Elävät kaupunkikeskustat ry on toiminut aktiivisesti maassamme jo vuodesta 1997. Yhdistys on jakanut joka vuosi palkinnon parhaasta keskustauudistuksesta. Vuonna 2018 palkinnon sai Lappeenranta: ”Monitasoisesti kehittyvän keskustan hulinasta löytyy ripaus hiljaisuuttakin”. Tästä kun mennään taaksepäin, niin viime vuosien palkinnonsaajia olivat Helsinki 2017: ”Metropolimme ydin on uudistunut ja uudistuu elämyksellisesti”, Tampere 2016: ”Ydin hehkuu Pohjoismaiden suurimmassa sisäkaupungissa”, Hyvinkää 2015: ”Lämmin kivisydän vihreyden keskellä”, Kuopio 2014: ”Kuopion keskusta on mualiman napa…”, Kemi 2013: “Kemin pieni iso ihme…” ja Mikkeli 2012: ”Mikkelin maan mainioin keskustauudistus…”.
Klikkaa tuohon, voit tutustua Elävät kaupunkikeskustat yhdistyksen historiaan: https://www.kaupunkikeskustat.fi/wp-content/uploads/2017/08/EKK_historiikki_2017_A5_aukeamat.pdf
Katselen Elävät kaupunkikeskustat yhdistyksen historiikkia. Se näyttäisi kansilehden mukaan Marjukka Kulmasen valmistelemalta. Marjukka oli yhdistyksen toiminnanjohtaja vuosina 1998-2005. Ihana nainen muuten! Historiikissa kerrotaan ruotsalaisen Arne Nedstaminvahvasta vaikutuksesta yhdistyksen perustamiseen. Nedstam itse sanoo Pietarsaaren olleen hänen ensimmäinen työkohteensa Suomessa. Sitten tulivat Vaasa ja Jyväskylä. Soitan Roger Wingrenille Pietarsaareen. Pietarsaaren kanavapuistikko vihittiin vuonna 1994. Roger sanoo, ettei Nedstamilla ollut mitään tekemistä Pietarsaaren kävelykadun kanssa. Hän oli kylläkin tehnyt analyysin uusien tavaratalojen mahdollisesta vaikutuksesta keskustan liikeyrityksiin. Sen sijaan Jyväskylän Ilkka Halinen muistelee Nedstamin osuuden merkittäväksi. Hän sanoo olleensa melkoisen työllistetty, väkeä tuli bussilasteittain Jyväskylän kävelykatua katsomaan: ”Itse asiassa Arne Nedstam on syyllinen. Hän on oikeastaan EKK:n isä. Hän käynnisti Jyväskylässä prosessin, seminaareja oli vuodesta 1994 lähtien. Kiinteistönomistajat ja yrittäjät tulivat mukaan. Meillä oli Jyväskylässä jengi innostuneita. Ari Forsbergin kanssa junailtiin asioita, Pekka Kettunen oli vauhdissa.”
Elina Raatikainenoli yliarkkitehti ympäristöministeriöstä, hän kertoo: ”1980 –luvulla perustettiin pohjoismainen ryhmä, johon osallistui kaavoitustoimen päälliköitä. Maaperä kaupunkikeskustojen kehittämisyhdistykselle syntyi tämän yhteistoiminnan pohjalta. Keskustelun avaaja oli kaavoitusosaston päällikkö Mikko Mansikka. Toinen vaikuttaja kaavoitusta koskevassa pohjoismaisessa yhteistyössä oli lainsäädäntöneuvos Lauri Nordberg. Arkkitehtiliitto SAFA oli yksi tiedon levittäjistä. Kun Elävä Kaupunkikeskusta –yhdistys sitten oli perusteilla, kävimme puheenjohtajaksi pyydetyn Pekka Kettusen kanssa pyytämässä ministeri Pekka Haavistolta rahaa. Kettunen oli niin vakuuttava, että Haavisto suli. Ei kysymystäkään minkä verran rahaa piti saada. Kettunen nosti asiamme aivan uudelle tasolle ministeriössä ja julkisuudessa.
