On tapana sanoa, että nyt elämme muutoksen aikakautta. Muutos on moninainen, mutta ympärillämme ja meissä itsessämme on samanaikaisesti valtava pysyvyyden pakkovoima. Hyvässä ja pahassa. Hitausvoimat estävät muutosta tai ainakin jarruttavat sitä. Me emme myöskään näe muutosta. Muutos tapahtuu jossain meidän - enemmistön - ulkopuolella. Näkyykö sosiaalinen muutos arjessamme? Tuntuuko varallisuuden keskittyminen meidän kotitaloudessamme? Vaikuttavatko pörssiheilahtelut tuhoisasti minun kukkarooni? Näenkö segregaation kävellessäni tuttua reittiä kaupungissa? Tunnenko ketään maahanmuuttajaa? Kompastelenko heihin? Kärsinkö heikosta ilmanlaadusta? Vaikuttaako lisääntyvä nettikauppa minun ostoksiini? Olenko joutunut ongelmiin taksien kanssa? Onko junani liian hidas? Pelkäänkö varkaita tai muita rikollisia? Jouduinko pulaan, kun en pääse lääkäriin? Onko omaiseni ala-arvoisessa hoidossa? Onko asuinympäristöni slummiutunut täydennysrakentamisen vuoksi? Alentavatko liikenneruuhkat minun elämänlaatuani? Puuttuko sähköautoltani latauspiste?
No, jos kysyisin: ”Onko palkka liian pieni?”
Silloin moni meistä antaisi myönteisen vastauksen, tuskin kukaan sitä sentään liian suureksikaan väittäisi. Jos taas kysyisin joltakulta: ”Oletko yksinäinen?” Moni saattaisi vastata kärsivänsä yksinäisyydestä tai parisuhdeongelmista, ehkäpä juuri rakkauden puutteesta. Tiedämme että maassa on suuri määrä kansalaisia jotka kärsivät sairauksista, home-ongelmista, syrjäytymisestä ja työttömyydestä. Heitä emme voi unohtaa, mutta emme tunne heidän kaltaisiaan. Tai jos tunnemme, emme osaa auttaa. Kuinka paljon heitä on? Vastaan, että vuodepotilaita on 50 000, mielisairaaloissa on 25 000, syrjäytyneitä on 100 000, home-ongelmista kärsiviä on 80 000, työnhaluisia työttömiä on 150 000, asunnottomia on 10 000 ja vankiloissa istuu 3 000. Onhan heitä vielä lisää, alkoholistit, kiusatut ja parisuhde-elämässä kärsivät, sairaat vanhukset, muiden muassa. Heitä on paljon. Vähintään puoli miljoonaa, ehkä enemmän. Joka kymmenes suomalainen – tai vielä useampi on heitä. Mutta minä – enemmistön edustaja – en tunne heitä. Enkä tee mitään heidän hyväkseen - henkilökohtaisesti.
Moniko suomalainen kärsii elämässään? Ehkäpä joka seitsemäs suomalainen on onneton. Rahan puute, sairaus, työttömyys tai yksinäisyys voivat olla kärsimyksen syynä. Saattaa olla myös niin että kärsimykset kasaantuvat ja vahvistavat toisiaan. Määrä on suuri, mutta suuri osa meistä ei koskaan kohtaa näitä onnettomia. Minäkään en tällä hetkellä tunne yhtään kärsivää ihmistä. Olen onnellisten joukossa. Kysyn itseltäni, olenko velvollinen tekemään jotain jonkun tuntemattoman puolesta? En kuule vastausta!
