautatientorin metroasemalla
Kurssilaisia - vielä mainitsemattomia
Ansu Åströmuskoo luovuuteen, hän pitää toimistoa Savonlinnassa. Luovuus, lahjakkuus ja rautainen ammattitaito – nämä olivat Ansu Åströmin mielestä tärkeimmät ominaisuudet sisustusarkkitehdin työssä. Pohjalla piti olla hyvä koulutus. ”Ja kun tehdään työ, oli se miten pieni tai suuri tahansa, se tehdään parhaalla mahdollisella tavalla. Oman työn sekä muiden työn arvostaminen on hyvin tärkeää.”
Kirsikka Savonenistui vierustoverinani kirjan karonkassa. Hän oli hauskaa seuraa. Kirsikalla on firma nimeltä Verso Design Oy. Hän tekee tyttäriensä kanssa ihmeellisiä tuotteita: pärekoreja, vanerikoppia, hyllyjä sekä huopa- ja pellavatuotteita. Tuotteista 70 % menee vientiin. Mahtavaa!
Rauno Sorsa ja Ahti Kotikoski olivat kirjan tekoon osallistuneita kurssilaisia. Rauno kertoo kirjassa menneisyyden uusista materiaaleista. Hän sanoo: ”Yleensä 1970-luvusta tuli vireän suunnittelun, huonekaluviennin ja lehdistön mielenkiinnon ansiosta uutuuksien ja sallivien kokeilujen vuosikymmen. Toisaalta huonekalukysyntä oli vilkasta ja vanhempia malleja korvattiin jatkuvasti uusilla.” Ahti puolestaan puhuu purjeveneistä ja voittoisista kilpailuista. Kutsuu jopa koko kurssiporukan yhteiselle purjehdukselle tulevana kesänä. Hänen suunnittelemansa vene vetää jopa 40 henkeä uumeniinsa. Koko kurssi siis mahtuu seilaamaan. Pääsenkö minä mukaan, se jää epäselväksi. Kuva: Ahti Kotikosken Wind 35.
Kurssin-69 oppilaskaarti ei vielä tähän loppunut. Lea Virkkunen on huonekalusuunnittelija ja puuosaaja. Pekka Wirtanenkirjoitti lehtiartikkeleita ja harrastaa nykyisin valokuvausta. Eeva Lehtinen oli kuvaamataidonopettaja ja teki sen ohella kunnioitettavan suuren perheen. Jukka Aronsson työskenteli arkkitehtitoimistoissa ja erikoistui mielisairaalamuseoihin. Maija Mattilatoimi Martelassa sisustussuunnittelijana, mutta hoiti myös näyttelytoimintaa ja asiakaslehteä. Mattias Ingmanillaoli vaimonsa kanssa Tampereella merkittävä sisustusliike. Erkki Syysmerin mielenkiintoisina haasteina olivat mm. matalalattiabussi ja kelluva rakennustontti. Pirkko Vepsäläinen teki uransa Milanossa havainnekuvien taiturimaisena tekijänä.
Kirjan lopuksi hahmotetaan tulevaisuutta. Siihen kai olisi parasta syventyä tarkasti. Näin vanhana tahtoo kuitenkin aina ryhtyä nostalgisesti muistelemaan ja ihmettelemään menneen ihanuutta. Johtuneeko se siitä, ettei pääse enää osallistumaan tulevaisuuteen. Oliko se arkkitehtiprofessori emeritus Osmo Lappo, joka juuri kertoi katselevansa enemmän taakseen kuin eteensä. Osmo on 91-vuotias. Minä olen sentään häneen verrattuna nuori. Täytin juuri 85. Kirjaa lukemalla voi kuitenkin katsella eteensä.
Palvelumuotoilu - päivän teema
Jaakko Wäänänen kirjoittaa otsikolla: ”Sisustussuunnittelusta palvelumuotoiluun”. Tärkeä otsikko, sillä siitä tuli koko kirjan nimi. Jaakko esittää palvelumuotoilun määritelmäksi: ”Palvelumuotoilu on palvelujen ja asiakaskokemusten kehittämistä, jossa korostuu palvelutapahtuman kokeminen yksilön näkökulmasta.” Vielä hän kuvaa palvelumuotoilua näin: ”käyttäjälähtöisyys, yhteissuunnittelu ja osallistaminen, ennakointi, käyttäjän konteksti, systeemisuunnittelu, monikanavaisuus, visualisointi, testaus, kokonaisvaltaisen kokemuksen hahmottaminen.” Hän kirjoittaa sosiaalisen median valtavirtaistumisen olevan yksi juurisyy sille, miksi juuri viime vuosikymmenellä asiakaskokemuksestaon tullut niin iso teema liikkeenjohdossa. ”Ei siksi, että yhtiöt olisivat yhtäkkisesti kiinnostuneet asiakkaasta entistä proaktiivisemmin ja entistä enemmän, vaan siksi, että sosiaalisen median tuoman reaaliaikaisen läpinäkyvyyden seurauksena riski jäädä kiinni huonosta palvelusta tai petetyistä lupauksista maailmanlaajuisesti kasvoi ennennäkemättömän suureksi ja ennen kaikkea hallitsemattomaksi yhtiöiden johdolle.” Hän kertoo vielä datatieteiden yhdistämisestä muotoiluun: datatiede koostuu koneoppimisesta, sovelluskehityksestä, matematiikasta, tilastotieteistä, signaalinkäsittelystä, optimoinnista ja visualisoinnista. Vielä hän korostaa muotoilusta kiinnostuneiden insinööri tai kauppatieteiden opiskelijoiden uramahdollisuuksista. Nyt hieman ihmettelen. Arvostan suuresti palvelumuotoilijoiksi ilmoittautuneita. Heitä on runsaasti minun rakkaissa entisissä työtovereissani. En sitten kuitenkaan ymmärrä mitä muotoilulla on tuon asian kanssa tekemistä. Ymmärtäisin paremmin, jos toimialaa nimitettäisiin palvelusuunnitteluksi. Olisiko tässä käynyt samanlainen nimierehdys mistä Yrjö Sotamaa puhuu yliopiston nimen suhteen. Ei nimi miestä pahenna, sanoo suomalainen.No niin, annetaan nimen olla. Se mitä nyt kutsutaan palvelumuotoiluksi, on tärkeä suunnitteluala. On hienoa, jos designerit pääsevät tekemään näitä asioita joissa ei muodonannolla ja taiteella ole varsinaista osaa – vain sivuosa. Jaakko Wäänäsen artikkeli herätti minussa kysymyksiä. Yhteiskunta muuttuu ja ammatit sen mukana. Opin taas uutta, vaikka tavan mukaan jokin asia jäi ärsyttämään.