Tuomas Santasalooli yhdistyksen perustajajäsen. Hän sanoo Elävät kaupunkikeskustat esitteessä: “Laman aikana ei ollut muuta tekemistä, niinpä lähdin hasardihommaan kiertämään pohjoismaisia kävelykeskustoja. Kiersimme Mikko Heikkilän kanssa Ruotsissa ja Tanskassa. Selostimme sitten kokemuksiamme monissa Suomen kaupungeissa. Suunniteltu lehtiartikkeli paisuikin raportiksi Pohjoismaisista kävelykaduista, suurten ja pienten keskustojen kävelyalueista. Teimme myöhemmin vastaavan raportin myös Suomesta. Näiden pohjalta lähdimme vetämään ympäristöministeriölle Parempi kaupunkikeskusta –projektia, joka hyödynsi raporttiamme. Suomessa ajateltiin, että kävelykatu ei sovi meidän oloihimme. Ajattelin itsekin, ettei se sovi. Meidän kokeilumme olivat onnettomia tekeleitä verrattuna Tanskaan. Kun olin nähnyt, miten tanskalaiset ja monet ruotsalaiset kadut vilkastuttivat kauppaa, aloin miettiä meille sopivia ratkaisuja ja ideologiaa niiden takana.”
Arto Salmela lähetti minulle viestin kävelykatublogini innoittamana. Hän muistutti minua ympäristöministeriön ja muiden toimijoiden yhdessä teettämistä tutkimuksista. Arto on syystä ylpeä vetämästään kirjasarjasta. Tekijöinä olivat Tuomas Santasalo, Seppo Karppinen ja Mikko Heikkilä. Raportit julkaistiin vuosina 1995-1998. Silloin harmitti, ettei päästy mukaan. Olihan meillä sentään tehtyinä kaksi helmeä, Pietarsaari ja Jyväskylä.
Pekka Kettunenjulistaa yhdistyksen esitteessä: ”Kehitin Jyväskylän keskustaa ensin konsulttina, sitten vasta kaupunginjohtajana”. Saattoipa se konsulttina kehittäminen Jyväskylän osalta olla hieman vähäpätöistä, mutta kaupunginjohtajana suurenmoista. Tosin kävelykatupäätös Jyväskylässä oli tehty jo ennen Pekan tuloa kaupunginjohtajaksi. Asiaa hoiteli ansiokkaasti kaupungininsinööri Osmo Rosti. Pekka sanoo: ”Jyväskylässä voikukat kasvoivat asfaltin läpi, kun Kauppakadun muuttaminen kävelykaduksi saatiin 1995 budjettiin. Suomessa ei ymmärretty kaupungistumista. Julkinen valta ei myöskään seurustellut kiinteistönomistajien eikä kauppiaiden kanssa. Ilkka Halinen ja Timo Valtakari kaupungin arkkitehteina alkoivat toteuttaa uudenlaista keskustelevaa kulttuuria.” Pekka oli kaupunginjohtajana silloin kun Jyväskylän Kauppakatu vihittiin. Juhlapuhetta pitivät ensin kaupunginjohtaja ja sitten suunnittelusta vastannut Liisa Ilveskorpi. Pekka muuten antaa tekstissään erityisen kunnian suomalaisten kävelykatujen aikaansaamisesta perustamalleen Liikennesuunnitteluseuralle. Seura järjesti opintomatkoja eri maihin. Kävelykeskustat olivat tärkeä tutkimuskohde.
Kaupunginarkkitehti Roger Wingren (oik.) ja kaupunkikeskustajohtajat Pietarsaaressa arkkitehti Ilmari Heinosen selittäessä. Marjukka Kulmanen hymyilee vasemmalla. Rogeria naurattaa. Hän on iloinen. Hyvä kaupunki on muuttumassa paremmaksi.
