Kaksi yhdeksästä maailmanlopun napinpainajasta vieraili juuri maassamme. He edustavat 92 prosenttia maailman ydinasearsenaalista. Ja ovat ylpeitä siitä. Venäjällä on tällä hetkellä 4350 taistelukärkeä. Niistä 1600 strategista ydinkärkeä on sijoitettu ballistisiin ohjuksiin tai pommikonetukikohtiin. USA puolestaan hallinnoi noin 4000 käyttövalmista ydinkärkeä, joista 1650 on laukaisuvalmiin ballistisissa ohjuksissa tai pommittajiin kiinnitettävissä. Tasoissa ovat siis ydinkärkien määrät. Ydinkärkiä on myös ei-strategisiin taistelutarkoituksiin. Yhteensä ydinaseiden määrä näillä kahdella valtiolla on 6500 asetta kummallakin. Muut maat tähtäilevät toisiaan 1000 ydinaseella. Minkälaista tuhoa noilla aikaansaataisiin? No arvaa.
Ihmiskunnan tuhoa on kyllä kirkon ja eri uskontokuntien ennusteissa hahmoteltu. Kun opetuslapset Öljymäellä kyselivät Jeesukselta maailmanlopun ajankohtaa, sanoi hän näin: "Te kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, mutta älkää antako sen pelästyttää itseänne. Niin täytyy käydä, mutta vielä ei loppu ole käsillä. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, ja joka puolella on nälänhätää ja maanjäristyksiä." Matt 24:6-7. Kirkko lupailee kyllä oikeauskoisten ylöstempausta. Napinpainajien maailmanloppuun ei sisälly tällaista optiota. Oikeastaan ydinaseistuksesta ja ydinaseuhkasta puhuminen on kuin puhetta keitetystä lampaanpäästä. Siksi juuri siitä niin paljon ikään kuin vakavassa mielessä puhutaan. Siksi en siitä nyt enempää puhukaan. Jos maailmanlopun mielipiteet kiinnostavat voit vilkaista blogiani http://penttimurole.blogspot.com/2018/02/maailmanloppu-ja-bang-nyt-on-kylla.html
Minä haluan lainata Laura Ilveskorven päiväkirjaa
Sitä päiväkirjaa ei ole missään julkaistu, joten julkisuuden suhteen tämä on ikään kuin kantaesitys. Teksti on kirjoitettu kauniilla käsialalla punakantiseen päiväkirjaan. Tarina alkaa noin vuodesta 1920 (Laura Henriksson synty 1916) ja päättyy vuoteen 1945. Edellisessä blogissani siteerasin hänen ihanaa tarinaansa lapsuuden leikeistä. Nyt siirryn talvisotaan ja Sairasjuna 2:n elämään. On kaksi eri maailmaa. On poliitikkojen ja presidenttien maailmanloppua hivelevät keskustelut, mutta on myös tavallisen ihmisen tietämättömyys siitä mikä on totta, tai siitä miten heidän päidensä yläpuolella spekuloidaan vallasta. Tämä Laura Ilveskorven tarina kertoo talvisodan tunnelmista, silloin kun toisen vierailijamme edeltäjien edustama valtio oli päättänyt vapauttaa Suomen kansan kapitalismin ilkeästä ikeestä.
Minun talvisotani alkoi 8.11.1939
"Olin ollut vain reilun kuukauden ensimmäisessä työpaikassani Puumalan kunnansairaalassa, johon Erland Laukka oli minut houkutellut, hän pyysi, että lupautuisin ainakin 3 vuodeksi. Ajatteli kai, että kotikylän tytöstä saa ikuisen työntekijän. Olin juuri alkanut päästä työhöni sisälle, kun tuli liikekannallepanomääräys jossa veloitettiin ilmoittautumaan 8.11.-39 Viipurin sotilasesikuntaan lääkintäosastoon. Siihen päivään mennessä ei sodan uhka ollut tullut mieleen henkilökohtaisena asiana. Olin tosin käynyt lottajärjestön puitteissa ilmavalvontakurssin Savonlinnassa kesällä 1935. Kurssi kesti 2 viikkoa ja sisälsi teoriaa lentokoneiden tunnistuksesta, hälytyksen käytännöistä, taistelukaasuista ym. Lisäksi oli käytännön harjoituksia, valvonta-asemien nopeaa perustamista kenttäoloissa ja yönpimeässä ym. ym. Asiassa oli hyväkin puoli, ei tarvinnut tehdä ratkaisua henkilökohtaisesti, eikä pohtia mitä tehdä, eikä kantaa huonoa omaatuntoa vasta tuskin kuukauden vanhan työpaikan jättämisestä vaikeaan tilanteeseen ilman hoitajaa. Olihan minut jo opetettu tottelemaan ja määräys oli ehdoton. Niinpä palasin Viipuriin ilmeisen sodanuhkan varjossa. Jouduin työryhmään, johon kuului 2 lääkäriä, 4-5 hoitajaa, 5-6 lääkintälottaa, lääkintämiehiä, paarinkantajia, apusuorituslottia, apumiehiä ja lottia, sekä junan kuljettajat ja lämmittäjät. Meidän oli määrä valmistaa toimintakuntoon pitkä vanha tavarajuna jossa henkilökunnan asumiseen II ja III luokan makuuvaunut ja umpinaisia tavaravaunuja joihin oli sijoitettava keittiötilat kenttäkeittiöineen ja kamiinoineen plus ruokatila pitkine pöytineen ja penkkeineen. Lisäksi olivat tärkeimmät: tavaravaunut potilaita varten. Niihin tuli laverit pitkin seiniä ”siskonpeti-idealla”, niihin olkipatjat ja tyynyt. Pari päivävaunua oli parempikuntoisille.
