Eletään joulun ja uudenvuoden välistä aikavyöhykettä ja ollaan siirtymässä kohti loppiaisen jälkeisiä selkäviikkoja ja reikäleipiä. Joulu kirjalahjoineen tuo mukanaan elämänmullistuksen. Lahjakirjat tulevat pieneltä osin yllätyksenä, mutta useimmat kirjat tulevat pikaostorynnäkkönä. Ennen joulua on kyllä luettu kirja-arvosteluja ja haikailtu mielenkiintoiselta näyttävien teosten ostamisella, mutta kirjakaupassa havaitaan tällaisten listojen puuttuvan, unohtuneen ja jääneen tekemättä. On siis ostettava hieman kuin viinejä – etiketin perusteella. Kirjankansitaide ei kyllä nykymuodossaan houkuttele. Arkistokirjastoista napatut kuvat yhdistettyinä outoon yritykseen kuvata kirjan tapahtumia tai jotain sen merkittävää tapahtumaa ikään kuin kollaasina tekee meidän kirjankansistamme käsittämättömän vaatimattomia. (Kirjoitin ensin kelvottomia, mutta se on liikaa sanottu!) Anteeksi, tämä oli minun mielipiteeni. Näyttää siltä, ettei päivä ala kunnolla, jos ei pääse jostain asiasta marisemaan. Nyt se on tehty. Loppujuttu onkin sitten pelkkää kehumista.
Niin he puhuvatkin onnistuneimmista kansista – ei kauneimmista tai taiteellisimmista kansista. Ymmärrän kyllä, että onnistumiseen kuuluu myyntimenestys. Jokainen näemme kyllä yleisistä kauppatuotteista, ettei mainosten taiteellisuus ole tavoite. Sillä ei ole tekemistä myyntimenestyksen kanssa. Vai onko sittenkin? Mieleeni tulevat aivan superhienot automainokset. Samaa ei voi sanoa asuntomainoksista tai matkailumainoksista. Mikähän siinä on? Jotain kummallista!
Ville Hänninen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat aikaansaaneet ihanan kirjan: ”Kirjan kasvot”, SKS, 2017. Kirjan esitetekstissä sanotaan: ”Teos kertoo unohdettuja tarinoita jopa ikonisten, kaikkien tuntemien kirjankansien synnystä. Se tuo esiin myös ihmisiä kansien takana - suomalaisen kirjataiteen mestareita.” Tuo kirja on ehdotonta kulttuurihistoriaa. Se on valtavan mielenkiintoinen, kaunis ja lukemisen arvoinen. Kirjan tekijä Ville Hänninen on myös Suomen kirjataiteen komitean arvosteluraadin puheenjohtaja. Komitea valitsee vuosittain Suomen kauneimmat kirjat ja onnistuneimmat kirjankannet.
Hyppäänkin tästä heti joulukirjojen kasaan. Hipelöin kirjoja tietämättä mistä aloittaisin. Teen pieniä kurkistuksia kirjan keskelle ja kirjan alkuun. En milloinkaan katso loppusivuja. Pelkään että murhaaja paljastuu. Silloin kirjan lukeminen muuttuu tarpeettomaksi.