Kävelykaduista tuli kohtaloni
Oikeasti sitä on melkein vaikea muistaa ja uskoa. Miten se sai alkunsa ja mistä se kimposi? Kuitenkin eniten esitelmän aiheita elämäni aikana on ollut kävelykaduista ja kävelykeskustoista. Tämä innostus ja tämä aate johtivatkin sitten tilaisuuksiin osallistua ja myös suureen määrään toteutettuja kohteita. Se johti myös työyhteisön ammattitaidon ja ajattelutavan kehittymiseen. Pietarsaaren Kanavapuistikko 1995, Jyväskylän Kauppakatu 1996, Imatran Koskenparras 1995, Helsingin Sofiankadun museokatu 1998, Lappeenrannan Oleksi, Valkeakosken Kauppatori, Hangon Vuorikatu ja Helsingin Aleksanterinkatu 2003 ovat eräitä tämän kehityksen lippulaivoja. Loppuun asti toteutukseen ei aina päästy - kilpailu! Enkä nyt väitä olleeni näissä kaikissa henkilökohtaisesti mukana. Päätekijöitä olivat Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Insinöörityöt olivat paljossa Paavo Åvistin ja Henri Lindgrenin käsissä.
Kävelykatujen suunnittelu on ehkä ollut kaikkein hauskinta puuhaa insinöörityössä. Siihen sisältyy luovan hulluuden mahdollisuuksia. Normit ja standardit eivät kahlitse suunnittelijaa. Mutta ennen suunnittelun ihmeeseen pääsyä oli saatava poliittinen päätös. Päätös kävelykadun toteuttamisesta on aina edellyttänyt laajaa vuorovaikutustoimintaa. On pitänyt vakuuttaa kauppakamari ja paikalliset taksikuskit kävelykadun eduista. On pitänyt päästä lautakuntien kanssa yksimielisyyteen ja on pitänyt saada kaupunginhallituksen jäsenet vakuuttuneiksi. Perustelut ja vakuuttelut on usein jouduttu viemään valtuustoon asti. Kävelykatu ei ole koskaan ollut pikku juttu. Siinä on mukana arvojen uudelleen asettelu.
Oliko se Joensuu, jossa oltiin meidän kuvioissamme ensimmäisenä asialla?
Alkuun oltiin panemassa Joensuun Kauppakatua ja Kajaanin Kauppakatua. Outoa miten moni niistä on nimeltään Kauppakatu. Tai ei ehkä niinkään outoa. Kävelykadulla kai tehdään juuri kauppaa. Mutta miten nämä kadut saivat alkunsa vuosikymmenten turhauttavalta tuntuneen taistelun jälkeen. Taistelu oli kulminoitunut kiistaan Aleksista ja ”kävelykatukokeiluun” Aleksilla. Taustalla oli pelko kävelykatujen varren liike-elämän kurjistumisesta. Suunnittelijoina vyörytimme esiin kansainvälistä aineistoa, joka osoitti toteutettujen kävelykatujen lisänneen kaupan liikevaihtoa. Etunenässä markkinoitiin Kööpenhaminan Strögetin ja Ruotsin monien kävelykatujen kokemuksia - Vesterås pysäköintitaloineen eräänä mallina. Vasta-argumentit olivat voimakkaita - muutos on aina pelottava. Kauppakamarit toimivat aktiivisesti kävelykatuja vastaan. Oikeisto laidasta laitaan pelkäsi kävelykatujen epäonnistumista eikä rohjennut suoda tukeaan. Miten sitten läpimurrot tapahtuivat?
Joensuu sai melko varhaisen kävelykatupureman. Kauppakadulle ja torille valmistui yleissuunnitelma vuonna 1985. Kaupungin puolelta aktiivisia tekijöitä olivat liikenneinsinööri Martti Varis ja kaupunginarkkitehti Manu Tuomisto - monien muiden ohella. LT-Konsultit Oy:n konsulttiryhmässä mukana olivat Liisa Ilveskorpi, Pentti Murole ja Pekka Seppälä. Alikonsulttina ryhmässä työskenteli arkkitehti Timo Vormala. Ruudut olivat muotia. Näin katu ja tori ruudutettiin kauttaaltaan. Toteutussuunnittelun menetimme muotiin tulleessa hintakilpailussa. Se oli masentavaa. Muiden tekemä toteutus täyttää parhaat kriteerit. Kävelykatu valmistui vuosina 2000-2004. Ei moitteita eikä kateutta.