Sairasjuna II
Juna oli tuotu Viipurin lahden rannalle lastausraiteelle ”Kassinhäntään”, linja-autoaseman viereen, nykyisen Druzhba-hotellin alueelle lähelle rautatieasemaa. Siinä tehtiin varsinainen likainen työ. Koko juna pestiin katosta lattiaan, vaunut jotka olivat pikimustia kymmenien vuosien patinoituneesta liasta. Niissähän oli kuljetettu kaikkea mahdollista eläimistä kivihiileen. Vesi saatiin linja-autoaseman hanasta (siellä oli myös ilmainen vessankäyttöoikeus) ja vettä kului paljon, samoin juuriharjoja ja mäntysuopaa. Siinä olivat kaikki mukana ikään ja sukupuoleen sekä arvoon ja ammattiin katsomatta, eikä käytetty valkoisia vaatteita. Illalla olimme aina kaikki saman näköisiä, mustia. Kun se oli tehty, miehet rakensivat lavereita ja naiset ompelivat käsin kiinni mistä lie tuotujen olkipatjojen ja tyynyjen päitä. Arvojärjestyskin näkyi jossakin, lääkärit ja hoitajat asuivat II luokan vaunuissa ja apuhenkilökunta ja junahenkilökunta III luokassa. Lääkäreillä oli yksin koko hytti, hoitajat asuivat kaksittain, joten ”kotiolot” olivat melko ahtaat ja yksinkertaiset.
Kaupungissa oli voimassa pimennysmääräys, joten iltaisin kadut olivat pimeät. Minkäänlaista kauhua tai pelkoa en kuitenkaan muista tunteneeni. Eihän meillä ollut käsitystä siitä mitä sota todellisuudessa on, enempää tai oikeastaan paljon vähemmän kuin nykyajan nuorilla, emmehän me olleet nähneet tai kokeneet sitä, eivätkä vanhemmat ihmiset siitä puhuneet. Tiedotusvälineet eivät vielä olleet vallanneet ja alistaneet tavallisen kansan sielua. Radioita oli harvassa ja televisio uinui vielä kohdussaan.
Elokuvateatterit, kahvilat ja hotellit toimivat, joten illalla saattoi käydä joskus rentoutumassa, jos onnistui saamaan enimmät liat naamasta. Erkki ”Natius” Ilveskorpi, johon olin tutustunut jo 1 1/2 vuotta sitten ja olimme lumputelleet paljon yhdessä, oli vielä Viipurissa Merijoella lentorykmentissään. Hän kävi joskus iltaisin hakemassa minua ulos. Hänen kaverinsa irvailivat, että ”Natius” on taas jäänyt sairasjunan alle. Tässä kuvassa ”Natius” on kuitenkin ilmassa Fokker CX koneella.
Marraskuun alussa meidät siirrettiin Talin asemalle Viipurin ulkopuolelle. Postiosoite oli meille vain Sairasjuna 2 ja kun varsinainen työ alkoi, olimme melkein yhtä mittaa liikkeellä ilman ennalta määrättyä reittiä, joten postin, puhelimesta puhumattakaan oli vaikea tavoittaa meitä. Jännitys alkoi tihentyä, kun meille jaettiin saappaat, manttelit, nappilakit, vyöt, kaasunaamarit, lapiot ym. rekvisiittaa. Siinä vähän naureskeltiin ja pelleiltiin niiden kustannuksella ja kokeiltiin, miten poteron kaivaminen routaiseen tallattuun maahan epäonnistuu. Varpaat olisi ehkä saatu suojaan.
