Taipalsaaren Kyläniemessä 1923
”Talvella tallattiin polku pellon yli suoraan, mutta kesällä kierreltiin pientareiden kautta. Siinä puolivälissä oli riihi ja puimala. Se oli salaperäinen ja vähän pelottava paikka. Yksin kulkiessa ei sinne uskaltanut kurkistaa, piti mennä kiireesti ohi. Riihitontut, maahiset ja kummitukset olivat sen ajan lapsille tuttua hengenravintoa, vaikka ei satukirjoja ollutkaan. Aikuiset niistä iltapuhteella kertoivat ja varmaankin puolittain uskoivat itsekin ja lapset kuuntelivat suut ja silmät levällään, joskus salaa ja joskus luvan perästä ja imivät kuin imupaperi jokaisen sanan itseensä.
Lapsen elämästä puuttui kaikki ulkopuolinen paine, kasvaminen ja kehittyminen eteni hiljaa ja tasaisesti vain luonnon ja kotoisten ihmissuhteiden antamien ärsykkeiden ja virikkeiden varassa. Oman perusluonteen mukaisesti kantapään kautta. Ei olut liikaa tarpeetonta tavaraa vain se mikä oli välttämätöntä. Ei tarvinnut aina tehdä valintoja. Ei ollut kuvia, ei sarjakuvia, ei kirjoja, ei sanomalehtiä, eikä postia, ei elokuvia, ei televisiota, ei ympärillä parveilevia ihmisiä. Ei ollut ääniä. Ei levysoitinta, ei puhelinta, ei radiota, ei autoja, ei junia, ei lentokoneita, ei soittimia, ei rokkia, vain isän tai äidin hyräily silloin kun elämä tuntui mukavalta. Taustaääninä oli vain puiden suhina tuulessa, sateen ropina tai linnunlaulu, veden liplatus veneen airoissa tai rantakivillä. Oman tehosteensa sinfoniaan antoi lehmän ammu ja kellon kalahtelu, hevosen hirnahdus ja kukon laulu aamuvarhaisella. Hiljaa ja huomaamatta ne kaikki syöpyivät lapsen mieleen ja alitajuntaan osaksi elämän todellisuutta.
Aluetta halkoo toinen Salpausselkä, jonka merkittävin muodostuma on yli kymmenen kilometriä pitkä Kyläniemi. Alueella on useita kaakkoisluode -suuntaisia harjujaksoja, jotka muodostavat erikoisen näköisiä saaria. Kyläniemeen rakennettiin myös Salpalinjan asemat, mutta se olikin jo 20 vuotta sen jälkeen, kun nuori Laura Henrikson (Jatakari ja myöhemmin Ilveskorpi) oli jo jättänyt kotitorppansa. Kyläniemen itäpäässä on Kutveleen avokanava. Se kuului osana Suvorovin 1700-luvun lopulla rakentamaan sotakanavaan.
Kello, jos sellainen oli, sai rauhassa laskea minuuttejaan ja tuntejaan tuvan seinällä tai piirongin päällä. Harvoin sen neuvoa kysyttiin. Aika oli elämässä itsessään, sisäänrakennettuna.
Kesällä juosta lippastiin paljain jaloin ja talvella huopikkaat jalassa talosta mökkiin ja mökistä taloon. Siinä puolivälissä niityn keskellä kumpareella oli suuri tuulimylly. Se herätti mystistä kunnioituksen sekaista uteliaisuutta ja pelkoa, kun sen pitkät siivet liikkuivat naristen tuulessa. Sinne oli tosin kielletty pienempiä menemästä, mutta aina ei jaksanut vastustaa kiusausta, jos oli kaveri mukana. Yksin ei olisi uskaltanut. Se oli sen paikkaseudun tivoli.
Leikit muuttuivat iän mukana. Oli kuurupiilo, viimeinen pari, hippanen, karttu, karhunmaa, naurisvaras, kotileikit, lehmät, hevoset ym. elikot, häät, vihkimiset, hautajaiset, rengit, piiat, riihenpuinti ja viljapellossa piilosilla olo, tosin kielletty ym. Minun suurin onneni oli rantaniityllä kukkaan puhkeavat kylmäkukat. Niiden ihanat lumivalkeat posliinikukat toivat aina mieleen enkelit ja keijut.
