Ryhdyin kyselemään itseltäni näistä ihmisistä, joiden keskellä olen elänyt. Onko niin että koko elämä ja kaikki mahdolliset aikaansaannokset ovat syntyneet itsekseen tai sattumalta, tai ovatko ne syntyneet jonkinlaisesta johdatuksesta. En tarkoita mitään korkeampaa johdatusta. Tarkoitan kanssaeläjieni tai työtovereitteni johdatusta. Johdatus voi olla ohjastusta, mutta usein se on vain rohkaisua. Saatan myös tarkoittaa imua. Joku saattaa imaista sinut mukaansa luovaan pyörteeseen. Saatan ihmetellä myös iskuja. Onko joku ihminen iskenyt ja kolhaissut ja muuttanut suuntaa? Hyvään tai pahaan, ei sillä väliä. Kunhan johonkin suuntaan. Aloitin tätä ”tutkimusta” panemalla kaikki tekemäni projektit vuosiluvun mukaan Exceliin. No mihinkäs muualle – olenhan insinööri. Excel on insinöörin mietintämyssy. Tosin se on ollut olemassa vasta 30 vuotta. Mitenkähän ennen sitä asiat pysyivät järjestyksessä? Ehkä aivot ja muisti silloin pystyivät parempaan. Täydennän tutkimustani haastattelemalla Liisaa. Hän on vaimoni. Minä olen nykyään hänen alaisensa, mutta hän oli työelämässä minun alaiseni 47 vuotta. Erikoinen sana muuten tuo alainen. Outoa. Esimiestä ei kuitenkaan kutsuta yliseksi tai ylemmäksi. Hän on siis vain esittelijä. Tosin hän on kyllä mies.
Management by Perkele
Yliopistotutkijat ja varsin professoritkin ovat esittäneet suomalaisesta johtamistyylistä hieman outoja havaintoja. ”Statushierarkiat, kyttääminen, käskyttäminen, mikromanagerointi, luottamuspula ja informaation pimittäminen ovat tehokkaita tapoja tuhota johdettavan sisäinen motivaatio.” Eräät megajohtajat ovat tulleet tunnetuiksi silliparvijohtamisen autuudesta. Jotkut ovat saavuttaneet mainetta ”management by perkele” –johtamistyylillään. Uuden Suomen puheenvuoropalstalla Matti Sillanpää sanoo että ”meillä on uskomattoman surkeat johtajat”. Hän sanoo, että heidän tehtävänsä olisi tuoda ”ratkaisumalleja, toivoa ja suuntaa”. Mutta ei. ”Heidän suustaan tulee pelottelua, ratkaisukyvyttömyyttä, valittamista ja jopa täydellistä näköalattomuutta.” Hän sanoo että ”meitä johdetaan sivistyneellä tavalla huutaen”. Sitten tulee kovaa näin insinöörin kannalta: ”Suomalaisen johtajan karikatyyri on edelleenkin insinöörimäisesti johtava, tosiasioihin väitteensä perustava ja asiallinen.” Mutta, Sillanpää sanoo: ”sellaisen johtajan asema on ohi”.
1970-luvulla ”Veikot” kuvasi johtamista näin. Pankit pitivät naruista. Rakentajat roikkuivat ylimmässä kerroksessa. Siellä roikkuivat rakennusalan vaikuttajat. Heidän naruistaan roikkuvat suunnittelijat. Näyttää itse Ervi olevan kuvassa mukana. Hän näyttää heiluttelevan Helsingin yleiskaavaa. Lautakunta, vai onko kaupunginhallitus, kopauttelee tyytyväisenä nuijaa. Onko jokin muuttunut? Sietääpä miettiä
Beat the Boss
No, ilmankos sitten nuorisokin on löytänyt suosikkipelin samaan henkeen. Se on Beat the Boss. Mikä on tuo outo peli? Siinähän ammutaan nuolilla, tulitetaan konepistoolilla, hakataan veitsillä, pommitetaan palloilla, potkitaan, paiskotaan pop corneilla ja lyödään sinisellä muovinuijalla. Mies on täynnä nuolia ja reikiä, hän kaatuu kuolleena maahan. Homma hoidossa. Kuka tuo mies on? Hän on pomo. Pojat pelaavat peliä Beat the Boss. Jo nuoret oppivat miten pomoa käsitellään ja mitä hänelle kuuluu!