Ensimmäiset tehtävät olivat sairaaloiden, lastenkotien ja vanhaikotien evakuoimista. Länteen päin meno oli työaikaa, olipa yö tai päivä, itään päin meno lepo- ja vapaa-aikaa. Se mitä me näiden ihmisten hyväksi voitiin tehdä, oli kovin vähäistä niissä oloissa, mutta ruohonjuuritason apua toki tarvittiin täyteen ahdetuissa vaunuissa. Matkat olivat usein pitkiä ja matkan teko hidasta. Kyllä sen ihmisten hädän ja pelon joutui aistimaan ja tuntemaan omassa sisimmässään, vaikkei itse samassa ahdingossa ollutkaan. Työ antoi itse asiassa turvallisuutta ja suojasi epävarmoilta muutoksilta Tulevaisuus ei ahdistanut, kun ei onneksi ollut sellaisia huollettavia, jotka olisivat olleet suoraan ja ainoastaan minun vastuullani. Jokainen kelasi omaa elämäänsä.
Juna kulkee Suomea siksakiin
Pian alkoivat varsinaiset sairaskuljetukset ja kävi myös käytännön tilanteissa ilmi alkuperäisen kaluston hankaluus ja epäkäytännöllisyys. Potilaiden siirtely ja sijoitus vaunuihin ovien kautta oli tuskallista ja raskasta. Härkävaunut poistettiin ja tilalle saatiin tavallisia matkustajavaunuja, joihin oli suunniteltu kätevät telineet, joiden varaan voitiin potilas nostaa ikkunan kautta suoraan paareineen, niin ettei itse potilasta tarvinnut lainkaan liikutella.
Lääkintämiehet oppivat hoitamaan lastauksen ja purkamisen nopeasti ja kätevästi. Se oli tärkeää, jos sattui lastausasema pommituslinjalle tai hävittäjien toiminta-alueelle. Oli päästävä nopeasti pois alta. Selvästi merkityt suuret punaisen risti tunnukset eivät ikävä kyllä olleet varma tae hyökkäämättömyydestä. Kajaanissa seisoimme tyhjiltään asema-alueen ulkopuolella, kun vihollisen hävittäjälentue pyyhälsi yli. Kaupunkiin tuli myös pommeja. Heti hälytyksen alettua livahdimme kaikki junan alle, koska se oli todettu nopeimmaksi ja parhaaksi suojautumispaikaksi. Konekivääri alkoi laulaa ja ammuksia rapisi junan kattoon ja ympärille, mutta junan alla oli täysin turvallista.
Nyt meillä oli koko maa toiminta-alueena. Viipurista Hyrynsalmelle, idästä länteen ja lännestä itään, terävää siksakia. Kaikki Suomen kaupungit Maarianhaminaa lukuun ottamatta tuli kai käytyä, tosin vain rautatieasemat ja mahdollisesti sauna. Sauna oli oikeastaan ainoa ylellisyys, jota todella kaipasimme. Hygienian puoli jäi pakostakin puutteelliseksi, koska vettä oli käytettävissä kovin rajallisesti, vain kouramitalla lautasen kokoisessa altaassa.
Myöhemmin sotatoimien hieman hiljennyttyä saatoimme seisoa jossain tunteja, joskus jopa päivän pari. Esimerkiksi kerran Torniosta käsin käytiin Haaparannassa syömässä oikeata ruokaa hotellissa sotamuonan vaihteeksi. Ruotsissa oli vielä hedelmiä, suklaata, salaatteja ym. Loviisassa sen sijaan parasta mitä löytyi italiansalaatilla päällystetty voileipä ja sekin maistui taivaalliselta vanikan vastapainoksi.
Rauhansopimus
12.3.40 kuultiin että Moskovassa allekirjoitetaan rauhansopimusta, mutta taisteluja oli vielä 15.3.40. Radiossa tiedotettiin sopimuksen sisältämät rauhanehdot. Se oli helpotus ja pettymys. Pääkaupungin lehdissä oli kuulemma mustat sururaidat ilmoituksen ympärillä ja liput puolitangossa. Ei siksi että tuli rauha, vaan siksi että menetettiin Karjala ja Viipuri, muiden raskaiden sodan aiheuttamien menetysten lisäksi. Olimme ajossa läpi Pohjanmaan kevätankeiden sumuisten lakeuksien jossa vain harmaat ladot ja heinäseipäät tyhjillä harmailla pelloilla raapivat kurkkua. Itkimme, kukaan ei hurrannut.
Ylioppilastalon liput puolitangossa 13.3.1940 Moskovan rauhanehtojen tultua tietoon.