Usein kuitenkin illan pimentyessä ja seinävierien ja nurkkien jäädessä pimeään pienen öljylampun valopiirin ulottumattomiin jutut kääntyivät ”ihmeellisiin tarinoihin”, Kuikka Koposeen, haamuihin, kummituksiin ym. Silloin lapset jättivät piiloleikkinsä ja meluamisensa ja hivuttautuivat kuulolle.
S- ja R-kirjaimet vaarallisia
Lapsen uni. Olin noin 6v. Päivällä olimme lähteneet Elina serkun kanssa rantaan kahdestaan. Leikimme hietikolla rantakivillä, mutta sitten lähdimme pajain jaloin metsään ja kiipesimme ns. ”Paholaisen kalliolle” johon oli kielletty menemästä. Puhua lätystimme ilman s- ja r-kirjainta koska oli kerrottu, että siellä ei saa kirota. Jos suhahtaa s:n voi tulla käärmeitä ja r taas voi kuulua kiroukselta (perkele tai piru), jolloin voi itse paholainen tulla. Jännitti ja pelotti, mutta joku kumma veto sai kumminkin jatkamaan. Korkeimmalla kohdalla on äkkijyrkkä, aivan pystysuora seinämä joka putoaa suoraan Saimaan kirkkaaseen veteen. Siellä selvästi näkyvällä kivisellä pohjalla näen kirkkaan veden läpi, kuinka joku kyntää järven pohjaa. Auran edessä on kaksi komeaa hevosta, punainen ja musta ja minä en voi irrottaa silmiäni niistä. Miksi joku kyntää järven pohjaa? Äiti lohdutta minua ja sanoo: Älä enää koskaan mene sinne, se tietää pahaa.”
Lapset maalla elivät maalaiselämää erikseen ja omissa oloissaan. Laura Ilveskorpi, rakkaan Liisani äiti syntyi vuonna 1916 ja hän edellä kertoi maalaislapsuudestaan Taipalsaaressa Riihimäen talon torpassa. Siteerasin tähän blogiin hänen kertomuksiaan. Erityisesti halusin löytää lapsen mielikuvitusmaailman ilmiöitä. Päätyyhän tämä blogini nykypäivän lasten pelimaailman uudenlaisiin leikkeihin.
Miten oli kaupunkilaisten laita ja poikien leikit?
Kirjoitin aikoinaan blogin Väinö Tannerin kertomuksista kaupunkilaispoikien elämästä. http://penttimurole.blogspot.com/2014/05/vaino-tanner-kirjoitti-vankilassa.html. Hän kertoo kirjassaan: ”Näin Helsingin kasvavan, Tammi 1947, ruoholahtelaispoikien ja tyttöjen leikeistä 1800-luvun lopulta. Hän oli 10-vuotias, kun hän lainasi Rikhardinkadun kirjastosta ensimmäisen kirjansa. Lainattu kirja oli Defoen Robinson Crusoe. Sitten seurasivat intiaanikertomukset. ”Nahkasukka, Haukansilmä, Unkas ym. olivat poikajoukossa jatkuvan keskustelun ja väittelyn aiheena. Ne panivat mielikuvituksen liikkeelle ja nostattivat halun saada elää samanlaista seikkailevaa elämää.” Välskärin kertomuksien jälkeen seurasi jo moninaisempaa luettavaa, yhtenä esimerkkinä Walter Scott ja Ivanhoe. Tanner kirjoittaa myös: ”Aikanaan heräsi luonnollinen tiedonhalu yleensä salassa pidettyihin asioihin ja sen tyydyttämiseksi oli luettava niitä selostava teos ’Miesten siitinelo’. Mutta kun pyysin sen jälkeen vastaavaa kirjaa ’Naisten siitinelo’, ei kirjoja antava neitonen suostunutkaan sitä antamaan. Sanoihan vain, että ’se ei ole pikkupojille’.” Luettu kirja oli kuitenkin ilmeisen hyvä siitinelon kannalta, sillä Väinö Tanner teki Linda-vaimonsa kanssa 8 lasta.