Pietarsaaren Kanavapuistikko – Kanalesplanaden kävelykaduksi 1994
”Kaupunginhallinnon tehtävänä on luoda tulevaisuudenuskoa. Ainoa tapa tämän tekemiseksi on antaa sanalle ja ajatukselle toimintavapaus. Näin voimme antaa hyvän keskustan muodossa lahjan tuleville sukupolville.” Näin päättyi Roger Wingrenin esipuhe Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelmaan 1989. Silloin kun Roger tämän esipuheen kirjoitti, tilanne alkoi olla hallinnassa. Liisan kanssa pidimme valtuustolle esitelmää kävelykadun ja keskustan liikenneuudistuksen eduista. Kuvia heijastettiin kahdelle seinälle. Kokouksen jälkeen eräs valtuutetuista kehui esitystä, mutta olisi kaivannut siihen vielä taustamusiikin. Mittava vuorovaikutusprosessi käytiin menestyksellä loppuun. Kokoukset ja esitelmät oli pidetty. Yksi ja toinenkin diashow oli esitelty. Kaupungin vintiltä löydetty pölyttynyt pienoismalli oli plastoliinilla kuorrutettu. Kauppakamarilaisista lautakuntiin, kaupunginhallituksesta virkamiesryhmiin, asukkaista ja osallisista museolaisiin ja koululaisiin - ymmärrystä etsittiin ja sitä myös saatiin. Prosessi perustui selväkielisyyteen ja laajaan havainnollistamiseen. Kukaan ei voinut jäädä epätietoiseksi, millaisesta tulevaisuudesta puhuttiin. Ei siitäkään mihin kaupungin paikkoihin tulevaisuutta sitoutettiin. Eikä siitäkään, mikä oli asioiden ja sitouttamisen mittakaava.
Tämä saattaa olla ensimmäisiä kertoja Suomessa, kun täydellinen vuorovaikutusprosessi tiedotusvälineiden tukemana saatettiin kunnialliseen päätökseen. Päätös oli syystäkin kunniallinen - syntyihän sitten ratkaisevia päätöksiä, jotka johtivat toteutukseen. Ensimmäinen liikenneihmisten pelolla odottama muutos oli eräiden pääkatujen yksisuuntaisuuden muutos jälleen kaksisuuntaisuudeksi - kaikki sujui hienosti ilman onnettomuuksia. Sitten seurasi kauppiaiden kohtalonhetki - kävelykadun rakentaminen. Tämäkin prosessi osoittautui oikein ajoitetuksi ja oikeassa laajuudessa toteutetuksi. Kunnian kukko lauloi kävelykadun vihkimisen hetkellä lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1994.
Pieni väliepisodi: Lojun Tripolin asuntoni arabialaisen huoneen tyynyillä väljissä pöksyissä. Vesipiippu kurisee ja ilmastointi hurisee. Kuuntelen Deutsche Wellen kautta tulevaa suomalaista uutislähetystä. Päätös on tehty. Lahden oikorata on valittu viranomaisten toimesta ykkösvaihtoehdoksi. Toisena ilonaiheena oli Pietarsaaren kanavapuistikon valmistuminen. Nyt oli aihetta matkaan. Ensimmäinen kone Eurooppaan ja Helsinkiin. Laivalla Tukholmaan ja X2000- junalla Göteborgiin. Sieltä laivalla Tanskan Fredrikshavniin ja toisella laivalla Osloon. Oslosta junalla pohjoiseen päämääränä Bodö. Sieltä bussilla 200 km Narvikiin. Siis miksi tällä matkalla? Oli menossa ilon ja ylpeyden ristiretki. Voitto oli kotona! Narvikissa jälleen junaan ja kohti Umeåta läpi loistavien tunturimaisemien. Laiva saapui Vaasaan puoliltaöin. Taksi Pietarsaareen. Tapaaminen Pietarsaaren kävelykadulla kello kaksi yöllä. Vastassa Roger Wingren. Kävelykatu oli vihitty edellisenä päivänä. Kaksinkertainen ilon ja onnen päivä.
