Hesarissa 18.3.2017 kerrotaan Espoon keskuksesta. Juttu on Satu Pajuriutan laatima. Aluksi kerrotaan Espoon keskiaikaisen kivikirkon läheisyydessä sijaitsevasta savusaunasta. Väitetään sen olevan jopa Suomen vanhin paikallaan pysynyt ja palamattomana säilynyt savusauna. Tuota en kyllä usko. Rakennusvuodeksi on saunan päätyyn kirjattu vuosi 1839. Saunaseuran johtoon kuuluu Espoon silmäätekeviä. Tiedoksi kerrotaan, ettei uusia jäseniä enään mahdu mukaan.. Saunajutusta päästään sitten kiinnostavaan tarinaan peltomaiseman muuttumisesta kaupunkikeskukseksi.
Otsikko herätti kiinnostuksen. Tunsin nuo puolalaiset nuoret arkkitehdit. Joskus heidän kanssaan juhlittiin. Erityisesti kuitenkin ihmeteltiin heidän kohtaloaan hyljeksittyinä ja vailla arvonantoa. Ehkä saatettiin olla jopa hieman vahingoniloisinakin. Puolalaisten kilpailuvoitto oli kaiken alku ja siihen se loppuikin. Miksi puolalaisten ehdotus palkittiin – jos ehdotusta ei sitten haluttu kehittää? Siitäpä tämä pikku tarina.
Espoon kansainvälinen keskustakilpailu
Kesällä 1967 Espoon kauppala järjesti kansainvälisen suunnittelukilpailun Muuralan keskuksesta. Kilpailun ilmeisenä tarkoituksena oli saada status ja identiteetti Espoon keskukseksi päätetylle alueelle. Kilpailun palkintolautakunta oli kansainvälinen. Puheenjohtajana toimi tekniikan lisensiaatti Björn Immonen, Espoon kaupunginvaltuuston jäsen, jäseninä olivat professori Stig Nordqvist Lundin yliopistosta, professori Giovanni Astengo Torinosta, arkkitehti Georges Candilis Pariisista ja professori Aarno Ruusuvuori Helsingistä. Palkintolautakunnan asettamat tavoitteet olivat melkoisen mielenkiintoisia. Sitä arvelee kuka ne oli mahtanut paperille taiteilla? Jos nyt vertaa nykypäivän ohjelmiin ei tuollaista ohjeistusta juuri tapaa. Nykyisin korostetaan rakentamistaloutta, tiiveyttä ja joukkoliikenneyhteyksiä. Silloin puhuttiin harmoniasta suhteessa inhimillisiin tarpeisiin, keinotekoisen monumentalismin hylkäämisestä ja konemaisen ratkaisun turmiollisuudesta.
Kilpailutuomariston mahtimiehet Georges Candilis ja Aarno Ruusuvuori
Palkintojenjakopöytäkirjassa pidetään tärkeimpänä sellaista tilan organisaatiota, joka antaa kaupungille itsenäisen, omaperäisen rakenteen, eikä ole pelkkää arkkitehtonisten volyymien ja tilojen sommittelua. Palkintolautakunta puhuu järjestelmästä, jossa elementit luovat uusia elementtejä, kehittyvät ja järjestäytyvät loogisen ja yhtenäisen sisäisen lain mukaan. Vastakohtana se pitää muodollisen komposition varaan rakentuvia asemakaavaratkaisuja, jotka johtavat staattisiin muotoihin, jopa niin jäykkiin, että mikä hyvänsä muutos rakenteessa riittää pilaamaan koko sommitelman.
Palkintolautakunta ilmoittaa, ettei se voi hyväksyä ehdotusta, joka perustuu pelkästään loppuun saakka hiottuihin, vanhanaikaisiin tai moderneiksi akateemisiksi ratkaisuiksi jäykistyneisiin teemoihin. Palkintolautakunta hylkää myös abstraktit kompositiot ja siten se katsoo myös hylkäävänsä keinotekoisen monumentaalisuuden. ”Seurauksena on, ettei arkkitehtonisia yksityiskohtia saisi pitää ratkaisun arvon mittana - yhtä vähän kuin liikenneverkon rakennetta, vaan päinvastoin niiden tulisi luontevasti johtua ratkaisussa ehdotetusta yleisestä struktuurista.”