Muutoksen hallinta
Siirryn vaikeasta ja hyvin henkilökohtaisesta kysymyksestä yleisemmälle tasolle. Pakenen sinne. Muutoksen hallintaan. Tämän päivän Hesarista löydän mielipidekirjoituksen, joka on otsikoitu: ”Tarvitsemme muutosten älykästä hallintaa.” Kirjoittajina ovat Reijo Karhinen, Mika Pantzar ja Johanna Vesterinen. He edustavat kirjoituksessaan Liikesivistysrahastoa. He kirjoittavat: ”Muutosten nopeus asettaa valtavia haasteita yksilöille, yrityksille ja koko yhteiskunnalle. Yritysjohtajan pitää elää niin, että hän on kymmenen vuotta edellä muita. Hänen pitää ymmärtää yhteiskunnallisia muutoksia ja sitä, miten ne vaikuttavat yrityksen liiketoimintaan – sekä kyetä tulkitsemaan muutosta muille. Sama vaatimus koskee yrityksiä, koko yhteiskuntaa ja julkisia toimijoita.”
Kirjoittajat vaativat yritysjohtajilta aikajohtajuutta. Olisi oltava kymmenen vuotta edellä aikaansa. Mielenkiintoista. Yrityksillä ei juurikaan ole näin pitkiä tulevaisuuden visioita. Enemmänkin uskotaan 1-2 vuoden strategioihin. Useimmiten mennään kvartaalien tahdissa. Yhdyskuntasuunnittelu puolestaan ennustaa yhden sukupolven päähän. Ennusteet ovat enemmänkin menneet pieleen kuin että ne olisivat menneet nappiin. Joskus menneinä vuosina meitä pommittivat maaltamuutto, lähiörakentaminen ja auto. Tuosta pommituksesta selvittiin kunnialla. Sen ajan mittapuiden mukaan. Nyt mittapuut ovat muuttuneet. Jotkut sanovat silloin tehtyä ympäristörikollisuudeksi. Nyt pommitus on tullut monimuotoisemmaksi. Siihen sisältyy sosiaalinen muutos. Väestö ikääntyy ja yksinäistyy. Monet kulttuurit porisevat samassa padassa. Keitto ei tahdo kypsyä. Nytkö emme tee virheitä? Teemme niitä tukuttain. Niitä tekevät kaikki yhteiskunnan vaikuttavat lobbyt: poliitikot, byrokraatit ja bisneksentekijät. Kansa tarkkailee median ja somen luomasta tirkistysreiästä. Uskoo kaiken muutaman poliittisen mediavaikuttajan käsiin. Näkymätön käsi liikuttaa tuntemattomia voimia. Tulevaisuudentutkijat sanovat, että digitalisaatio, jakamistalous, pelillistäminen ja robotiikka - itseajavine autoineen, pelastavat meidät kaikelta. Uskotko tuohon pelastussanomaan?
Työkalupakit
Tekemistä on montaa lajia. Minä puhun tietysti suunnittelusta ja hieman suunnittelun suunnittelusta. Useimmiten puhun suunnittelusta kotimaassa. Saatan kuitenkin usein hairahtua puhumaan suunnittelusta ulkomailla ja erityisesti kehittyvässä maailmassa. Tehdäksemme töitä tulevaisuuden hyväksi ja muutoksen ohjaamiseksi kotimaassa ja maailmalla tarvitsemme kahta asiaa: rohkeutta katsoa tulevaisuuteen ja työkalupakit jotain tehdäksemme. Uskallammeko katsoa tulevaisuuteen? Tässä puuttuu rohkeutta. Meillä on kyllä olemassa työkalupakit. Kullakin ammatilla omansa. Haasteina ovat jäykät rakenteet ja teollisen ajan työkulttuuri, niilläkin aloilla, joissa työ on jo purskeista, monimuotoista ja kaikkea muuta kuin suoraviivaista. Ehkä haasteena on myös asioiden tärkeysjärjestys. Oma elämä astuu usein edelle, ja vaikeat haasteet jäävät taka-alalle. Ja ehkä suunnittelijan kotoisen arkipäivän tasolla ajattelumme hairahtuu kuvittelemaan asemakaavan olevan juridiikkaa varten, liikenne-ennusteen palvelevan hyötykustannussuhdetta, torinaluspysäköinnin olevan autoja varten, kävelykatujen olevan bisnestä varten, suihkulähteen olevan veden solinan vuoksi, katujen olevan vain pitkittäistä liikennettä varten, puistojen olevan vihreän värin vuoksi tai monumentin olevan henkilön habituksen tunnistamista varten.