Pietarsaaressa sisätilojen ja katutilojen yhtymistä tutkittiin laatimalla kaaviot nykytilanteesta ja tulevaisuuden tavoitetilanteesta. Harmaat sisätila-alueet yhtyvät vuorovaikutuksellisesti ulkotilaan. Tulevaisuudessa sisätilan ja ulkotilan avautumiskohtia ehdotetaan laajennettaviksi. Tämä tapahtuisi avaamalla kortteleiden sisäisiä kulkureittejä ja kauppakujia sekä aktivoimalla vajaakäyttöisiä pihoja.
Roger ja Pentti eivät olleet yksin Pietarsaaren monivivahteisessa suunnitteluprosessissa. Liikenne- ja miljöösuunnitelman tekijäjoukkoon kuuluivat kaupungin aktivisteina mm. Gunnar Smeds, Tapio Lehmuskallio, Ben Griep ja Jan-Ole Bäck. Konsultin joukkueessa häärivät mm. Liisa Ilveskorpi, Sirpa Laitinen, Pekka Seppälä ja Björn Silfverberg. Mukana oli myös ympäristöministeriön edustajana Mauri Heikkonen. Kävelykatusuunnitelmassa insinööritieteiden edustajana toimi Raimo Vuori. Taiteellisessa mielessä merkittävän panoksen antoi konservaattori Thorvald Lindqvist - hän määritteli kävelykadun betonikivien värit. Seurauksena Lemminkäinen Oy ryhtyi valmistamaan katukiviä monipuolisemmalla värityksellä - ennen tätä oli vain punaista ja harmaata!
Jyväskylän Kauppakadusta kävelykatu 1995
Lähes puolen kilometrin mittaisen kävelykadun suunnittelu alkoi vuonna 1989 ja se rakennettiin vuosina 1994–1995. Kaikkiaan tehtiin 12 300 m2 uutta pinnoitetta ja kilometrin verran putkistoa. Alueelle istutettiin 18 puuta ja asennettiin 34 uutta valaisinta. Kadun kustannukset olivat noin 9,4 miljoonaa markkaa eli noin 1,5 miljoonaa euroa. Kävelykadun suunnittelua oli edeltänyt liikenteellinen selvittely. Voidaanko silloinen joukkoliikennekatu muuttaa kävelykaduksi? Työn tilaajana oli kaupungininsinööri Osmo Rosti. Suunnittelijoita oli koko joukko. Pääroolissa olivat Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Sirpan suunnittelemat valaisimet herättivät alkuun ihmetystä. Alvar Aalto säätiö ei antanut meidän panna kadulle Alvarin valaisimia. Niinpä sitten oli turvauduttava omaan suunnitelmatuotantoon. Wikipedia muuten sanoo kadun palkituimmaksi elementiksi juuri sen omaleimaiset valaisimet: ”sateenkaaren värejä toistava valaisinrivistö tekee epäsuoralla valollaan kävelykadusta näyttävän ympäristön myös pimeän aikaan.” Liikennesuunnittelijat, etunenässä Petri Jalasto ja Jukka Syvälahtiolivat jo todistaneet kävelykadun mahdolliseksi. Katupiirustuksia sulanapitojärjestelmineen laadittiin Paavo Åvistin johdolla. Jyväskylän paikallistoimistosta Timo Vuoriainen ja Elli Kuronenolivat aktiivisia osallisia. Erikoinen tapaus oli viiden metrin mittaisen kadun pienoismallin löytyminen kaupungintalon vintiltä. Tätä mallia käytimme kadun suunnittelussa. Malliin rakennettiin Ellin taidoilla katu kalusteineen.