Mieleen on jäänyt myös Sortavala sen viimeisenä päivänä suomalaisena kaupunkina. Olimme tulleet sinne kai evakuoimiskomennukselle. Kadut olivat aavemaisen tyhjät, kaikkialla oli kiireisen lähdön merkkejä. Tavaroita oli hujan hajan, kauppojen ovet olivat auki, eikä ihmisiä missään. Kurkistimme lähellä olevaan kirjakauppaan ja silmiini osui Yrjö Jylhän runokirja. Otin sen muistoksi koska pidin hänen runoistaan. Meidät komennettiin lähtemään välittömästi, koska veli venäläinen saapuisi ottamaan omansa aivan pian.
Olimme lähtövalmiudessa vielä koko toukokuun. Kuljetuksia oli vielä sekä potilaille että evakoille. Evakkomatkat olivat raskaampia koska alueiden luovutus vaadittiin niin pian, että sen järjestäminen oli melkein ylivoimaista. Kuljetuskalustot olivat kattoon saakka kuormitettuja, tiet ja raiteet ruuhkautuivat. Juna (meidänkin) oli niin täynnä, että enempää ei olisi parhaalla tahdollakaan sopinut. Ihmisiä istui lattioilla, käytävillä, toistensa sylissä ja portailla, lapsia nukkui tavaraverkoissa ja penkkien alla. Mukana ei ollut muuta kuin vaatteet päällä, eikä harmainta aavistustakaan mihin mennään ja kauanko matka kestää. En vieläkään käsitä kuinka he sen kestivät niinkin tyynesti. Ihmisestä löytyy tarvittaessa arvaamattomia, sekä fyysisiä että henkisiä voimavaroja.
Vangit vaihdetaan
Viimeisimpiä tehtäviä oli vankien vaihto rauhanteon seurauksena. Veimme rajalle Suomessa olevia sotavankeja, terveitä sekä haavoittuneita ja rajalla saimme vastaavasti suomalaisia, omia poikia. Tällä matkalla oli mukava tunnelma. Ei ollut mitään uhoamista eikä vihoittelua. Oli tyytyväisiä kasvoja, hiljaista rupattelua. hillittyä käyttäytymistä, ei mitään ”uraa”-huutoja. Joukossa oli Suomea puhuvia karjalaisia, joille paluu saattoi olla ristiriitaista. Esimerkiksi yksi nuori poika kävi sääliksi. Hän olisi halunnut jäädä Suomeen, mutta toisaalta hän ikävöi omaisiaan ja kotiseutuaan Karjalaa. Hän kyseli eikö hän sittenkin voisi jäädä. Rajalle tultuamme hän katsoi taakseen ja käveli sitten terveempien mukana toiselle puolelle pää painuksissa. Vaihdettavissa oli sekä käveleviä että paaripotilaita. Koska miehet olivat päällysvaatteissaan, oli meiltä vietävillä paareilla vain tyyny ja huopa, mutta vastapuolen paareissa oli komeasti valkoiset lakanat.
Ei tämä meidän työmme ollut pelkästään masentavaa tai surkeaa. Me olimme koko Suomen kanssa kasvaneet isänmaalliseen näkemykseen ja talvisodassa oli innostus oman maan vapauden puolustamiseen vielä korkealla. Pitkäksi venyvä jatkosota kyllä näännytti miehet ja koko Suomen kansan ja hillitsi intoa ja hyvää uskoa tulevaisuuteen. Ihminen on itse asiassa uskomattoman mukautuvainen ja sitkeä, kestävä otus tarpeen vaatiessa. Nämä haavoittuneet, vaikeastikin, olivat mahtavia, lähes toivepotilaita. Ei mitään turhaa valittelua tai tuskailua. Enemmän tyytymättömyyttä löytyy hienoista nykyaikaisista sairaaloista. Nämä eivät uhonneet sankaruutta, eivätkä odottaneet tai vaatineet hyysäystä ja surkuttelua. Hiljainen huumori ja leppoisa rupattelu osuivat korvaan silloin tällöin vaunussa valvoessa.”
Tanner analysoi
Jos haluat kuunnella Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin radiopuheen rauhansopimuksen jälkeen 13.3. 1940, niin klikkaa tähän linkkiin: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/tannerin-radiopuhe-talvisodan-rauhan-ehdoista. Tannerin kriittinen puhe kuviteltuja liittolaisia kohtaan saattaa olla sopiva analyysi tämän hetken keskusteluun. Sinun on kuitenkin varattava 19 minuuttia Tannerin puheen kuunteluun. Sellaiseen ei ehkä nykypäivänä ole aikaa.
Sota on mieletöntä
Sodan tekijöiksi ja sankareiksi joutuvat pienet ihmiset. He eivät sotaa halua. Sotaa haluavat taloudellista ja poliittista valtaa tavoittelevat. Alistamista tavoittelevat. Sodat eivät koskaan ole tuottaneet aloittajilleen pysyvää hyötyä. Ihmiset ja kansat nousevat aina uudelleen.