Elokuvakerhomme päätti katsoa paljon johtamiskeskustelua herättäneen filmin Whiplash. Siinä musiikkiopiston pyöveliltä näyttävä opettaja havaitsee nuoren rumpalin lahjakkuuden. Hän päättää panna nuoren miehen lahjakkuuden kehitysuralle suomalaiseksi miellettyä johtamistapaa noudattaen. Meidän elokuvakerhossamme filmi sai ennätyspisteet. Myös kritiikkiä löytyi: ”ei ohut vaan paksu kuvaus nykyisen suomalaisen työelämän, varsinkin mediamaailman muutostilasta ja johtamisen osaamattomuudesta, - oli niin intensiivinen, että annoin eka kertaa viitosen, - kouluttaja sadistinen, vaikka pyrkikin hyvään tulokseen, löytämään huiput ja vaatimaan heiltä täydellistä suoritusta, harjoitusta ja harjoitusta, ei saa luovuttaa!”
Mitähän tästä opimme. Nurkkaan konsultit, numeroilla johtajat, insinöörit, pöllin pyörittäjät, asialliset, tosiaisoihin väitteensä perustavat, faktoilla johtavat, pelottelevat, ratkaisukyvyttömät, suuta pieksevät, valittavat ja näköalattomat. Esiin tunteen paloa, intoa, brändäystä, digitalisaatiota, tekijänoikeuksia ja älliä.
Jos intoa ja aikaa riittää nyt tuossa on linkit kahteen aiempaan blogiini: http://penttimurole.blogspot.com/2016/01/johtajuus-lamassa.html
Tämä kaikki oli nyt alustusta tämän blogin tarkoitettuun aiheeseen. Jotenkin se pyrki sivuamaan ihmisen suhdetta toisiin ihmisiin. Tai yksinkertaistettuna minun suhdettani toisiin ihmisiin. En lainkaan tule käsittelemään lapsuuttani. En tiedä enkä muista siitä mitään. Katselen vain valokuvia. Näytän iloiselta. En myöskään käsittele nuoruuttani koulupoikana. En muista siitkään mitään. Valokuvia on muutamia. Onneksi meillä on luokkakokous kerran kuussa. Mutta sielläkin porukalla muisti pätkii. Opiskeluaikaani muistan jo hieman paremmin. Mieleen tulee ohuita väläyksiä. Enemmän kyllä ilonpitoa kuin työnpitoa. Työelämässä teekkariajan muistikuvat jo kasvavat ääniksi ja ilmeiksi, sanoiksi ja kehotuksiksi. Ja niistä ajoista tähän päivään onkin suoranaista muistikuvien tulvaa.
Luuletko saavasi tästä kuvasta jotain selvää. No, ei siitä kukaan selvää ota. Sehän on minun elämänkaareni Excel-muodossa. Siinä on lähes kaikki mitä olen saanut aikaan. Tähdellä on merkitty sellaiset asiat joissa persoonat puhuvat. Ja nuo persoonat olivat juuri tämän blogin aihe.
