Suomalaisten lomakaudet ja kesämökkeilykaudet alkavat olla taas lopuillaan. Toista oli ennen aikaan, kun koululaisilla lomat loppuivat vasta elokuun lopulla. Tosin kyllä maalaiskouluissa aloittelivat jo elokuun viimeisellä viikolla. Äiti pani minutkin viikoksi ”harjoittelemaan” Salonsaaren kansakoulun ensimmäiselle luokalle ennen valmistavaan kouluun menoa Nervanderinkadulla. Salonsaaressa kaikki neljä ensimmäistä luokkaa olivat samassa luokkahuoneessa yhden ja saman opettajan hoivissa. Nervanderinkadulla Gertrud von Pfahler opetti kahta valmistavan koulun luokkaa yksin, mutta luokat erillään. Elettiin vuotta 1940. Talvisota oli sodittu ja oli välirauhan aika. Sitten sodat jälleen alkoivat suurena maailmanroihuna. Meidän koulumme sai siipeensä vuonna 1944. Jouduin tai pääsin vajaaksi vuodeksi Tampereen Suomalaiseen Yhteiskouluun, isäni kouluun. Miksi nämä koulut nyt tähän alkupuhteeksi? No siksi että olen katsellut sivusilmin ja opastuksin oheistettuna nykyajan lukiolaisen täysin digitalisoitua koulun aloitusta. Kaikki tehdään koneella. Matikan tehtäviä myöten. Onneksi nuoren kokin ruoka sentään vielä on luomua. Ja ajatukset.
Eläkeläisen mökkipuuhat
Sääolot vaikuttavat eläkeläisen mökkipuuhiin. Säissä ei ole ollut valittamista. Paitsi nyt on lähes katastrofi. Sienet ja marjat ovat teillä tietymättömillä. Eläkeläisen puuhiksi jää metsän katselu, tuo kasvun ihme, veden välkkeen ja värien vaihtelun ihailu, täysikuun elokuun huuma. Väliin mahtuu pientä rakentelua. Ei nyt juuri paljoakaan omakohtaista, mitä nyt pientä korjailua, klapin tekoa, pihakalujen värkkäilyä. Tammelan mökille tuli kuitenkin rakennettua pihakatos. Veikko rakensi. Kelomökkiin ei nyt juuri muovi sovi, mutta minkäs teet, tyyliin sopivien panssarilasien leikkaus paikkaan sopivaksi olisi ollut liian haastavaa.
Eläkeläinen ihailee metsää, järven välkettä, osmankäämien huojuntaa, lintuperheiden kirmailua, täysikuuta - ohessa hieman rakennellaan. Toinen naispuolinen eläkeläinen tässä vierellä – täydessä työn touhussa -tuntee kuitenkin pienoista syyllisyyttä mitääntekemättömyydestään, kun työtätekevät lähtevät aamutuimaan työpaikoilleen. Minulla se tunne on jo hävinnyt.
Sieniaika ja marjojen aika
Elokuun loppupuolen pitäisi olla sienien ja marjojen aikaa. Juuri nyt armon vuonna 2019 näyttää huonolta. Jokavuotisen Lapin hillamatkan tekevät ystäväni kävivät tutuilla hillasoilla. Suot olivat tyhjät. Ystäväni Jyväskylästä sanoo mustikoiden olevan kuivia ruppanoita. Toinen ystäväni Savon mailta sanoo samaa. Mustikkasato on asiantuntijoiden mukaan jäämässä murto-osaan huippuvuosista ja puoleen normaalista. Puolukkasadon suhteen on vielä toiveita. Sienien suhteen esiintyy erilaisia arvioita. Sieniä kävimme itse verifioimassa Tammelassa. Sienipaikat ovat vuosikymmenten ajalta tuttuja. Tatteja emme vielä uskoneet odottaa, mutta vaaleiden orakkaiden taattu paikka oli odottamassa. Myös kanttarellit tarkoin paikannettuina olisivat valmiina edes yhtä sienikastiketta varten. Myös mökkitontin pienet kanttarelliesiintymät pelastaisivat tilanteen, jos se oikein pahaksi kääntyisi. Lopputulos oli surkea. Tulopäivänä saimme sentään pienen soosin kahdesta rusko-orakkaasta ja kolmesta kanttarellista. Toisena päivänä, oletettuna sienestyspäivänä tuloksena koko laajasta metsästä oli yksi limanuljaska. Mukana oli sentään sienestyksen tarkkasilmä – Liisa, jolta ei yksikään sieni jää näkemättä. Parin viikon sateen rypäykset eivät siis ole saaneet sieniä toivottuun kasvuvauhtiin. On odotettava ja keksittävä muita puuhia. Sienikuivuri ladon nurkassa odottaa hiljaisena. Kopat tyhjinä odottavat saalista.
Tammelan metsien mestarillinen sienisaalis: yksi limanuljaska kopan pohjalla! Matias sanoo, että sen voisi voissa paistaa. Jäi paistamatta, vaikka syötävä se tuokin on.