Nuori Väinö oli innokas kalamies. Hänen kalastuspaikkansa olivat Helsingin edustalla. Ahvenia saatiin Saukkosaaren kareilta ja Lauttasaaren eteläkärjestä Hattujen kareilta. Keväällä ahvenkudun aikaan soudettiin Laajalahdelle Munkkiniemen seutuville. Laajalahti oli tuohon aikaan hyvin kalarikas. Vielä pitempiä kalaretkiä tehtiin Rysäkarille ja Koiraluodolle. Vielä käytiin Harmajan lähistöllä Enskärillä ja läheisillä kalliosaarilla. Kalamatkoilla kerättiin myös ajopuita kodin polttopuuksi. Linnunmunien keräys oli myös poika-Väinön harrastus. Munia kerättiin kokoelmaksi, ei syötäväksi. Kerran pienet kalamiehet joutuivat tsaarin armeijan Lauttasaaren patteriston sotilaiden varoituslaukauksen kohteeksi. Stoi -huutojen kaikuessa sotilaat työnsivät kahdeksansoutuisen veneen vesille ja lähtivät takaa-ajamaan Väinön, Marsion Akun, Vähäkallion Plurin ja Strangin Antin venekuntaa. Pojat keksivät Pihlajasaaren kapeikossa ovelan sotajuonen ja onnistuivat karistamaan takaa-ajajansa.
Kaupungin voimakas kasvu loi asuntokurjuuden. Tanner siteeraa 1880-luvun lehtikirjoitusta kaupunkielämän varjopuolista: ”Näiden asuntojen ikävyys ajaa miehet kapakoihin, ahtaus saa naiset torailemaan keskenään ja aiheuttaa lasten siivottomuuden, harmaa puolihämärä masentaa mielen, riistää rohkeuden, toivon ja työhalun; siveellinen kurjuus kulkee käsi kädessä ruumiillisen kanssa.”
”Pojat pelasivat fyraslagia ja tvåslagia. Paljasjalkaisten Ruoholahden poikien intohimo oli nappipeli. Erilaiset univormuista ratkotut napit olivat pelivälineinä. Lähimmäksi seinää heittänyt eli kryypannut voitti. Hän helisti sitten kaikkien napit kädessään ja heitti maahan. Katsottiin, paljonko oli bobloja tai ygloja. (Kruunat ja klaavat). Heittonappeina parhaiksi olivat osoittautuneet eldsbombarit eli palokuntalaisten vormunapit. Paremman tarkkuuden saavuttamiseksi heittonappeja muovattiin litteämmiksi asettamalla niitä raitiovaunukiskoille. Mutta tämä tapahtui vasta raitiovaunujen ilmestyttyä kaupungin kaduille. Ja sehän tapahtui vuonna 1891. Iän kasvaessa siirryttiin pallopeleihin. Pienemmät pojat pelasivat bitjareina. Leikittiin vielä piilosta ja naattaa. Röövari ja fasttaagari oli myöskin suosittu leikki. Jos oli pakko ottaa tyttöjä mukaan, leikittiin yleensä naattaatai viimeiseen pariin ulos.”
Tämä oli Tannerin lapsuudenympäristö Ruoholahdessa. Ehkä juuri tuossa kuvassa pojat pelaavat ”fyraslagia ja tvåslagia”, vai onko alkamassa tyttöjen ja poikien yhteinen ”viimeiseen pariin ulos”?
Ampuma-aseina käytettiin ”stritsaa” ja jousipyssyä. Jokaisella pojalla oli jousipyssyn kaaria kotonaan käyttöä odottamassa. Niitä käytettiin yleensä saariretkillä. Oman talon pojat eivät yleensä tapelleet keskenään, mutta jo naapuritalon pojat kuuluivat vihollisheimoihin. Tapa vaati, että tappelua hierottaessa harjoitettiin erinäisiä muodollisuuksia. Ilman sodanjulistusta ei hyökätty vihollisen kimppuun. Uhkailtiin kaikilla niillä seurauksilla, joita vastapuolelle voi koitua. Saatettiin heristellä nyrkkiä vastapuolen nenän edessä ja sanoa: ”den här mucklar, och den här kucklar, om den här vill, så slår den här till”. Ruotsin kieli oli vielä vahvasti vallalla. Kuolleen rotan nähdessään oli sylkäistävä ja lausuttava: ”tphyi klåda, kom int’ på mej, gå på den, som ha döda dej”.