Hietalahdentorin laidalla
Minulla oli Hietalahden torin laidan Teknillisessä Korkeakoulussa legendaariset professorit. Sanon nyt vain kolme nimeä: Herman Ossian Hannelius, H. P. O. Solitander ja E. J. Lehto. Mitä jäi mieleen? H. P. O. Solitanderin nuorallatanssi ja flyygelin soitto, E. J. Lehdon pohjalaislaulut ja Hanneliuksen Hermannin sitseissä pitämät puolihilpeät professoripuheet. Niistä jäi jälki. Besselin funktiot jäivät elämässä vaille käyttöä. Tulevaisuus oli kuitenkin selväpiirteinen. Rakentajan tulevaisuus ja erityisesti liikennesuunnittelijan tulevaisuus. Monisteissa puhuttiin monttuhevosen aisakulmasta. Se oli E. J. Lehdon bravuuria. Kukaan ei puhunut yhteiskunnasta, ei ympäristöstä, ei sosiaalisista vaikutuksista, ei paikkatietojärjestelmistä, ei elinikäisestä opiskelusta, ei etiikasta. Estetiikka oli materian ja kuormien luomaa muodon harmoniaa. Etiikka ei ollut agendalla. Suuret teot olivat työn alla. Karjalaisten asuttamine n, Lapin voimalaitokset, maaltamuutto, jokien perkaukset, pellonraivaus, tieverkko. Insinööritöitä arvossaan. Minä olin valinnut alakseni liikennesuunnittelun. Sellaista oppiainetta ei ollut olemassa. Tein diplomityön Pasilan liikennehässäkästä. Valmistuin vuonna 1961. Olin mielestäni kaupunkimoottoriteiden kymppi Suomessa. Jäin ilmeisesti yksin mielipiteeni kanssa. Vaimoni ja lankomieheni pitivät mielipidettäni järjettömänä.
Teekkaripiirtäjänä 1950-luvulla
Viisikymmentäluvun toisella puoliskolla kiinteistöviraston asemakaavaosaston liikennesuunnitteluyksikössä olin tutustunut enemmän tai vähemmän pinnallisesti kaupunkisuunnittelun silloisiin vaikuttajiin. Heitä olivat asemakaavapäällikkö Väinö Tuukkanen, apulaispäällikkö Olavi Terho, yleiskaavapäällikkö Olof Stenius ja liikennesuunnittelupäällikkö Antti Koivu. He eivät olleet näitä mielenmaiseman tehovaikuttajia tai etsimiäni ihmisilmiöitä. Sellainen oli välitön esimieheni dipl. ins. Pekka Westerinen. Miksi Pekka Westerisestä tuli suuri esikuvani? Hän oli jatkosodan käynyt mies, sodan jälkeen pari vuotta Oulun kaupungininsinöörinä, sitten Helsinkiin muuttanut. Viikset. Hieroi viiksiään. Terävä ääni. Kirjoitti runoja ja mielipidekirjoituksia Contactoriin ja muihin ”nuorisolehtiin”. Puhui nopeasti. Kirjoitti lausuntonsa lääkärinlehtiölle. Hänestä tuli minulle opettaja ja suunnannäyttäjä. Hänellä kai jäi aikaa minua varten, sillä häneltä kiellettiin lääkärinlehtiön käyttö konekirjoittajasihteerin toivomuksesta. Hän lopetti lausuntojen kirjoittamisen. Hän luki minulle ääneen Paasikiven muistelmia. Hän halusi, että ymmärtäisin asiat oikeinkäsin. Hän antoi minulle luettavaksi ”Länsirintamalta ei mitään uutta”. Kirjan marginaalit olivat täynnä hänen sivuhuomautuksiaan. Kirjaa lukiessa kuului hänen äänensä. Kommentit puhuivat. Olen onnellinen, että jouduin tuon miehen vaikutuspiiriin. Se tuntuu vieläkin.
Urani kunnan palveluksessa päättyi, kun siirryin Kalevi Erannin leipiin Oy Kunnallistekniikka Ab:n nimiseen yhtiöön. Olin siellä Pentti Polvisen seuraajana. Polvinen perusti oman firman, joka pian sai yhdessä Wilbur Smithin kanssa tehdäkseen Helsingin suuren liikennetutkimuksen – niin kuin sitä puhekielessä nimitettiin. Kalevi Eranti oli koulutukseltaan maanmittari. Hän oli armoitettu yksityisyrittäjä. Suomen ensimmäinen suunnittelu- ja kartoitusalan insinööritoimistoyrittäjä. Hieman kiistanalaista lienee oliko se Bertel Ekengren vai Kalevi Eranti jonka toimistossa oli ensimmäinen yksityinen tietokone. Kunnallistekniikalla oli myös oma kuvauskone Pilatus Porter. Sillä lennettiin kaukomaille, mm. Iraniin ja Nigeriaan. Tuo mies, Kalevi Eranti häikäisi minua. On puskettava, on keksittävä, on keskusteltava, saa riidellä, on yksityistettävä, on lähdettävä vientiin, ei saa pelätä. Kun erosimme, istuimme Dipolissa. Pöydälle putosi iso graniittilohkare. Se oli siinä.