Kirjakasan kimppuun
Ryhdyn heti selailemaan ”Ihmisen lyhyttä historiaa”. Se näyttäsi pokkarina soveltuvan hyvin yölukemiseksi. Toinen kiinnostava pokkari on Arne Nevanlinnan ”Isän maa” Siltala, 1994. Tunsinhan minä Arnea ainakin vähän, ja kävihän hän samaa oppikoulua, tosin muutamia vuosia ennen meikäläistä. Tämä kirja on hänen ensimmäisensä. Myöhemmin arkkitehdista tuli kirjailija aina Finlandia-ehdokkuuteen saakka. Putinin sisäpiiri houkuttaa, mutta Liisa ehtii väliin - siis myöhemmin. Veljekset Rein ja Mihkel Raud ovat tehneet ansiokkaita ja riemukkaitakin teoksia. ”Rapa roiskuu” on tietysti huippua. Tässäpä onkin linkki uuden vuoden blogiin Tallinnasta yhden vuoden takaa, siinä on tarinaa Raudin veljeksistä. http://penttimurole.blogspot.com.ee/2016/01/kahdesta-eri-maailmasta.html
Rein Raudin ”Täydellisen lauseen kuolema” imaisee selailemaan ja hieman lukemaankin. Irrottaudun kuitenkin kirjasta 15 sivun jälkeen. Lukeminen on paras suorittaa oikeassa ympäristössä eli Toompean mäellä. ”Antiikin myytit” ja ”Matka muinaiseen Suomeen” ovat ilman muuta asioita jotka vangitsevat vanhan ihmisen mielen. Siirtyvät kuitenkin myöhempään ajankohtaan, vaikka Liisa jo minulle kommentoi herkkupaloja. Juha Tarkan ”Muistumia” lymyää sinisenä kasan alla – aikanaan, mutta jonon loppupäässä. Jykevänä itseään tarjoilee Lasse Lehtisen Tanner-eepos: ”Itsenäisen Suomen mies”. Luettavaksi tulee ilman muuta. Onhan Lasse tarinamiehiä. Muistan hyvinkin Kuopion yliopistollisen keskussairaalan rakennustoimikunnan Tarinaharjun kokoukset hänen johdollaan. Kasaan on vielä joutunut mustasta Helsingistä kertova ”Helsinki Noir”. Etualalla kirjakasassa lojuu Juha Hurmeen ”Niemi”. Se kyllä kiinnostaa suuresti. Aamulehti sanoo kirjailijan sanoneen halkopinoltaan: ” –Kun opetan fiksuja nuoria tyyppejä Teatterikorkeakoulussa, heillä on hirveän hatarat käsitykset vaikkapa evoluutiosta. Mielestäni se on aika vaarallista, että ollaan tiedollisesti ihan hötön päällä.” No, on kiva ajatella, että tämän kasan kun lukee niin höttö hieman tiivistyy.
Joulukirjakasa on hieman yksipuolinen. Siinä ei ole varsinaisia romaaneja, ei runoutta eikä lyriikkaa. Niin, -siis yllättävääkö? - kaikki kirjat käsittelevät menneisyyttä. Eipä haittaa, mitä Markku Pääskynen kirjoittikaan? Hän kirjoitti teoksessaan ”Vastaavuuksia”: ”Syntymä ja kuolema, onnettomuus ja siunaus, voitto ja häpeä, pysyvyys ja rappio, ihmissuvun kohtalo, joka on kaikkivoipaisten kolmevuotiaan lapsen tasolla olevien jumalten käsissä. Mitään ei ole tekeillä, kaikki on jo tehty ja se vallitsee, taivaan ja maan,
ihmisten ja jumalten neliyhteys, runouden ja vuosituhansien takaisen teknologian liitto sekin.” Hän jatkaa: ”Maailma ei ole matala, ei syvä, ei korkea, ei sana, ei luku... me palaamme alkuumme takaisin. Menneisyys on edessä koska sen näemme, tulevaisuus jää selkämme taakse, ei taaskaan uutta, miksi pitäisi?”