Yritän miettiä omia leikkejäni
Minulla on vaikeuksia muistaa. Tietysti muistan lankarullista ja kuminauhasta tehdyt traktorit kiipeämässä matosta tehtyä mäkeä, muistan myös tulitikkulaatikoista tehdyt junat ja käpylehmät. Isoisän tekemän polkuauton tietysti muistan. Ainoa jonka todella muistan, olivat hevoset maalla Salonsaaressa, mutta silloinhan oltiin jo päälle kymmenen ikäisiä. Kotipihalla Pakilassa järjestettiin pienimuotoisia urheilukilpailija, estejuoksua pihapenkkien yli hyppien. Pumsodatvarmasti muistan. Rosvon ja pollarinmyöskin. Pallopelejä ei pelattu, tai joskus kyllä pesäpalloa. Sota-aikana leikit muuttuivat sotaisemmiksi. Signalistaleikeltiin Stukan kuvia. Niillä taisteltiin Migin kuvien kanssa. Naapurin isompien poikien Matti Karin ja Seppo Kuusiston johdolla rakennettiin pahvikaupunkeja taloineen ja katuineen. Ilmapommitukset uhkasivat palavin pommein. Ilmapuolustus yritti pudottaa hyökkääjät. Taistelun päätteeksi osa kaupungista oli poroksi palanut. Ihailemani ison pojan Olla Pilzin kanssa kehittyneempänä leikkinä oli ”uutisia laittamassa, paperinpaloja taittamassa” – meidän oma uutislehtemme. Sekä Matti että Olla kuolivat traagisesti teini-ikäisinä. Olla kuoli tukinuitossa saamaansa kurkkumätään ja Matti hukkui uimareissulla Pikkukoskella.
Nyt kyselen seuraavalta sukupolvelta
Kyselen keski-ikäisiltä nuorilta heidän leikeistänsä ja mielikuvitusmaailmoistaan. Lähimpänä tällä hetkellä ovat Liisan tytär Lalla ja Liisan poika Timppa. Lalla sanoo nukkeleikkien loppuneen tytöillä noin kahdentoista ikäisenä. Silloin tuli tietty tyhjyys. Eräänlainen mitääntekemättömyyden tila. Tuo mainittu tyhjyyden tila liittyy tietysti murrosikään. Hormonit ryhtyivät jylläämään. Siitinelooli aluillaan.
Nukkeleikit ja paperinuket muuttuivat, tilalle tulivat Michael Jackson ja Diana Ross. Heidän muassaan vinyylit, kuvat ja kansainväliset faniklubit. Tässä Lallan itsensä piirtämiä kuvia suosikeistaan.
Timppa taas kertoo tuossa iässä pelanneensa innokkaana roolipelejä. Kaupasta sai ostaa rooliukkoja (akkoja?). Niitä väritettiin sopiviksi. Joku taisi kelvata varsinaiseksi avattareksi. Pelin johtaja laati tarinan. Valloitettiin ja asutettiin toista planeettaa tai etsittiin aarretta hyljätystä kummituksia vilisevästä linnasta. Algoritmeja ei ollut, ne tehtiin itse. Pelaajia oli viidestä kymmeneen. Yhteisöllisyys kasvoista kasvoihin oli pelaamisen tärkeä suola ja sokeri. Yksi peli saattoi kestää viikkoja. Pelit olivat larppaamisenesiaste.
Muutosvaihe neppariautoista ja paperinukeista roolipelien kautta nykyiseen älypuhelinmaailmaan on ollut kymmeniä vuosia. Televisioruudulla pelattava Pong-tennis, futis- ja squashpeli 70-luvun lopulla, siitä kaikki alkoi ja paisui mahtavaksi viihdeteollisuudeksi. Kuvassa Pong ja Saloran playmaster.