Onko palvelumuotoilu hypetystä?
VTT:llä työskentelevän Niall Shakeshaftin artikkeli täydentää hauskalla ja hieman ironisella tavalla Jaakon tarinaa. Hän aloittaa kertomalla toimittajasta joka epäilee palvelumuotoilun olevan yli-hypetetty ja vielä sanoo palvelumuotoilun olevan kymmen vuoden päästä pelkkä vitsi. Niall kirjoittaa ryhtyneensä puolustuspuheenvuoroon. Hän sanoo artikkelinsa olevan sellainen. Hän kyllä myöntää ongelmat. Hän kirjoittaa suurista suunnittelutoimistoista (design agencies) jotka luovat massiivista hybristä tyyliin: jos sinulla on hyvä vasara, niin mikä tahansa probleema ryhtyy näyttämään naulalta. Monet ovat alkaneet tarjota asiakkailleen ’design-driven’, ’deep reaching’ -bisnesmalleja ja kulttuurisia muutosohjelmia. Alalla vallitsee vielä nuoruus josta pitäisi päästä aikuisuuteen. Niall ottaa esille ’Design Thinking’-prosessin. Hän kirjoittaa muotoiluajattelulla olevan rikkaan ja jalon historian, mutta sanoo asian kaupallistuneen ja muuttuneen hauskoiksi luoviksi harjoituksiksi, työpajoiksi ja viihteellisiksi PostIt-lappuleikeiksi, usein vielä ilman kunnon valmistelua ja seurantaa ja vielä niin että aikaa vievät tutkimus ja prototyyppivaiheet jäävät tekemättä. Nyt ryhdyn ymmärtämään palvelumuotoilun ideaa. Joskus ennen tuota kutsuttiin vuorovaikutussuunnitteluksi tai aivan yksinkertaisesti ryhmätyöksi. Uutta on, että Design-sana on tuotu juhlistamaan prosessia. Miksi muuten sana suunnittelu ei kelpaa? Eihän ”design” ole muotoilua. Menin vielä Aalto-yliopiston sivuille ihmettelemään palvelumuotoilua. Sieltä minulle selvisi, että Oodi-kirjaston suunnitelma ja rakentaminen ovat palvelumuotoilun tuote. Suunnittelun aikana oli harjoitettu laajaa ja systemaattista yhteistyötä tulevan palvelufunktion ja siihen liittyvien asiakassuhteiden arvioimiseksi. Tulos on hyvä ja kirjasto on saanut ansaitsemansa kiitokset. Kaipa siinä palvelumuotoilijoiden ohella on jotain tekemistä arkkitehtuurimuotoilijallakin ja lieneepä siellä ollut mukana suuri määrä insinöörimuotoilijoita. Nyt lopullisesti kuitenkin viisastuin ymmärtämään mistä puhutaan. Asia ei tainnut selvitä – ainakaan paljoa.
Kuva: Dance of starlings (Creative commons)
Kaupunki ja kitka
Kirjan viimeinen artikkeli on Kivi Sotamaan kirjoittama. Hän kirjoittaa uudesta tavasta katsoa maailmaa. Hän kirjoittaa mielenkiintoisella ja ymmärrettävällä tavalla digitalisaation tarinaa. Hän kirjoittaa mm. näin: ”Tulevaisuudessa suunnittelijoiden kyky unelmoida, kuvitella ja hahmottaa laajoja kokonaisuuksia tulee nousemaan yhä tärkeämmäksi eri teknisten spesialiteettien moninaistuessa ja eriytyessä. Suunnittelijoiden kyky tarkastella koko arvoketjua, kuvitella uusia tulevaisuuksia ja organisoida eri tekijät yhteisen päämäärän taakse on tärkeä. Tämän roolin rinnalle nousee myös merkittävä vastuu suunnittelun kulttuurisen roolin eli kitkan vaalimisesta taiteessa, kaupunkitilassa, esineissä ja rakennuksissa. Vanha kysymys nostaa taas päätään. Miten suunnittelua voidaan käyttää kriittisenä kulttuurisen vaikuttamisen välineenä samalla kun työn maksajat ovat rikkaita yksilöitä, yrityksiä tai instituutioita, joilla ei välttämättä ole yleinen hyvä vaan puhdas rahan teko mielessä?” Tuo kitka oli mielestäni hyvä oivallus. Kivi kirjoittaa: ”Kitkaton kaupunki olisi kulttuurisesti kuollut kaupunki, kitkaton taide olisi vain viihdettä. Arkkitehtuurilla ja muotoilulla on taiteen kaltainen vastuu herättää ajatuksia ja keskustelua.”
Tähän on hyvä lopettaa! Mieli askartelee.
