Nyt on koulujen hiihtoloma. Se on perinteistä Tallinnassa oleskelun aika. Tallinna on ihana paikka. Varsinkin Tallinnan vanha kaupunki ja minun jalkapuolen kannalta etenkin Toompean mäki. Olen kirjoittanut Tallinnasta kymmeniä blogeja. Olen kirjoittanut paikan muuttumattomuudenihanuudesta. Olen kirjoittanut historiallisista naapureistani aina Pietari Suurta myöten. Olen kirjoittanut hänen hevosistaan, koiristaan ja rakastetuistaan. Hänen voittoisan vierailunsa aikaan Tallinnassa vuonna 1711 hänen hevosensa asusteli minun nykyisen olohuoneeni paikalle. Olen väittänyt Lisetten olleen minun taloni korkea-arvoisin vieras. Olen myös kirjoittanut naapurikorttelin vihaisesta paronista, joka muurasi rohkeaan ritariin sotkeutuneen tyttärensä talon muuriholveihin. Sittemmin tytär ryhtyi kummittelemaan ja ajoi kolmekymmentäluvulla ranskalaisen sotilasasiamiehen silloiselle Douglas strasselle, nykyiselle Piiskopille, jonne hän lyyhistyi huutaen: ”La dame blanche elle me poursuit, elle me poursuit”. Olen myös kirjoittanut ruotsalaisesta Carl Mothanderista, joka saapui vuonna 1928 Tornion kautta kiertäen vuoden 1923 Fordillaan Helsingistä Tallinnaan ja päätyi naapuritalooni Toompealla. Hän päätyi kaiken lisäksi Toisin kartanon perijättären aviomieheksi. Kartanon maat ja metsät oli tosin Viron itsenäistymisen vuosina jo siirretty valtion ja torppareiden haltuun. Mothander tarkkailee Tallinnan satamassa muita matkustajia: ”He olivat pääosin naisia, extravagantteja ulkonäöltään, sotamaalattuja ja parfymoituja - aina nenän ja silmän sietokyvyn rajalle. Heidän takkinsa näyttivät siltä kuin ne olisivat maksaneet 650 vaikka todellisuudessa maksoivat 195. Hatut olivat mitä rohkeimpia, silmät belladonnan arvoituksellisia, puoliaidot korut säteillen, korvakorut suuria kuin soppalautaset ja markiisisormukset pitkiä kuin sormilastat.” He olivat Mothanderin arvion mukaan silkki- ja kauneusalan naisia, jotka palasivat ostosmatkoilta Helsingistä - ”Eestin Pikku - Pariisista”. Lennart Merija Jaan Kross ovat olleet juttujeni lähteenä ja ihastuksen kohteina. Olen kirjoittanut Viron itsenäistymisestä useita juttuja. Olen myös kirjoittanut itsenäisyyspäivän juhlinnasta Toompealla, puhumattakaan pääsiäisen vietosta ja kirkon kierrosta pääsiäisyönä. Tuosta pääsiäsisestä tuli mieleeni laittaa tähän kuva aiemmasta blogistani. Se kertoo juutalaisten, ortodoksien ja katolisten + protestanttien pääsiäispyhien ajoittumisesta tänä vuonna ja vielä ensivuonnakin.
Pääsiäinen lähestyy. Nyt se on huhtikuun lopulla, miltei vappuna. Siihen on aikaa runsas kaksi kuukautta. Pääsiäisen vietossa kiinnostaa ajoitus. Olenko Tallinnassa silloin kun kirkon ympäri kävellään! Se on tunteiden juhlahetki. Se on hetki jossa vääräuskoinenkin saa olla läsnä. Kukaan ei kysele, vaikka et kynttilää kannakaan ja vaikka et osaa tehdäkään ristinmerkkiä. Voit kuvitella harvinaisia. Lue juttuani pääsiäisenvieton historiasta blogista: http://penttimurole.blogspot.com/2017/04/paasiastunnelmia-toompealta.html
Nyt en aio kirjoittaa monisivuista historiallista katsausta. En myöskään kirjoita mitään ihailevaa Tallinnan ilmaisesta joukkoliikenteestä, saatikka että kirjoittaisin kriittisiä kannanottoja Tallinnan pilvelõhkujista. Nyt kaikessa yksinkertaisuudessa esitän perinteisen valokuvakilpailun tulokset. Tai ei se kilpailu ollut, sillä jokainen kilpaili vain itsensä kanssa ja valitsimme sitten yhdessä kunkin parhaan kuvan. Kuvat olivat kuitenkin niin hyviä, että jouduin laittamaan tähän blogiini kultakin kaksi parasta kuvaa. Minä valitsin yksinvaltiaasti sen toisen kuvan. Perinne muuten tarkoittaa sitä, että jo vuonna 1998 pidimme ensimmäisen Toompeanmäen valokuvakilpailun. Se oli vain lapsille. Silloin ”talo” aiheen voitti Teemu, ”kaupunki” aiheen voitti Laura, ”ihmisiä” aiheen voitti Teemu ja ”pimeys” aiheen voitti Joonas. Kunniamainintoja jaettiin Matiakselle ja Juusolle. Kilpailussa jaettiin rahapalkintoja sijoitusten mukaan. Matias rohmusi 150 Eestin kruunua.