Kirjoitin muutama vuosi sitten blogin virtuaalimaailmoista ja peleistä: http://penttimurole.blogspot.com/2013/06/clash-of-minds-angry-mothers.html
Kyselin silloin, onko lasten ja nuorten ja varhaiskeski-ikäisten virtuaalimaailmoissa jotain yhteistä?
Nuo maailmat ovat nyt aivan uusia -tai melkein uusia. Ne ovat tietokoneella luotuja virtuaaliympäristöjä. Niissä voit olla sisällä, koukussa, mutta turvallisesti napinpainalluksen päässä ulkona. Tuo virtuaalimaailmasta irrottautuminen ei ennen vanhaan ollut yhtä helppoa. Kuljit metsäpolkua illan hämärtyessä. Ympärilläsi vilisi toisenlainen virtuaalimaailma. Metsä olivat täynnä kiinnostavia ja pelottavia hahmoja. Kulkija tunsi vahvan uhkan läsnäolon. Se oli metsätonttujen, käärmeiden ja menninkäisten läsnäoloa. Saattaa olla, että punahilkka mietti sudenkin hiiviskelevän lähistöllä. Sadut olivat täynnä virtuaalimaailman tarinoita. Ne kulkivat mukana ja ajatuksissa. Yksisilmäiset mummot saattoivat ilmestyä sammaleisen kiven takaa tai naavaisen kuusen kätköistä. Tuo kaikki on mennyttä. Meidän lapsillamme ja nuorillamme on nyt toiset maailmat. Maailmat joihin voi pelottomasti siirtyä ja sitten irtautua. Niissä maailmoissa ei tunne tuulen viileyttä, ei sadepisaroiden valumista poskea pitkin kaulalle eikä männynkävyn pistoa paljaan jalan alla. Ne maailmat muodostuvat aivojen ja kuvaruudun välissä, sormia näppärästi liikuttaen.
Olin tuossa blogissani selvittänyt kaikkien lastenlasteni ja lastenlastenlasteni peliaddiktiota. Nyt teen päivityksen nuorimmista vanhimpiin. Tässä ne ovat pienten lasten ja varhaisteinien suosikit.
Päivitän pelitilanteen
Oliver 2v, hän haluaa katsoa puhelimesta vain paloautojen kuvia. Lotta 5v, hän katselee My Little Phony-lastenohjelmia. Ilona 5v, hän rakastaa Pipsa Possua. Paavo 6v, hän on Minecraftin pelaaja. Niilo 11v, hän on antautunut Overwatchin pauloihin. Joonaksen 28v ja Juuson 26v pelihommat ovat jo mennyttä aikaa. Matias ilmoittaa sentään hieman pelaavansa seuraavia pelejä: Horizon Zero Dawn, Rocket League ja Final Fantasy. Liisan lastenlapsista Antti 11v, hän on addiktoitunut Overwatchin ”liigapelaaja”. Eemeli 15v, on jo jättänyt pelit, häntä kiinnostavat vain kokkausvideot. No Liisa ja minä, pelaammeko jotain? No emme aivan varmasti, meidän pelitaitomme, mutta myös pelihimomme ovat nollan tasolla. No, pajatsoa olen elämässäni muutaman kerran pelannut, mutta rahani välittömästi menettänyt. Yksikätisen sarveen en ole elämäni aikana koskaan tarttunut. Niin se käy, kun pelihimo täysin puuttuu.
Overwatch
Joskus tuntuu olevan vaikeata saada nuorta miestä liikahtamaan läppärin vierestä. Kuulokkeet korvissa hän tuntuu käyvän englanninkielistä keskustelua pelitiimiläistensä kanssa. Kuka on Virosta, kuka on Britanniasta, kuka lienee kautta maailman. Overwatch-pelin alkuteksti on mahtava - kaikessa typeryydessään:
”In the time of global crisis, an international task force of heroes banded together to restore peace to a war-torn world: OVERWATCH. Overwatch ended the crisis and helped maintain peace in the decades that followed, inspiring an era of exploration, innovation, and discovery. But, after many years, Overwatch’s influence waned, and it was eventually disbanded. Now, conflict is rising across the world again and the call has gone out to heroes old and new. Are you with us?”