Arne Nevanlinnan ”Isän maa”
Katsokaamme siis menneisyyttä. 30- ja 40-lukujen menneisyydestä kertoo Arne Nevanlinnan kirja ”Isän maa”, WSOY 1994. Arne oli sotaakäynyt mies. Hän syntyi vuonna 1925 ja kuoli 91-vuotiaana 7.8.2016. Hän on Neoviusten, Haahtien ja Schildtien sukua puhumattakaan Ehrnrootheista. Hänen isänsä Rolfin nimi oli luettavissa koulun Algebran oppikirjan päältä. Oliko se ”Nevanlinnan algebran oppikirja”? Arne itse muuntui arkkitehdista kirjailijaksi. Minun muistoni hänestä ovat pienimuotoiset. Ne liittyvät arkkitehtuuriin. Hän oli mukana, kun yritettiin muotoilla teoriaa rakennusten sisäisen henkilö-, tieto- ja materiaaliliikenteen suunnittelulle. Tai muistanko väärin? Olimmeko sittenkin tulossa projektivientiä koskevasta Olli Kivisen kokouksesta. Matkalla Otaniemestä Helsinkiin ohitimme Lauttasaaressa Vulcanin mäelle valmistuneen uudisrakennuksen. Se oli harmaanoloisena kadunvartta laskeutuva liikerakennus. Haasteena oli jyrkänne ja rakennuksen sovittaminen paikkaan. Arnen mielestä tulos oli huippua. Siinä oli dynamiikkaa. Nyt hänen ylpeytensä on purkutyön kohteena. Aika kulkee ja tarpeet muuttuvat. Vain tarpeeksi suuri suunnittelijanimi voi suojella rakennuksen purkamiselta. Arnen nimi ei riittänyt rakennuksen suojeluun tai uusiokäyttöön. Muitakin esimerkkejä löytyy. Ei riittänyt Aarne Revellin perintö ja Castren-Jauhiainen-Nuuttilan suunnittelutyö pelastamaan Pasilan hienoa rautatieasemaa. Ajelen autolla ohi purkutyön alaisen aseman. Kyydissäni on professori Osmo Lappo. Asemaraiskion tullessa näkyviin hän huudahtaa: ”Miksi tuota ei voinut säästää! Se olisi voinut jäädä uuden rakennuksen sisään, jalkojen väliin.” Olin hiljaa surrut tuon rakennuksen tuhoa. Nyt sain lohdutuksen sanoja.
Kaksi häviävää tai oikeastaan jo hävinnyttä taloa. Vasemmalla on Pasilan rautatieasema. Ehkä minulla on lukkarinrakkautta. Olin tekemässä aikanaan aseman perustamissuunnitelmaa. Sitten Marja Nuuttila ja Yki Sahlstedt tekivät hienon aseman. Ystäväni Teuvo Kolunen oli tilaajan edustajana hankkeen toteutuksessa. Kaikkea ei purettu. Laituritaso sentään jäi. Siellä näkyy hienoa elementtitekniikkaa ja laadukasta betoninvalua. Oikeanpuoleisissa kuvissa on Arne Nevanlinnan ylpeys. Tai oli. Nyt juuri se tuo mieleen lähinnä Aleppon.
Onneksi Eliel Saarisen nimi riittää sentään suojelemaan minun ensimmäisen sisätyöpaikkaani. Se oli Rautatiehallituksen loistava rakennus tai oikeastaan sen itäinen siipi. Muistan tilojen yksityiskohdat, hienot käytävät ja ovet, porraskäytävät, erityisesti muistan vessat. Muistojani kiihottaa myös tieto siitä, että sama talo oli isäni ensimmäinen työpaikka. Minä harjoitin insinöörioppilaan työntekoa ratapihajaostolla 50-luvun puolessa välissä. Isä oli puolestaan tekemässä rautateiden ensimmäisiä sähköistämissuunnitelmia kone ja sähköosastolla 20-30-lukujen vaihteessa.
Ilmari Murole rautatiehallituksen lamppujen varjossa.
Nyt talosta ollaan tekemässä hotellia. Onnea arkkitehtikilpailun voittajille. He ovat tuttuja nuoria miehiä. Muistakaapa pidellä kynää herkin sormin. Huonoja esimerkkejä on paljon, hyvät ovat harvassa. Liittykää tähän harvojen joukkoon – muuten teidät piru perii!
Jos jokin rakennus on mieleenpainuva, niin minulle se on tämä talo. Nuoren teekkarin työelämä alkoi tämän talon suojissa. Ylempi esimieheni oli Aarno Peitsara, ratateknillisen toimiston päällikkö. Hänen huoneeseensa ei insinöörioppilas useinkaan päässyt. Asiaa hieman auttoi se, että hän oli ollut töissä jo isäni työskentelyaikana. Oli siis pientä eteen ottoa. Pääjohtaja vaihtui Harald Roosista Erkki Aaltoon. Ensimmäisenä työpäivänäni vaihtui myös jaoston päällikkö. Sain juoda läksiäiskahvit ja tuliaiskahvit. Työtoverit olivat mahtavia. Erityisen herkästi muistelen rakennusmestari Jääskeläistä ja rouva Helena Brusiinia. Siellä ne pyörivät piirustussalissa tyttöset Kaarina Suonio ja Leena Brusiin, Helenan lapset.