Tietämättömyyden hallinta
Ystäväni, kahden kaupungin kaupunginjohtaja ja entinen työntekijäni Pekka Kettunen kirjoitti 2001 blogissaan näin: ”Maailma ja elämän ongelmat ovat tulleet monisäikeisiksi. Siksi menestyksekkäät organisaatiot on järjestettävä niin, että ne oppivat tietämyksen rinnalla hallitsemaan tietämättömyyttä. Pyörteisessä maailmassa ja uutta luovassa tilanteessa tarvitaan aavistuksia, intuitiota, arvailua, tapailua ja luovuutta. Asioihin vaikuttavat muuttujat joudutaan määrittelemään uudelleen ja sanomatta jääneitä oletuksia on opittava kyseenalaistamaan. Näissä tilanteissa tarvitaan tietämättömyyden hallintaa, johon vanhakantainen organisointi ei sovellu.”
Mitähän Pekka tuolla tarkoitti? Hän tarkoitti, että murrosjohtajuudessa tulee korostaa enemmän improvisointia kuin ennusteita, kiinnittää enemmän huomiota mahdollisuuksiin kuin rajoituksiin, keksiä ratkaisuja mieluummin kuin lainata niitä, kannattaa tilapäisyyttä enemmän kuin pysyvyyttä, arvostaa väittelyä enemmän kuin hiljaisuutta, rohkaista epäilemään mieluummin kuin poistamaan epäilyjä, tehdä jatkuvasti kokeiluja mieluummin kuin etsiä lopullisia ratkaisuja, ja hakea ristiriitoja sen sijaan, että pyrkisi hautaamaan niitä. Lainasin tuossa Pekan sanoja. Ne ovat viisaita sanoja.
Voimmeko unelmoida yhdessä?
Miten kaikesta muutoksesta saadaan luotua positiivinen voima, unelma? Meidän olisi unelmoitava yhdessä. Mutta unelmoimmeko yhdessä? Voimmeko unelmoida yhdessä? Onko meille varattu aikaa tai paikkaa siihen? Haluammeko unelmoida yhdessä? Onko sinulla tai minulla halua unelmoida yhdessä? Nyt olemme jättäneet unelmoinnin poliitikkojen käsiin. Voiko strategia olla unelma? Voiko prosesseista unelmoida, poliittisesta prosessista, sosiaalisesta prosessista, suunnittelun prosessista, rakentamisen prosessista. Onko unelma aivan väärä sana? No, se on väline, itsessään unelma unelmasta. Minun unelmani rajoittuu rakennettuun ympäristöön. Omana aikanani olen ollut unelmissa mukana 65 vuotta. Kun päätöksiä syntyy suunnittelu kestää vuoden, kaksi. Rakentaminen saman ajan. Sitten kaikki on valmista. Hanke luovutetaan ihmisten ja kunnossapitäjän haltuun. Alkaa hankkeen elinkaari. Sen ikä on 20 tai 50 vuotta, joskus sata vuotta. Hanke alkaa tuottaa ”hyötykustannussuhdetta”. Mitkä ovat hyödyt? Kustannukset kyllä tunnetaan, mutta hyödyt? Hyödyt saattavat olla mukavuutta, viihtyisyyttä, rahaa tai aikaa. Suurimmat hyödyt ja kustannukset muhivat terveydenhoidossa ja sosiaalihuollossa. Mielenterveydessä ja hyvinvoinnissa. Miten niitä mitataan?
Kaupungistuminen on maailman suuri megatrendi. Katselen sitä yhtä tietämättömänä kuin pulu Manhattanin parvekkeella. Vuonna 1950 maailman urbaani väestö oli 30 % koko väestöstä, nyt vuonna 2019 se on 56 % ja vuonna 2050 sen arvellaan olevan 68 %. Ennusteet sanovat urbanisoitumisen vuoteen 2050 mennessä tapahtuvan 90 prosenttisesti Afrikassa ja Aasiassa. Intiassa urbaani väestö kasvaisi 400 miljoonalla, Kiinassa 300 miljoonalla ja Nigeriassa 200 miljoonalla. Euroopan nykyinen urbaani väestö on 75 % koko väestöstä eli 550 miljoonaa. Sen ennustetaan kasvavan vuoteen 2050 mennessä 40 miljoonalla. Slummiutuminen on maailman ongelma numero 1. Olisiko meillä asian kanssa jotain tekemistä - annettavaa?