Nyt oli ryhdyttävä itse johtamaan. Oli yritettävä olla esikuva. Puhaltaa ja imeä. Keihin sitten törmäsin? Sanoin jo tehneeni tuon Excelin. Kirjoitin siihen tärkeimmät projektini Suomessa ja ulkomailla. Projekteista oli helppoa tehdä aikataulukaaviota tai elämänkulkukaaviota. Ihmisten kirjaaminen samaan akselistoon jollekin vuodelle tai pidemmälle ajanjaksolle, se on vaikeampaa. Siihen sisältyy aikamoisia arvoasetelmia. Jos ei mainitse jotain ihmistä, se on paha. Työntää mappi Ö:hön. Jos mainitsee, se saattaa olla imartelua. Ehkä ansiotonta arvonnousua. Olisiko mainittava omia alaisia, vai olisiko heidät jätettävä kokonaan rauhaan? Miten niin tilaajat olisivat ensisijaisia? Ei, kyllä nyt on uskallettava.
Oletko siili vai kettu?
Ryhdyin tuossa vielä miettimään kriteereitä. Tulipa silloin mieleen Arkhilokhos’in kreikkalainen taru siilistä ja ketusta: ”Kettu tietää montaa asiaa, mutta siili vain yhden ison asian”. Kyselen itseltäni pitäisikö minun valita noita ihmisiä siilien vai kettujen joukosta. Joku on arvellut tyypillisiä siilejä olevan mm. Platon, Dante, Dostojevski ja Proust. Muuten taidan itsekin olla siili. Aika hienossa seurassa muuten. Mutta nykyisessä moniarvoisessa muutoksen maailmassa ketut olisivat arvossa arvaamattomassa. Kettuja olisi viisaiden mukaan mm. Aristoteles, Shakespeare, Goethe ja Joyce. Jotenkin minusta tuntuu, että maailma minun ympärilläni on ollut enemmänkin siilien kuin kettujen. Tai olisiko se sarvikuonojen. Ainakin kaksi kohtaamaani arkkitehtihahmoa: Olli Kivinen ja Pentti Ahola, he olivat sarvikuonoja. Kolmas kaupunkisuunnittelun sarvikuono oli Lars Hedman. Kiviseen tutustuin ensimmäisen kerran Autopaikkatoimikunnassa vuonna 1965. Sittemmin teimme yhdessä töitä Kuwaitissa ja Libyassa. Todellinen peräänantamaton sarvikuono. Pentti Aholan kanssa taistelimme kompassitorin Rautatientorin metroasemalle. Kolmas sarvikuono, Lars Hedman asettui meitä tukemaan. Neljäs sarvikuono eli itse metrojohtaja Unto Valtanen vetäytyi tässä taistelussa sivustakatsojaksi.
Lopuksi päädyin tekemään elämäni sankareiden listaa projektipohjalla ja aikajärjestyksessä. Kai siihen sitten sisältyy myös jonkinlainen kehitysevoluutio. Jo tuli mieleeni sellainen pelko, ettei listaani tulisi ollenkaan naisia. Ovathan naiset olleet minun työelämässäni varsinainen ilon aihe. Huoli on turha, sillä jo heti ensimmäisessä projektissa nainen on pääosassa.
v 1964. Hän on Maija Kairamo. Maija osallistui syntymäpäiväseminaariin vuonna 2004. Hän sanoi: ”Tässä jutussa on nyt ollut sellaista ammattimaista puhetta, mutta minä olen ollut Penan kanssa oikeastaan aina siellä toisella puolella, virkavaltaa vastaan. Nyt aion edelleenkin viekoitella Penan tuota virkavaltaa vastaan. Olen kirjoittanut runon:
Alussa oli NeKusTo
Smith ja Polvinen
Katajanokan kanava
elämän mittainen ystävyys
nyt nousuun Malmilta.”