Haluan nyt nähdä vilauksen tuosta pelistä. Peli on “First-person shooter.” Tämä tarkoittaa, että pelaaja on itse omien aseidensa tähtäimen takana. Pelillä on tällä hetkellä 40 miljoonaa käyttäjää. Pelissä on useita hahmoja joista voi valita aseveljensä. Osa hahmoista on naisia. Tilastojen mukaan naistaistelijat ovat hyvin suosittuja.
Erityisen suosittu on Widowmaker. Hän tekee selvää toisista robottiolioista. Ihmisiähän nuo ammuttavat eivät ole. Robotteja he ovat. Ihmisiä ei taisteluareenoilla näy. Heidät on kai neutronipommilla hävitetty ennen Overwatch-sankareiden taistelua.
Räiskintä on sanoin kuvaamatonta. Sankarirobotteja lentää taivaalla, kiipeilee seinillä, juoksee pitkin katukujanteita, lymyää katoilla, heitä on kaikkialla. Jokaisella on mitä mielikuvituksellisimpia aseita. Jotkut tyypit suorastaan muuttuvat tykeiksi tai konekivääreiksi. Moira heittää keijupölyä, sillä voi saada aseveljen tai asesiskon heräämään henkiin. Toisessa kädessään hänellä on taikapalloja, joiden violetti osuma varastaa kuolleen vihollisen sielun. Ammukset suihkivat, lasersäteet viuhuvat, ruoska välähtää, kaikkialla kuvaruudussa tapahtuu uskomatonta sähläystä. Pelaajan toinen käsi on hiiressä. Toisella kädellä hän näppäilee. En ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä hän tekee. En tajua kuka on aseveli ja kuka vihollinen. Kaikki on minun silmissäni kaaosta.
Kaupungit ovat vaikuttavan kvasihistoriallisia. Yksi taistelupaikoista on Venetsia-muunnelma. San Marcon torni ja kanavat vilahtelevat, mutta se ei ole kuitenkaan oikea Venetsia. Paikkoja on parisen kymmentä. Minä onnistuin näkemään vain historiallisia miljöitä. Penäsin kyllä Manhattania tai jotain vastaavaa, mutta sellaista ei saatu esiin. Yleensä kaupungit eivät näytä vahingoittuvan tässä kauheassa räiskinnässä. No, jos eivät ihmiset taistele, eivätkä kaupungit tuhoudu, niin eipä kai tuosta voi niin paljon haittaakaan olla?
No, mitä nyt sitten?
Nyt olisi ryhdyttävä arvioimaan pelaamisen vaikutuksia nuoren ihmiseen. Olin jo näitä arvioita laittanut edelliseen pelaamista koskevaan blogiini. Sanovat pelaamisen kolme tärkeintä ominaisuutta myönteisellä sektorilla olevan: autonomia, kuuluminen yhteisöön ja pätevyys. Nuo asiat havaitsin Antin reaktioissa. Voitettuaan pelin hän huudahti riemuissaan: I am the best! Kyselevät vielä itseltään -asioita pohtivat- olisiko pelaaminen terveellinen tapa rentoutumiseen ja stressin purkamiseen? Tuohon en usko lainkaan. Väitän pelaamisen juuri olevan stressin aiheuttaja. Tai mitä? Stressaudunko minä tässä blogeja kirjoittaessani? Onhan sekin jonkinlaista pelaamista. No en varmaan. Tämähän on ikääntyneen ihmisen hyasintin torjuntaa. Vai mikä se nyt olikaan se sana? Ai niin, dementian torjuntaa. Väittävät vielä pelaamisen kohottavan aivojen prosessointinopeutta – tuohon uskon kyllä ilman muuta ja uskon siihen että pelaaminen nostaa merkittävästi visuaalista adaptointikykyä. Kielteisellä puolella keskustelevat paljon siitä aiheuttaako pelaaminen aggressiota ja väkivaltaa. Amerikan kouluammuskeluiden yhteydessä sekä Obama että Trump ovat tähän vihjailleet. Minä uskon heidän ajatuksiinsa. Mutta mitään ei voi muuttaa. Tässä suhteessa olemme ajopuu. Olemme ajan virrassa. Markkinoiden virrassa. Ihmismielen virrassa. Voimattomia.