Palkintolautakunta täsmentää vielä, että tilankäyttö olisi jäsenneltävä tavalla, joka on harmonisessa suhteessa inhimillisiin tarpeisiin ja yksilöön. ”Konemainen ehdotus, olipa se toiminnallisesti ja liikenteellisesti miten virheetön tahansa, ei edusta Espoolle edullista ratkaisua.” Liikennejärjestelmä ei saisi palkintolautakunnan mielestä olla hallitseva, vaan sen tulisi johtua ”ratkaisun yleisestä rakenteesta”. Palkintolautakunta toivoo, ettei liikennejärjestelmää tarkasteltaisi pelkästään teknisenä pulmana, vaan ennen kaikkea ”inhimillisyyttä palvelevana tekijänä”.Palkintolautakunta pitää liikennejärjestelmää asiallisena jos järjestelmää voidaan soveltaa muuttuvien vaatimusten ja uusien teknisten ratkaisujen edellyttämällä tavalla. Järjestelmä erottaa eri liikennemuodot toisistaan ja kytkee järjestelmät toisiinsa tarkoituksenmukaisella, selvällä ja taloudellisella tavalla.
Melkoisen mahtavaa filosofointia. Oikeastaan kivaa. Miksi nykyään ei enää helistellä kielen kanteleita näin kiihottavalla tavalla?
Ulkomailta tuli roppakaupalla ehdotuksia
Hyväksyttyjä kilpailuehdotuksia oli 164 kappaletta. Kolmessa kokouksessaan palkintolautakunta luokitteli ehdotukset ja valitsi palkittavat. Kilpailussa jaettiin 1, 2 ja 3 palkinto. Neljättä palkintoa ei jaettu. Sen sijaan jaettiin kaksi viidettä palkintoa. Ensimmäisen palkinnon saivat puolalaiset arkkitehdit Jan Chmielewski, Janusz Kazubinski ja Krzysztof Kuras. Toinen palkinto meni Pennsylvaniaan. Tekijöinä olivat arkkitehdit Anthony Platt ja James Pappas. Kolmas palkinto oli lontoolaisten heiniä, tekijöinä Donald Genasc ja Richard Mather. Toinen viidennestä palkinnosta annettiin japanilaiselle ”urban designerille” Kenichi Ohmuralle. Toinen taas osui ainoille palkituille suomalaisille. Sen saivat Timo ja Tuomo Suomalainen. Avustajina olivat mm. Pirkko ja Pekka Piirta.
Palaankin nyt miettimään tuota palkintolautakunnan pöytäkirjan tekstiä. Kenen kynästä se on lähtenyt? Onko Ruusuvuori kirjoittanut tuollaista? Onko se voinut syntyä Candiliksen ja hänen ulkomaisten kollegojensa aivotyön tuloksena? Aatteet vaikuttavat "candilismilta". Teksti on kyllä hämäräperäistä: ”Seurauksena on, ettei arkkitehtonisia yksityiskohtia saisi pitää ratkaisun arvon mittana, yhtä vähän kuin liikenneverkon rakennetta, vaan päinvastoin niiden tulisi luontevasti johtua ratkaisussa ehdotetusta yleisestä struktuurista.” Onko tuo ”yleinen struktuuri” jotain Candiliksen loputtoman laajennettavuudenstruktuuria?
Georges Candilis Suomessa ja Espoossa
Kilpailun tuomaristossa oli epäilemättä mielenkiintoinen henkilö: Georges Candilis. Hän oli voittanut Berliinin Freie Universitätin arkkitehtikilpailun vuonna 1963 – siis kolmisen vuotta ennen näitä Espoon kilpailun hetkiä. Georges Candilis oli parhaassa iässään, hän oli 50-vuotias. Hänen sanansa painoi. Hän oli legenda - Corbusierin yhteistyökumppanuuden lisäksi CIAM:in ja Team X:n aktiivi. Hän käytti arvovaltaansa Suomen periferiassa ja siis jopa Espoon periferiassa. Huhu kertoo hänen suoraviivaisesti poimineen puolalaisten ehdotuksen Espoon kilpailun voittajaksi
Pikaisen reissunsa jälkeen hän piti esitelmän Pariisissa. Hän mainitsee suomalaisen arkkitehtuurin merkittävinä edustajina Alvar Aallon ja Eliel Saarisen. Lisäksi hän mainitsee Bengt Lundstenin (Jyväskylän Kortepohja), Osmo Siparin (suomalais-venäläinen koulu) ja Erkki Juutilaisen (Lappeenrannan keskusta). Osmo Sipari oli muuten kilpailutuomaristossa Ruusuvuoren varamiehenä. Espoon kilpailuun liittyen Candilis moitti suomalaisia arkkitehteja ”parkkipaikkainsinööreiksi”. Parkkipaikat kiinnostavat – arkkitehtuuri ei. Aika outoa. Tarkoittiko hän kilpailuehdotuksia? Ei kai hän voinut Ruusua tarkoittaa? Eihän Ruusu mikään parkkipaikkainsinööri ollut.