Se kaikki mikä onnistui Katajanokan kanavan pelastamisessa, Smith-Polvisen kumoamisessa ja Viipurin kirjastossa se ei onnistunut Malmin lentokentällä.
v Katajanokan kanavan taisteluyhteisö oli minulle tulevaisuutta. Erkki Kairamo, Kirmo Mikkola, Erkki Juutilainen ja Juhani Pallasmaa, heistä tuli minun kavereitani kiitos tuon Katajanokan. On päivänselvää, että heidän ajatuksillaan oli valtaisa muokkausvaikutus nuoreen insinööriin. Siivellä liikkui muitakin vaikuttajia. Keitä nyt mainitsen? Pentti Piha, Jan Söderlund, Reijo Jallinoja ja Reijo ”Iso” Lahtinen. He ovat ilman muuta sellaisia henkilöitä. Nuohan tuntuvat lähes kaikki olevan arkkitehteja. Eikö insinööreissä ollut ainesta vaikuttajiksi? No, tietysti sellaisiakin oli. Etujoukoissa tietysti Eero Paloheimo ja Pentti Bergius.
v 1965. Lappeenrannan keskustasuunnitelma Erkki Juutilaisen kanssa oli varsinainen Colin Buchananin inkarnaatio. Jude oli ystäväni - ja on, mutta prosessin varsinaiseksi tukipylvääksi ja persoonaksi nousi kaupungininsinööri Pentti Salla. Hän uskoi suunnittelijoihinsa – liiaksiko?
v 1967. Koivukylän New Town oli Mikko Mansikan aikaisen osayleiskaavoituksen luomus. Me, tekijät saimme tilaisuuden. Luokkatoverini ja kouluaikojen läheinen ystäväni Jaakko Salonen oli yksi päätekijöistä. Koivukylästä ei tullut Vantaan pääkaupunkia. Mikko: ”Koivukylä sai jo minun aikanani sekä perusteltua että perusteetonta arvostelua. Pekka Rytilä kirjoitti, että alue oli niin ympäristöstään piittaamaton, että se voisi sijaita vaikka kuussa. Pentti Murole kaipasi jotain johtoteemaa, Versaillesin pääbulevardia. No, tarkemmin sanottuna minä halusin puistoakselia, en bulevardia. Bulevardi olisi kyllä nykyään kova sana.
v 1969. Risto Sammalkorpi oli suuri persoona. Tehtiin Rauman yleiskaavaa. Tilaajana oli toinen mahtava persoona Reino Joukamo. Heidän johdollaan tehdyssä yleiskaavatyössä vahvistui kipinä Vanhan Rauman pelastumiseen. Sammalkorpi määritteli kaupunkirakenteelliset tavoitteet neljän tekijän avulla: joustavuus, avoin muoto, kiinteys ja paikalliset tekijät. Joustavuutta on tavoiteltava, koska kehitystä on mahdotonta tietää varmuudella. Näin hän sanoi ja niin tehtiin.
60-luvun teot olivat nuoruuden tekoja. Silloin olet otollinen vaikutteille. Uskot muutokseen. Taistelu Katajanokan kanavan puolesta oli kyllä taistelua muuttumattomuuden puolesta. Lappeenrannassa uskottiin muutokseen ja tehtiin se. Raumalla tuomion enkeli lensi kaupungin yllä. Reino Joukamo sen lopuksi karkotti. Koivukylän tulevaisuus tutkittiin perusteellisesti. Yhdestä asiasta ei tiedetty: maahanmuutto ja monikulttuurisuus.