Jyväskylän Kauppakadun suunnitelmaa tutkittiin kaupungintalon vintiltä löytyneen pienoismallin avulla. Malli oli viiden metrin mittainen. Erityisen hienosti malli toimi, kun kävelykadun suunnitelmaa kehitettiin yhdessä näkövammaisten koulun työryhmän kanssa. Heille ei virtuaalisesta mallista olisi ollut hyötyä. Kysynkin nyt eikö näkökykynsä menettäneille olisi muuallakin rakennettava pienoismalleja joista sormin koittelemalla voisi hahmottaa ympäristöään. Mallin on oltava mittakaavaltaan sellainen, että myös rakennusten muodot ja julkisivut ja katujen kalusteet ovat tunnistettavissa. Nyt digiaikana 3 D tulostuksen luulisi tarjoavan hyvän keinon mallien tekoon.
Tässä se on tilaajaväki ja suunnittelijaväki mallin ympärillä. Kuvassa henkilöt vasemmalta oikealle: Antero Vainio, Jorma Lipponen, Risto Mäkinen, lähes piilossa punatukkainen Liisa, minä itse, Osmo Rosti ja Pekka Huuskonen.
Messutori ja viuhuva bumerangi
Kaikki tämä tapahtui paljon myöhemmin. Se oli kuitenkin jatkoa jo aloitetulle. Jyväskylän kaupunki ajoi Pekka Kettusen johdolla Lutakon rakentamista. Kongressikeskus oli saatava jalankulkuetäisyydelle Kauppakadusta – Jyväskylän hermosuonesta. Matkakeskus tuki Lutakkoon suuntautuvaa kehitystä. Piste iin päällä oli pyöreä tori juuri harjakorkeuteen nousseen Arto Sipisen toimistorakennuksen äärellä. Torin suunnitelman päätähtenä hääri Daniel Bruun. Hän piirsi leijuvan bumerangin. Arto Sipinen oli bumerangista mielissään. Se synnytti dynamiikkaa.
Pekka Kettunen puhui kaupungin symboleina torista, temppelistä ja tornista. Tässä on tori ja torni. Ehkä messut ovat nykyajan palvontaa ja messutalo nykyajan temppeli. Silloin kokonaisuus olisikin valmis.
Imatran Koskenparras valmistui 1995
Imatra on karjalaisten kaupunki. Kaupunginarkkitehti Erkki Jouhki ajoi aktiivisesti kävelykatua Imatrankoskelle aivan voimalaitoksen partaalle. Hänellä oli varmaan oma taistelunsa päätöksen saamiseksi. Soitankin hänelle. Hän vartioi katuaan. Hän asuu Koskenpartaalla. Hän lähettää tekstarin: ”Vakuutin päättäjät 90-luvun alussa Pietarsaaren ja Jyväskylän suunnitelmilla ja niinhän se valmistui 3 kk ennen Jyväskylää.” Imatralla päätös oli syntynyt helposti. Katu oli ollut jo useana vuonna kesäkävelykatuna. Imatran ajojen aikaan katu oli aina kävelykatuna. Ajatukseen oli totuttu. Päätös pysyvästä kävelykadusta syntyi 1994 ja kävelykatu valmistui 1995. Erkki on ylpeä Imatran ja Lappeenrannan saamista elävän keskustan palkinnoista. Ottaa vain päähän (leikkisästi), kun molemmat jaettiin vuosi sen jälkeen, kun hän oli siirtynyt muihin hommiin. Jäivät siis palkinnot saamatta. Olisi ansainnut. Minä palkitsen sinut nyt huutamalla HYVÄ ERKKI!
Todisteeksi asuinpaikastaan Erkki lähetti minulle eilen kuvan omalta parvekkeeltaan. Siellä Koskenpartaan kävelykatu siintelee lokakuun yön pimeydessä. Oli lyhyt matka säätelemään suihkulähteitä ja vaihtamaan musiikkikasetteja.