Yhteisöllinen prosessi
Kansalaisyhteiskunnalla on ankaria haasteita. Unelmointi ei onnistu ilman kansalaisia, mutta se ei myöskään onnistu ilman ammattikuntien sulauttavaa yhteistyötä. Yhteistyö ei tarkoita informaation vaihtoa. Yhteistyö ei ole myöskään vuorovaikutusta siten että vuorotellen puhutaan. Todellinen vuorovaikutus on roolipeliä, roolinvaihtoa. Reviiriltä ja mukavuusalueelta poistumista ja toiselle siirtymistä. Ja sen hyväksymistä, että jokin ”ulkopuolinen” tunkeutuu sinun itseoikeutetulle tiedon ja taidon alueellesi. Vasta silloin dialektiikka ja debatti tuottavat tuloksia. Tilanne saattaa olla irrationaali. Ammattikuntien rajoja kaadettaessa saattaa syntyä rytinää. Joskus ennen tuota vaihetta kutsuttiin jyvityksesi. Riihessä rytisee. Niin ideariihessäkin. Tuloksena syntyy luovuuden ituja. Nuo idut voidaan sitten alistaa rationaalisen työstämisen kohteeksi.
Näyttämöllä
Ei ole kysymys siitä, että te teette sen mikä teidän pitää tehdä. Kysymys on siitä, että te teette jotain enemmän. Teette sen mitä olette velvollisia tekemään. Jos te teette vain sen työn joka vastaa teidän koulutustanne tai asemaanne, sekään ei riitä. Jos te teette vain sen työn mikä teidän pitää tehdä, se ei missään tapauksessa riitä. Teidän on ylitettävä rajoja. Teidän on astuttava näyttämölle. Sisäistettävä laadittu käsikirjoitus ja ohjaajan toimet ja vielä toisten näyttelijöiden läsnäolo. Teidän on eläydyttävä vuorovaikutukseen ja yhteistyöhön. Olette näyttämöllä, jossa kaikki on läpinäkyvää.
Maita ja kaupunkeja mitataan, me kärjessä!
Kaupunkiemme sielua ei voi kuvata pelkillä teknisillä faktoilla. Maita ja kaupunkeja kyllä vertaillaan erilaisilla ominaisuuksilla. Suomi ja Suomen kaupungit ovat pärjänneet hyvin näissä kansainvälisissä vertailuissa. Suomessa on maailman paras hallinto, opetuksemme on ykkönen maailmassa, olemme turvallisin maa, olemme maailman neljänneksi paras maa, meillä on toiseksi paras poliisi, vähiten organisoitua rikollisuutta, kolmanneksi vähiten korruptiota, kolmanneksi vaurain ja hyvinvoivin maailmassa, maailman parhaat pankit, paras maa maailmassa perusoikeuksien suojelussa, maailman onnellisin maa, luottamus kanssaihmisiin ja sukupuolten tasa-arvo parasta Euroopassa, viidenneksi vähäisimmät tuloerot OECD-maissa, toiseksi korkein uudistuvan energian osuus EU-maissa, maailman korkein ”human capital”, maailman lukutaidon ykkönen, Euroopan korkein digitaalisen tiedon taso, puhtaan teknologian kakkosmaa, suomalaisilla lapsilla on maailman viidenneksi paras lapsuus ja vielä Euroopan korkein väestön liikunnallisuus – ja minä kun edellisessä blogissani syyllistin meitä sohvaperunoiksi.