v 1972. Sairaalasuunnittelusta tuli merkittävä toimialue. Yrjö Hongistooli alan arvostettu ykköshahmo. Hänen säämiskähanskansa olivat vaikuttava ilmiö. Olin Kuopion yliopistollisen keskussairaalan suunnittelun koordinaattorina vuoden päivät. Keitä kohtasin? Aloitetaan nuoremmasta päästä. Olihan Tuomo Siitonenrakennustoimikunnan siviilipalveluharjoittelijana juuri tuolloin. Sairaalan puolella oli mahtavia hahmoja. Erityisesti rakennustoimikunnan huipputyypit opettivat ihmissuhteiden savolaista empatiaa. No, kyllä kai tulen ikuisesti muistamaan herrat Martti Savolainenja Matti Ryhänen.
Tapiolan suunnitelma vuodelta 1968 ei kolahtanut. Suunnittelijat saivat piiskaa kaupungin johdolta. Myös Heikki von Hertzenheilutti risukimppua. Tekijöinä Erkki Juutilainen, Erkki Kairamo, Kirmo Mikkola ja Juhani Pallasmaa. Pentti myös mukana.
v Vanhaan aikaan oli tapana, että pääjohtajat, ylijohtajat ja kaupunginjohtajat osallistuivat kaupunkien yleiskaavatasoiseen liikennesuunnitteluun. Tampereella mukana olivat Martti Niskala, Väinö Skogström ja Pekka Paavola. Jos luulet että olen unohtanut Väinö Suonion – erehdyt. Väiskin kanssa lauloimme Kairon vanhan kaupungin hääjuhlissa Härmän pojista. Se oli menestys. Ratavaltion asioista vastasi omana aikanaan itse Esko Rekola. Siinä se oli se päätöksenteon valmius. Itsevaltius on kummallinen ilmiö, siihen ei pysty faktoilla, on alistuttava ja odotettava aikaa parempaa. Mutta itsevaltiaat saattavat olla tyyppeinä mielenkiintoisia. Eläkkeellelähtöpäivänään Väinö Skogström Tampereen näkötornin huipulla keskustellessamme sanoi aikovansa kirjoittaa. Oletin hänen kirjoittavan nyt mielenkiintoisen historian TVH:n vaiheista. Hän ilmoitti ykskantaan olevansa kiinnostunut vain tulevaisuudesta. Se tulisi olemaan hänen kirjansa aihe. Olin surullinen. En halunnut kuulla tulevaisuudesta. Halusin kuulla menneisyydestä. Sen perusteella olisi ollut hyvä rakentaa omaa tulevaisuuden mallia. Eihän kukaan usko vanhuksen tulevaisuuteen. Olen tuon havainnut.
70-luvun alkuvuosina tapahtui paljon asioita. Aallon toinen tilaisuus Töölönlahdella, Tripolin Transportation Master Plan ja Tampereen liikennesuunnitelma. Turussa tehtiin ihmeitä. Benito Casagrandenjohdolla laadittiin suunnitelma, jolla säästettiin Kasarmikatu ja tehtiin silta ”joen suuntaisena”, Asialla oli insinööri Mulo.
v 1972. Alvar Aallon toinen tilaisuus Helsingin keskustan ja Töölönlahden suhteen päättyi yhtä surullisesti kuin varsinainen projekti 10 vuotta aikaisemmin. Akateemikko oli vanha mies. Hän odotti arvostusta ja kunnioitusta. Sitä hän ei saanut. Nuori insinööri joutui kuuntelemaan käsittämätöntä tuskaa: ”Pikkuvirkamiesten kohortit ovat tuhonneet elämänurani.” Oli kunnia päästä noin lähelle suurta ihmistä, mutta, mutta…. Miksi hän joutui kärsimään vanhoilla päivillään? Se jäi ihmetyksen synkkänäni pilvenä leijailemaan.