Silloin kuvat otettiin digikameralla, johon voi sijoittaa muistiksi 1 megan korpun. Korpulle mahtui tallennuskoosta riippuen 1-50 kuvaa. Kuva tallennettiin korpulta tietokoneelle. Se taisi olla ensimmäisiä digikameroita markkinoilla. Ostin sen joltain kaukomaan lentokentältä. Taisi olla vuosi 1997. Nykyisin kuvat otetaan kännyköillä. Eemelin ja minun puhelimissa on 128 gigan muisti. Antin ja Liisan kännyköissä muistia on 18 gigaa. Lalla käytti kuvissaan kameraa. Minun ja Eemelin puhelimiin mahtuu tallennuskoosta riippuen kymmenisentuhatta kuvaa. Ehkä kutakuinkin riittävästi. Hohhoijaa!
Kuvien teemana oli valo
Helmikuun valo oli todella kuulaan kirkas. Katsotaan mihin valo innoitti.
Liisa kuvasi ovenkolkuttimen varjoineen Toompean Posti majan ovessa. Siinä syntyi kaksi hahmoa. Mitä ne ovat? Jotain mystistä. Kuin hyönteisiä. Toisessa kuvassa on auringon kilo leikittelemässä Vapaudenaukion muurilla. Suunta on selkeä. Kohti tulevaisuutta ilman pelkoa. Valo johdattaa.
Lallan kuva on rautatierakastajan mieleen. Koplin vanhat satamaradat kertovat mennyttä tarinaa. Mutta ne kiiltelevät valossa kuin ikinuorina. Toinen kuva kertoo rakentajan mielikuvituksesta. Vanha peiliovi aidan jatkona. Iloinen innovaatio. Lallan kuvavirtaa Tallinnasta voit katsoa Instagramista https://www.instagram.com/laura.l.honkasalo/?hl=fi
Eemelin kuvassa vahakabinetin hovimestari toivottaa uudet vieraat tervetulleiksi. Valo kiiluu kaljussa. Kupariränni hehkuu. Toisessa kuvassa Nigulisten kirkon puistossa tila jatkuu mystisenä. Imee puoleensa. Jokin pelottaa. Valon ja varjon kohtaaminen.
Antti löysi pinkin heijastuksen kotikadun toiselta puolelta, balettikoulun seinältä. Hieno kuva, ehkä paras. Toinen kuva Suur- Karjalta. Valo nostaa talon pilviin. Taivas on tosin kirkas, pilviä ei ole. Talo kohoaa arvokkaasti, ihmisen mittakaavassa.
Pena istuskeli suosikkipaikallaan Tuomiokirkon edessä. Tanskan kuninkaan vasallien surmaaminen pyöri mielessä. Paistoiko silloin aurinko? Lentokone ylitti paikan. Mieleen tukivat Risto Isomäen jutut. Voisiko noilla vesihöyrypilvillä torjua napajäätikön lämpenemistä?
Ihana kirja – lue se!
Kilpailijat olivat tyytyväisiä suorituksiinsa. Minä taas olen tyytyväinen Maunulan kirjastosta löytämääni kirjaan. Se on Ritva Haavikon toimittama teos Mika Waltarista. (Mika Waltari, Kirjailijan muistelmat, WSOY 1980).
Waltarin kirjat, etenkin historialliset romaanit ovat minua aina kiehtoneet. Arabien ja turkkilaisten kanssa paljon toimineena alituisen ihmettelyn aiheena ovat Waltarin kuvaukset heidän tavoistaan ja etenkin ajattelutavastaan, ruokailutavoista puhumattakaan. Mikael Hakimin tarinoihin olin erittäin ihastunut. Sinuhe on maaginen. Sinuhen aika on jo liian kaukana. Siihen aikaan ei löydy yhtymäkohtia. Sen ajan kansoja ei enää ole. On vain huumaavat rauniot Niilin varrella. Kysyin aina itseltäni, miten Waltari Mikael Hakimin hahmossa oli voinut kokea tuon kaiken käymättä arabimaissa? Kysyin vielä, miten kaikki on voinut säilyä muuttumattomana satoja vuosia? Nyt asiat selvisivät mainitusta kirjasta. Mika Waltari kertoo itse vuosien tutkimustyöstä. Jo koulupoikana hän aloitti. Hän mainitsee kymmeniä teoksia, joita lukemalla tajuntaan on syntynyt mielikuvitukselle pohja ja noiden aikojen maailma. Hän on sitonut ”salatajunnassaan” – niin kuin hän sanoo – ajan tapahtumat maailmassa ja Suomessa noihin kaukaisen menneisyyden kuviteltuihin tapahtumiin. Tuloksena on ollut mestariteoksia. Muistelmakirjan loppupuolella hän puhuu ideologioista. Hän varoittaa niistä. Hän sanoo idealistin perässä aina kulkevan hyödyntavoittelijan joka lopuksi syö hedelmän. Hän viittaa Sinuhen perusajatukseen kaiken muuttumattomuudesta. Hän puhuu ihmisten välisistä suhteista joita tuhansien vuosien takaa periytyvät vaistot ohjaavat. Hän lopettaa: ”Mutta nykyisin sanoisin: täytyy muuttaa, jotta maailma voisi pelastua tuhoutumisesta.”