Arne ja SYK
Tapahtui taas jotain tavanomaista. Minun piti kertoa joulukirjoista, mutta sorruinkin purettaviin rakennuksiin ja ratapihajaoston kaarevien ikkunoiden äärelle. Jatkan kuitenkin hieman. Arne Nevanlinnan ensimmäinen kirja on todella hauskasti polveileva ja mielenkiintoisesti etenevä. Suosittelen ehdottomasti. Hauskuudessa aivan ylivoimaista antia on tarinointi Arnen lapsuudesta. Joskus jutut ovat niin railakkaita, ettei niitä aivan tahdo uskoa todeksi. Heittää nyt vedellä täytettyjä paperipusseja kadulla kulkevien päälle. Tai kiusaa kotiapulaisia panemalla pienoiskiväärinluoteja kakluuniin. Tai naulaa opettajan kalossit lattiaan. Vai oliko se jo isä Rolf, joka sellaisia teki. Sitä paitsi SYK:n lattiat olivat kiviaineisia. Ei niihin naula olisi pystynyt. Arne kertoo kaverinsa kanssa rikkoneensa fysiikanluokan marmorisen kojetaulun jo ennen kuin koulu oli varsinaisesti päässyt täyteen käyttöön. Kyllä minäkin sen valkean taulun muistan. Mutta oliko se vielä rikki? Sitä yritän muistella.
SYK oli minulle tietysti koulu, mutta se oli myös osittain koti. Asuivathan koulutalossa isovanhempani. Mummu oli keittolan emäntä ja isoisä oli vahtimestari. Olipa vielä mummun veli koulun talonmies. Arne Nevanlinna muistelee kirjassaan kouluansa. Joskus hän herkeää ilkeäksi. Eräät opettajat joutuvat inhokeiksi. He saavat pahan merkin otsaan. Liian pahan. Oppilaatkin saavat osansa. Hän kirjoittaa oppilaiden ”yläluokkaisuudesta” ja siitä että luokkatovereistaan oppilaat lähinnä miettivät heidän vanhempiensa asemaa ja vaikutusvaltaa yhteiskunnassa – kateellisinakin. Tuo on outoa. Arnella on kaksisuuntainen mielialahäiriö sukunsa suhteen. Toisaalta vihaa ja toisaalta rakastaa. Mutta että hän syyllistää meidät tavalliset tallaajat tuohon kademielisten joukkoon. Se menee väärin. Minun luokallani oli useita kulttuurisukujen edustajia. En muista siitä koskaan olleen heille suurempaa haittaa. Mitä nyt ehkä joutuivat hieman keskimääräistä enemmän koulukiusatuiksi. Siitäkään ei näyttänyt olleen heille haittaa. Näyttävät pärjänneen elämässään aivan mainiosti.
Arne lopettaa muisteluksensa SYK:n rakennuksen tuhoamisoperaatioon. Hän kritisoi koulun muuttoa keskustasta periferiaan. Joillekin oikeille kaupunkilaisille Etelä-Haaga on jo sitä. Minä en ole oikea kaupunkilainen. Olen pakilalainen. Yhdyn kuitenkin Arnen mielipiteeseen. Koulun siirto oli virhe. Vielä suurempi virhe oli koulurakennuksen tuhoaminen, ensin lähes totaalisesti museoviraston toimesta, sitten toistamiseen tosin hieman edellistä katastrofia silotellen Sibelius-Akatemian toimesta. SYK:n ”saneeraus” voisi olla hyvänä huonona esimerkkinä myös rautatiehallituksen saneeraajille. Ehdotan opintomatkaa. Opinnot voi aloittaa lukemalla minun blogini asiasta:
Toivotan täältä Tallinnan Toompean mäeltä kaikille Raikasta Uutta Vuotta!