Libyaan, Sirten lahden rannalle, Ras Lanufiin oli tehtävä 40000 asukkaan kaupunki. Tapaamme Anwar Sassin. Hän oli ensimmäinen insinööriksi valmistunut libyalainen. Hän toimi kuningas Idrisin hallituksessa ministerinä. Valtaan nousi Gaddafi. Sopivan mittaisen kotiarestin jälkeen öljyinsinööriä tarvittiin ja hänestä tuli kaikkien aikojen tilaajamme. Ehkä viisain asiakkaani - korruptoitumaton, älykäs, sovitteleva. Meidän projektipäällikkömme oli Kari Lautso. Rakentamista valvoi Markku Piispanen. Molemmat kunnioitettuja sankareitani.
v Kotimaassa pyöri hurjana ruletti Espoon metrosta. Hesse Hertzen ilmoitti minulle ystävällisesti, ettei kukaan voi olla niin tyhmä kuin insinööri, joka ehdottaa metroa Espooseen Töölön kautta. Hannu Penttilä oli poliitikko ja heläytteli kanteleen kieliä, kun metrosta puhui. Näin sanoivat vastustajat.
v 1989. Harri Holkerin hallitus tilasi Raimo Ilaskiveltä pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvityksen. Matti Väisänen johti toimintaa. Simo Järvinen oli minun työparini maankäyttö- ja liikenneosassa. Kaikki Ilaskiven esittämät liikenneinvestoinnit ovat toteutuneet tai suunnitteilla. Jopa bulevardit ovat saaneet suuren, mutta hieman vääristyneen tulevaisuutensa. Ilaskivessä jätimme keskuspuiston ja siirtolapuutarhat rauhaan. No ei sentään aivan. Ehdotimme kaupunkia Nisulan pelloille.
v 1989. Roger Wingren Pietarsaaresta kutsui meidät töihin. Olisi laadittava Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma. Vuorovaikutusprosessi oli mieleenpainuva. Rogerista tuli minun elämäni tiennäyttäjä. Kaikki kulminoitui kävelykadun avajaisiin vuonna 1994. Saavuin avajaisiin myöhästyneenä yöllä kello 2. Kävelykadulla järjestettiin avajaispäivänä hiihtokilpailut – punssi maistui.
Tulin suoraan Jufrasta, keidaskaupungista 300 kilometriä Välimeren rannikolta etelään. Hunin hallintokeskus oli rakenteilla. Haffad Zaidan oli hyvästellyt minua tavanomaisella suomenkielisellä tervehdyksellään: ”Perkele, saatana Mr. Murole.” Haffad on yksi minun työelämäni suuria persoonallisuuksia. Taisi olla hän, joka sanoi hallintokeskuksesta: ”tämä on meidän arkkitehtuuriamme.”
v 1990. Suomessa taisteltiin Savon radasta. Lopuksi prosessi vaati konsulttia konsultin päälle selvittämään, kuka on oikeassa. Mennäänkö ensin Lahteen, vai mennäänkö suoraan Kouvolaan. Me jouduimme alimmaiseksi, mutta pääsimme lopulta pystyasentoon. Syntyi Lahden oikorata. Itse asiassa poliittinen päätös taisi syntyä Aulangon tiepäivillä, kun Pekka Rytilä järjesti poliitikoille äänestyksen parhaasta liikennehankkeesta. Oikorata nousi kärkeen.
v Jyväskylän Kauppakatu sitten avattiin kävelykatuna 1995. Osmo Rosti oli kadun syntymisen sankari. Pekka Kettunen piti avajaispuheen, hän oli juuri astunut kaupunginjohtajan virkaan. Otti myös kunniaa itselleen. Sen sallin Pekalle. Kutsuin häntä omaksi pojakseni. Hän oli mahtava tyyppi. Hänen kolumninsa ovat saaneet minut useasti siteerauspuuhiin.