Georges Candilis kuoli vuonna 1985. Tähän vuoteen mennessä myös ajatus hänen loppumattoman laajennettavuuden arkkitehtuuristaan oli kuollut. Irralliset fragmentit ryhtyivät korvaamaan laajenevan verkoston.
Arkkitehti Veikko Vasko on Candiliksen mielipiteiden kuulija ja todistaja. Vuonna 1967, valmistuttuaan arkkitehdiksi, hän hyppäsi nuorikkonsa kera rättisitikkaan ja matkaili Pariisin. Osoitteena oli Georges Candiliksen kotitoimisto. Georges Candilis, Bakussa syntynyt kreikkalainen, oli toimiston markkinointimies ja keulakuva; Shadrach Woods, syntyään New Yorkin Yonkersista, oli toimiston filosofi ja runoilija, Alexis Josic, insinööri, syntyään Belgradista, oli käytännön toteutussuunnitelmien tekijä. Nämä miehet saivat aikaan Candilis-Josic-Woods -tartunnan Suomessa. Jouduin tartunnan saaneiden piiriin. Olikohan niin, että se oli juuri Veikko Vasko, joka laajemmin vaikutti tartunnan leviämiseen. Veikko työskenteli matkan jälkeen Krisse Gullichsenin, Olli Lehtovuoren ja Bengt Lundstenin toimistoissa. Nämä toimistot olivat tuohon aikaan valttia ja samalla hyviä (pahoja?) tartunnan levittäjiä.
Freie Universität Berlin oli ollut meidän opinkappaleemme. Millainen siitä tuli? Tässä kuva toteutetusta osasta ”Rostlaube” sekä kuva kilpauluehdotuksesta. Näinkö mekin sen ajattelimme?
Janne ei pidä ”struktuurista”
Ystäväni Janne Söderlund soittaa minulle eräänä päivänä, viime viikolla. Hän kyselee Hurtigrutenista. Hän tietää minun matkustelleen Hurtigrutenin pikkulaivoilla parisen kertaa. Mutta sitten hän ryhtyy puhumaan Tapiolan keskustasta. Olin moittinut häntä tai oikeastaan hänen seuraajiaan Tapiolan nykyisen keskustan mittakaavasta. Hän puolestaan oli kritisoinut vanhaa Candilis-Josic-Woods –henkistä Tapiola-suunnitelmaa vuodelta 1968. Janne puhuu pojista ja heidän suunnitelmastaan. Luulen hänen puhuvan ”omista pojistaan ja tytöistään”, SARCin tytöistä ja pojista. Mutta ei, hän puhuu tuosta meidän vanhasta Juutilainen-Kairamo-Mikkola-Pallasmaa –suunnitelmastamme. Hän sanoo vihanneensa tuota jatkuvaa struktuuria. Hän sanoo että olisi ollut parempi levittää siihen jotain Eliel Saarisen Munkkiniemeä. No hienoa, Pro Helsingfors –suunnitelman satavuotisjuhlavuonna tuo tuntuu oivalliselta kunnianosoitukselta. Mutta tosia-asia on, että silloin puoli vuosisataa sitten levitettiin tuota ”jatkuvaa struktuuria”.
No, vaikka Espoon keskustasta onkin puhe, niin pannaan tuohon pala sitä vuonna 1968 ehdotettua loppumattoman laajennettavuuden struktuuria jota tarjoilimme Espoon varsinaiseen keskukseen, Tapiolaan. Tästä Janne kertoo ei pitäneensä. Minä taas olin aivan hullaantunut. Ja olen vieläkin – vähän. Mutta Heikki von Hertzen antoi arkkitehdeille piiskaa. Minä selvisin liikenteen kanssa hetken aikaa.
Voittajat valittiin, mutta työ jumiutui
Espoon kilpailun voittajien työ ei sujunut hyvin. Heitä vieroksuttiin ja heidän voittanutta suunnitelmaansa pidettiin kelvottomana. Heille oli annettu toimitila Espoon keskuksessa, mutta heillä ei ollut kollegiaalista tukea. Kilpailu oli saavuttanut kaupunkisuunnittelukilpailuille niin tyypillisen jälkitilan: mikään ei ole mitään, asiat valuvat hiekkaan – ne täydellisesti unohtuvat. Onko tällaisista kilpailuista muuta hyötyä kuin niistä kirpoavat tarinat? No, siitähän tässäkin on kysymys – tarinasta.