Kasvihuone ja vihannesmaa korvaavat
On käännyttävä kasvihuoneen ja vihannesmaan puoleen. Siellä tapahtuu. Pienessä kasvihuoneessa kasvavat tomaatit – yhdeksän lajiketta, aivan maukkaita. Kurkut, avomaalla ja kasvihuoneessa tuottavat ihanan makuisia hedelmiään. Pesusienikurkku, ehtiikö se vielä? Viidakkokurkut ovat peukalonpään kokoisia, ehtivät vielä vokkipannuun. Tuliset chilit antavat väriään. Ovatko liian tulisia, kysyy Liisa? Kreetalta siemeninä tuodut kalebassit ovat silmän iloksi. Ne eivät näytä ehtivän kasvaa helistimen kokoiseksi, saatikka että niitä suuhun pantaisiin. Jättipinaatti ja pinaatti reuhuavat. Kreetan siemenestä lähteneet munakoisot eivät näytä ehtivän makua hersyviksi paistoksiksi. Tillit, persiljat, minttu, salaattifenkoli, kesäsipuli, salaatit ja basilika kasvavat lavassa röyhyten. Kasvimaalla on tietysti perunoita - maanmainioita, maa-artisokkaa, punajuurta, härkäpapuja, porkkanaa, varsiselleriä, fenkolia, persiljaa, ruohosipulia, lipstikkaa ja raparperia – joskin jo voipuneena. Kurpitsat ovat kasvimaan kaunistus, niitä on spagettikurpitsaa, jättikurpitsaa ja vielä jotain tuntemattomia lajikkeita. Kriikunat ja luumut ovat juuri kypsymässä. Kukkavaasien ja ruokien kaunistukseksi kasvimaalla kasvaa vielä ruiskaunokkia ja krasseja. Ruiskaunokin terälehdet ovat nuorisokokkimme Eemelin suosittuja koristeita hänen taidokkaiden annostensa viimeistelyssä.
Kasvihuone on meidän viimekesän suuri hankintamme. Suureksi sen tekee onnemme ja ihailumme nauttiessamme kasvien kauneudesta ja viime kädessä suumme ja vatsamme nauttii ikiomista tuotteista. Ovatko ne todella paljon parempia kuin kaupasta ostetut? Kanankakkako sen tekee? Ei varmaan. Sen tekee se rakkaus ja intohimo millä niitä on kasvatettu.
Nuoren kesäkokkimme Eemelin viherpanostukset tulevat omasta puutarhasta. Vasemmalta ylhäältä kanttarellimousse ruislastuilla persiljalla koristeltuna, tartar kasvimaan kasviksilla krassin lehdillä koristeltuna – syötäviä nekin, neljän sortin leipää persiljavoilla ja sipulisuolalla, kesäkurpitsankukka tällä kertaa vain koristeena, paahdettua possunkylkeä brioshilla ja paikalta kerätyillä siankärsämöillä, paikallista karitsan paistia ja kuusenkerkkähyytelöä lisukkeena pinaatinlehtiä, taimen ohrasuurimoilla ja oman maan omenilla, päällä fenkolin kukkia, jälkiruokana omatekoista sahramikakkua mantelikastikkeella, ruiskaunokkeja. Viimeisessä kuvassa kokki pistaasijäätelöänsä tarjoamassa.
Toiveita ei ole menetetty
Syksy on ihanaa aikaa. Se on vielä edessä. Minun opettajani ja luokanvalvojani oli aikoinaan Lauri Pohjanpää. Häntä kutsuttiin Possuksi. Kai se oli sitten opettajien koulukiusaamista, kun käytimme usein sanontaa: ”Huis sika metsään!”. Lauri Pohjanpään tunnettu runo tuli ensin mieleen syksyä ajatellessa: ”Kaksi vanhaa, vanhaa varista nuokkuu hiljaa pellon aidalla.” Se ei nyt oikein meille käynyt, sillä yritämmehän vielä molemmat olla hereillä ja odottaa ensin syksyä ja sitten kevättä, ja useita sellaisia. Liisalle tuli sitten mieleen epäilyttävä ehdotus. Hän ehdotti Pentti Saarikosken kirjoittamaksi arvelemaansa: ”Syksy saa, mutta minä en!” Kari Rydmanin blogi 22.9.2014 paljastaa kuitenkin kirjoittajaksi Ylioppilaslehden pakinoitsija Pekka Haukisen. Hänellä säe kuului näin:
On kesä mennyt,
tunne lämpöä en nyt,
syksy saa
- minä en.
Tämä tuntui hieman sopimattomalta ja valitsimme sitten yhdessä Liisan kanssa loppurunoksi Pentti Saarikosken runon syksystä ja rakastavaisista - se sopi meille:
En puhu pitkään.
Puhuminen tulee kalliiksi.
Minun on säästettävä rahaa sitä päivää varten, joka ei odota.
Jos minä olen syksy ja sinä olet kevät.
Niin silloin minä odotan sinua.