Helsinki on puolestaan paras asuinpaikka 65 kaupungin vertailussa, toiseksi paras kaupunki startup yrityksille, asukkailla on paras asukastyytyväisyys kaupunkiinsa, kolmanneksi paras teknologian, innovaation ja yrittäjyyden kaupunki, meillä on Euroopan paras kaupunkiliikenne ja liikkumisympäristö ja kaiken lisäksi olemme maailman rehellisin kaupunki.
Ilmainen ehdotus
Melko huimaavia arvosanoja. Mutta ilmankos me sitten ollaankin maailman onnellisin kansa. Asumme maanpäällisessä paratiisissa. Asukkaiden toiveiden summa ei tietenkään ole tulevaisuuden kaupunkimme todellisuus. Ei se todellisuus myöskään ole poliitikkojen nykyisten toiveiden summa. Jotain muuta se on. Miten sitä hahmottaisi. Tilastoilla ehkä, mutta jo hampaissa rahisee. Kauniilla visualisoinneilla ehkä? Miksei, mutta ei vakuuta. Nyt ilmainen idea: kirjallisuudella, teksteillä, romaaneilla, novelleilla! Juuri taannoin keksimme Pietarsaaren keskustakehittämisen seminaarissa ehdottaa työ aloitettavaksi esseillä joita valitut kaupunkilaiset kirjoittavat. Helsinki on suuri yhteisö, jatkuvasti kasvava ja muuttuva yhteisö, tarvitaan hieman suurempia tekoja. Kaupungissa järjestetään jatkuvasti arkkitehtikilpailuja uusien alueiden kehittämiseksi tai uusien rakennusten ideoiksi. Palkinnot ovat yleensä muutamia kymppitonneja. Nyt siis ehdotan, että Helsingin kaupunki järjestää 5 vuoden välein kirjoituskilpailun jossa on kaksi sarjaa; romaanien sarja ja tietokirjojen sarja. Teoksien otsikon tulisi sivuta teemaa ”Kaupunkini, ennen, nyt ja tulevaisuudessa”. Ensimmäinen palkinto romaanien sarjassa olisi kuusikymmentä tonnia ja siitä sitten muut palkinnot ja lunastukset, palkintosummana kaikkineen parisataa tonnia. Sama juttu tietokirjojen sarjassa. Vastaisi arkkitehtikilpailujen palkintotasoa. Mikä olisi tulos? Tuloksena saisimme korkeatasoista kirjallisuutta ja samalla siinä ohessa mahtavan keskustelun alustan. Niin, nykyään pitää puhua aina alustoista. Tämä alusta eroaisi somen alusastiasta. Kansalaiset pääsisivät mukaan keskusteluun. Keskustelu kaupungistamme leviäisi kulovalkean tavoin, niin kuin Räikkösen tai Loirin kirjoista keskustelu. Kirjoista syntyisi tulevan kaavoituksen ja kaupunkikehittämisen unelmia. Niitäpä tuossa blogin alussa kaipasin ja nyt selvisi miten niitä voisi synnyttää.
Runo
elämme yhteisössä
vanhat ja nuoret yhdessä
työpaikalla
vanha katsoo nuoreen eikä ymmärrä
nuori katsoo vanhaan eikä ymmärrä
vanha ei ymmärrä että
nuori katsoo kaleidoskooppiin:
näkee sirpaleita!
nuori ei ymmärrä että
vanha katsoo elämäänsä:
olinko osa tuota unta?
vanhan rukous:
rakkaus, katson uneen, todellistako?
rohkeus, annatko uuden tilaisuuden?
runous, onko myöhäistä kokea tuntematon?
nuoren rukous:
rakkaus, etsin!
rohkeus, tarvitsenko?
elämäni runo, uskallanko?
me kaikki, nuoret ja vanhat, elämme alun lopun
ja lopun alun hämärässä vyöhykkeessä twilight zonessa
kysymme:
onko mahdollista rakastaa?
tarjoutuuko tilaisuus olla rohkea?
voinko kokea tuntemattoman?
vastaukset, on, on, on tai ei, ei, ei, me päätämme ne
kaikki riippuu siitä, haluammeko tulevaisuuden 