Pertti Maisalan vuonna 2008 valmiiksi saattama ansiokas teos kertoo asiallisesti ja perinpohjaisesti Espoon keskuksen kaavoituksesta ja tässä mainitun kilpailun vaiheista: Espoo - oma lukunsa : kaupunkisuunnittelun, kaupunkirakentamisen ja kaavoitushallinnon kehitys vuoteen 2000.
Pertti kirjoittaa mm. näin: ”Modernistinen uho oli kilpailussa korkealla. Mittakaavaltaan täysin yliampuvia mutta siihen aikaan muodikkaita jättimäisiä rakennus-struktuureja oli noin puolessa ehdotuksista. ja kymmenhehtaariset betonikannet olivat yleisiä.. Puolalaisten voittaneen ehdotuksen valinnan perusteista hän mainitsee: ”Ehdotuksen hyvä sopeutuminen maisemaan, selkeä liikenteen erottelu, inhimillinen mittakaava ja aktiiviset jalankulkukadut.” Hän sanoo vielä ehdotuksesta todetun: ”....idea on vankka, yhtenäinen ja selvä… ja (keskuksella) on hahmo, joka muistuttaa suomalaisen maiseman perusluonnetta…” Kuvassa on kilpailun voittajien idea varsinaisesta keskustasta..
Jan, Janusz ja Krzysztof olivat heitteillä. Heidät oli jätetty yksin. Kukaan ei voi tehdä töitä tilaajan hylkäämänä. Eihän ehdotus ollut huono, mutta se ei myöskään ollut suunnitelma - se oli vain stereotypia. Suvelasta tuli ainoa lähestulkoon puolalaisten idean mukainen toteutettu kaupunginosa Espoon keskukseen.
Varma första kuoli jo syntyessään
Meritullinkadulla, ”rantabyroon” vihreiden seinälevyjen välissä hehkui voitontahto. Nyt on edessä kilpailu, joka voidaan voittaa ja on voitettava. Tilaisuus varmistetaan vahvistamalla perusjoukkoa arkkitehtuurin nousseilla nimillä. Mukaan kutsutaan Krisse Gullichsen ja Jan Söderlund. Unelmatiimi kokoontuu. Paikalla ovat edellisten lisäksi perusjoukko eli Kirmo Mikkola, Erkki Kairamo, Erkki Juutilainen ja Jussi Pallasmaa. Liikenne oli minun heiniäni. Kartat levitetään. Skissipaperit levitetään. Huopakynät kaivetaan esille. Alkaa keskustelu. Ensin rauhallisesti ohjelmaa silmäillen. Kukaan ei rohkene piirtää ensimmäistä viivaa. Sitten saa suunnittelijainnostus vallan. Keskustelu kiihtyy. Keskustellaan kaupungin rakenteesta ja muodosta. Keskustellaan tiiveydestä ja konseptista. Ensimmäiset keskustoja osoittavat suorakulmaiset täplät syntyvät kartalle. Kirkkojärvi halutaan takaisin. Arkkitehdit etsivät muotoa. Muodon tulisi olla rakenteellinen. Eletäänhän uudistuvan kaupunkirakenteen aikaa. Christopher Alexanderin "Kaupunki ei ole puu" harhailee mielessä. Siellä harhailevat myös kilpailutuomari Georges Candiliksen Corbusieriltä saamat opit, sekä Team X:n "ihmisdominoiva kaupunkisuunnittelu". Eikä vähiten Candilis-Josic-Woods:in Frei Universität Berliini, jonka työmaa oli saatu juuri käyntiin, 3 vuotta aiemmin pidetyn kilpailuvoiton pohjalta. Siinä kilpailussa Candiliksen ryhmä korvasi "skycraperit groundscrapereilla". Maaston vaihtelevuus ja alueen laajuus eivät anna selkeätä muodon lähtökohtaa. Kysymyksessä ei ole rakennus. Dream Team hermostuu. Ryhdytään räiskyvään debattiin. Se muistuttaa riitelyä. Se on "jyvitystä". Tulevat maestrot eivät löydä yhteistä. Temmataan kuitenkin huopakynillä sinisiä tieviivoja, keltaisia asuntoläiskiä, punaisia keskustoja. Syntyy ajatus: "Tiikerikaupunki". Kaikki kuitenkin lässähtää. Päätetään luopua. Dream Team sammuu.
Puolalaisen voittajaryhmän kaupunki oli orgaaninen ja puumainen. "Dream Team" uneksi lineaarisesta "tiikerikaupungista"- tai minä ainakin.