v 2003. Niilo Järviluoma oli meillä töissä aikanaan. Hän oli ollut mukana Jyväskylän keskustan liikennettä ja kävelykatua ennakoivissa selvityksissä jo teekkariaikaan. Sittemmin meiltä lähdettyään Niilo johti Espoon metrojärjestelmäselvityksen työryhmää. Olin tullut kotiin ulkomailta ja firmakin oli myyty. Istuin punaisen palo-oven takana Lauttasaaressa ja mietin tulevia. Silloin Niilo Järviluomapalkkasi minut tekemään Pääkaupunkiseudun raidevisiota. Niin kuin kaikki konsulttiprojektit sekin työ taisi sopia mainiosti aikaansa. Silloin taisteltiin Espoon raideliikenteen vaihtoehdoista. Vihreät työskentelivät vahvasti raitiotien puolesta. Demarit halusivat metroa ja kokoomus olisi tainnut mieluummin valita bussin. Kauppakamarien kabineteissa, Nokian salaisissa johtoryhmissä ja teekkareiden luolissa taidettiin sitten pikkuhiljaa sorvata metrokantaa päätöskelpoiseksi. Olavi Louko taisi olla se mies, joka vei eikä vikissyt.
v 2003. Ennen Espoon metropäätöstä Vantaa oli päässyt liikkeelle Kehäradan kanssa. Minäkin yritin parhaani mukaan lobbailla radan puolesta. Heikki Pajunen oli vastaavana virkamiehenä Vantaan koneistossa. Hän onnistui työssään loistavasti, vaikka aikataulu hieman petti. Rata ei auennut ennen Heikin eläköitymispäivää. Sehän oli kaiken aikataulutuksen ydinpiste. Nyt junat kulkevat. Ihmeellistä. Pysähdyn usein Kivistöön ihmettelemään.
v 2009. Minulle koitti vielä tilaisuus. Luulin jo hautautuneeni kotimaan unohdukseen ja muistelmakirjoittajan ankeaan rooliin. Pääsin ulkomaille. Ammanissa oli päätetty laatia suunnitelma yhden miljoonan asukkaan kaupungista lentokenttämoottoritien varteen. Se oli minulle haaveiden projekti. Katson nyt Google Earthista kaupungin paikkaa. Moottoritie on tehty, mutta kaupunkeja ei ole näkyvissä. Alueen maat ovat suurissa vaikeuksissa. Kehitys on pysähtynyt. Ainoa kiva asia joka projektista jäi todella mieleen, oli Taru Niskasen kanssa piirretty kuva kaupungin tulevaisuudesta.
Tässä oli siis lyhyt versio sankareistani. Pitkä versio on todella paljon pitempi. Omia ihmisiäni en juuri lainkaan maininnut. No ettei nyt jäisi aivan tyhjiöksi panen ne nyt tähän. Huomatkaa vielä, että tämä lista on vain noin vuoteen 2010. Jos et löydä nimeäsi pahoittelen suuresti. Sen olisi pitänyt olla listassa!”
jukka, kari, pekka, malla, tuula, mauri, antti, matti, tapio, hannu, ray, liisa, rami, pate, opa, bjöte, rituski, nikke, pepe, tero, petri, tiina, kaisa, jani, minna, jyrki, thomas, reino, peter, miia, mari, raija, pirjo, ykä, carina, timo, minna, maxi, anne, nuorempi dalton, henry, seppo, sirkkis, velimarkku, elli, markku, yrjö, jore, paavo, maija, teemu, kari, kimmo, pertti, kimmo, timo, minna, jyrki, annamaija, marja, mirja, jari, ville, jukka, jouni, pekka, johanna, meri, eija, riikka, teuvo, ritva, tupu, hannu, jussi, hanna, dynis, pekka, antti, artsi, jussi, anika, kaj, mauri, andy, peet, aija, mika, mervi, mari, heikki, johanna, tomi, risto, miikka, pia, elina, tomas, kristiina, kyllikki, sirpa, laura, hanna, päivi, juha, jyrki, timo, mikko, simo, matti, timo, vesa, kalle, mikko, kyösti, pertti, satu, esa, jarkko, rauli, niina, marja, arne, markku, keijo, timo, martti, reijo, petri, ilkka, anita, matti, laura, tapio, esa, konsulttikoira saku, laivakoira dogi.