Me saimme ilon laatia kadun yleissuunnitelman. Päätekijöinä olivat jälleen Liisa Ilveskorpi ja Sirpa Laitinen. Sirpa sitten hoiti myös työmaavalvonnan. Kadusta tuli iloinen ja tunnelmallinen. Esiintymislava on suosittu paikka. Suihkulähteet solisevat. Erkki Jouhki toimi alkuaikoina musiikkimestarina äänittämällä kasetteja kävelykadun äänentoistolaitteiden tarpeisiin. Hän kertoi ihmisistä, joihin erityisen vaikutuksen olivat tehneet Jimi Hendrixin Foxy Lady ja Mahalia Jacksonin Silent Night – sopivaan aikaan ja sopivalla säällä. Myöhemmin alueelle syntyi Koskitori. Torikauppaa käydään kuitenkin Valtiohotellin edessä. Pari vuotta sitten joku alueen toimija ehdotti autojen palauttamista kadulle talviaikaan. Ehdotus tyrmättiin. Katu elää.
Koskenpartaan kävelykadulla on kivat kalusteet. Erikoisuutena on kuvassa näkyvä liian kapea penkki kahdelle. Iloiset imatralaiset ovat huomanneet sen tuovan läheisyyttä ja käyttävät sitä kahdenistuttavana.
Sofiankadun museokatu – entinen?!
En suinkaan aio ryhtyä sinun iloksesi ja viisaudeksesi selittelemään kaikkia maamme kävelykatuja ja niiden luomisprosessia. En edes aio mainostaa meidän suunnitteluyhteisömme omia tuotteita tämän enempää. Tiedän että olet nyt jo lähes väsähtämispisteessä. Paitsi että haluan sittenkin muistuttaa eräästä meidän pääkaupunkimme kävelykadusta – kadusta josta tehtiin ensin kaupunginmuseon myötävaikutuksella museokatu, mutta sitten syystä tai toisesta kolmikieliset katukilvet poistuivat, samoin poistuivat puhelinkioski, kaivo ja kaasulamput ja muukin kadun historiallinen rekvisiitta. Miksi?
Sofiankadun oli tarkoitus olla museo – se on yksi Helsingin vanhimmista kaduista. Museokatu valmistui vuonna 2004. Minä olin äärettömän ylpeä tuosta kadusta. Olihan se meidän väkemme suunnittelema. Katu oli jaettu kolmeen osaan. Kauppatorin puoleinen osa kertoi helsinkiläisten kävely-ympäristöstä 1800 luvun puolesta välissä, keskiosa vuosisadan loppuvuosista ja Senaatintorin puoleinen osa 1900-luvun alkuvuosikymmenistä. Helsingin viimeiseksi jäänyt puhelinkioski oli käytössä 1930-luvulla. Kaivo ja vesipostit olivat käytössä ennen sotia. Itse Lumièren veljekset kulkivat tällä kadulla vuonna 1898 käytyään esittelemässä ”eläviä kuviaan” silloisella hotelli Seurahuoneella. Museokatu lakkautettiin vuonna 2012. Syy: tahdon puute ja saamattomuus. Rahan puute se ei voinut olla. Kaikki oli jo tehty. Sofiankadusta voit lukea tarkemmin – jos kiinnostaa – blogistani: http://penttimurole.blogspot.com/2014/01/sofiankatu-huokausten-silta-ja.html
Tämä oli kaikki vain alustusta
Minähän olen päätymässä kuumaan kysymykseen Helsingin kävelykeskustasta. Koko tässä kävelykatujen sarjassa piti olla vain neljä osaa. Tarvitaan vielä viides. Se koskee Helsinkiä. Kun nyt tulivat nuo Lumièren veljekset mainittua, niin katsopa siunatuksi lopuksi yksi maailman ensimmäisistä elokuvista. Sen he esittivät Helsingissä vuonna 1898. Filmin pituus on 47 sekuntia. Onko enää aikaa?
”L'Arrivée d'un Train à la Ciotat”. https://www.youtube.com/watch?v=1yv02Lzq5kg
