Puistokatu, onko se bulevardi, esplanadi vai avenyy?

Vein autollani tyttärenpoikani kotiinsa Kalasatamaan. Ajelin pitkin Tuusulantietä ja saavuin Mäkelänkadulle. Katsoin tiukasti vasemmalle, Pohjolankadulle, ihana imu, katujen helmi. Oikealla loisti juuri korjattua Yrjö Lindegrenin (1900-1952) käärmetalo, minä katselin 50-luvulla omin käsin valamiani betonisia aidanpylväitä Käärmetalon entisen uimahallin jatkeena. Niiden aika oli päättynyt, on valettu uudet pylväät. Mutta, hurraa kaksi minun pylvästäni oli vielä jäljellä aivan uimahallin nurkassa kiinni. Suuri elämäntyö ei siis vielä ollut täysin romutettu. Ooke Lehtovuori ihmettelee käärmetalon nykyistä väriä. Vanha väri vielä näkyy remontoimatta jääneen uimahallin seinässä. Hän kysyy miksi se jätettiin remontoimatta ja miksi talosta tehtiin niin vaalea, oliko se todella alkuperäinen väri?

Katupuut juhlivat syksyn väreissä. Ohitse vilahtavat Helmer Stenroosin Amer-talo ja Janne Söderlundin Kelan talo. Käpylä-seuran nettisivuilla sanotaan: ”Kaikkien mielestä Amer-talo ei ole komea, niin kuin ei myöskään Kelan konttorirakennus Koskelantien toisella puolella, josta on sanottu, että se on ‘täysin vailla tyyliä – mutta kuitenkin Amer-taloa tyylikkäämpi”. Mitä ihmettä, aikanaan ihailimme Jannen taloa ajan tyylin huipputeoksena. Amer-talosta en ole ollut niin varma, mutta kun Ooke Lehtovuori sitä niin hulvattomasti kehuu, on uskottava.

Pohjolankatu, Koskelantie ja Mäkelänkatu ovat mahtavia puistokatuja. Olympiakylä ryhmittyy kunnioittavasti Koskelantien varteen, Mäkelänkatu lipuu ohi kenttien ja velodromin. Mäkeä ylös noustessa uusi Urhea-halli hieman sattuu silmään. Sitten alkaa kadun ihana jakso. Huom! Katson vasemmalle. Jo kouluajoista muistan nuo keltaiset talot, jotka ovat minua kautta elämän hurmanneet. Katu jatkuu Sturenkadun yli ja avautuu harmonisen kauniina kohti Hämeentien päätä. Vaatimattomat kerrostalot imevät lumovoimaa kadun puista. Vilahtaapa siellä Juha Leiviskän puinen kirjastotalo. Se on muistuma vanhasta Puu-Vallilasta. Sieltähän ne ovat minun nykyisen taloni hirret aikanaan tuotu kierrätykseen. Alitan Hämeentien ja siirryn vanhan tiilisen varaston ohi kohti Kalastamaa. Suvilahden kaasukello vilahtaa. Nyt olen Sörnäisten Rantatien päässä. Pää menee pyörälle. Kaikki katujen selkeys on tipotiessään. Kysyn tietä, lähes eksyn. Toisaalta teen kierroksen Sompasaaressa – hyvältä näyttää.

Tunnelit hätävarana

Myönnetään, katutyöt ovat kesken. Kaikkialla on rakennustyömaata. Nyt luulet, että ryhdyn Sörnäisten päätöksenteossa olevaa tunnelia moittimaan. No, hieman sitäkin. Tunneli on symbolinen, liittyen aiheeseeni. Se on tällä hetkellä ainoa mahdollinen ratkaisu - jos ei Tukkutoria lävistetä. Kalasataman suunnitelma on hieno. Katuverkkokin on suunnitelmakartasta katsottuna looginen – mutta se edellyttää 1,5 kilometrin pituista tunnelia. Sörnäisten rantatien mahtavaa (tulevaa) puistokatua ei onnistuttu viemään alueen läpi, vaikka alue suunnittelun alkuhetkillä oli käytännöllisesti katsoen tyhjä. Eikö tuon rantabulevardin jatkaminen läpi alueen olisi antanut sille ryhtiä ja luonnetta?

Toinen esimerkki, mitä tapahtui Jätkäsaaressa? Suuri kaupunginosa on jo lähes muotoutunut. Mutta hetkinen – nyt huomataan, että on rakennettava tunneli autolauttaliikenteen johtamiseksi Länsiväylälle. Miksi katuyhteyden tarvetta ei keksitty ajoissa, suunnittelun alkuvaiheessa? Helsingin yleiskaavassa on 16 kilometriä tunnelivarauksia. Ei siis voida väittää eikö niihin ole varauduttu, tämä niistä varauksista puuttui, mutta eikö niistä joitakin olisi voinut toteuttaa puistokatuina? Sörnäistentunneli on yleiskaavassa – siis jo hyväksyttynä. En nyt vaahtoa tunneleista, vaikka ne tähän symbolisesti tulivatkin. Vaahtoan puistokaduista. 

Puistokadut katujen aristokratiaa

Nancyn sanotaan olleen esikuvana nimenomaan Vaasan Hovioikeudenpuistikolle, joka rakennettiin ja istutettiin vuonna 1781, alun perin haapapuilla, sittemmin lehmuksilla. Ihmeiden aika, se oli lähes 100 vuotta ennen kuin Haussmann bulevardejaan rakenteli. Hovioikeudenpuistikko oli maamme ensimmäinen puistokatu. Puistokatujen rakentaminen lisääntyi vuonna 1856 annetun palomääräyksen vuoksi. Puutalokaupungeissa kaupunki piti jakaa kortteleihin esplanadeilla, joiden leveys oli 35 metriä.

Tietolähde kertoo, ettei eurooppalaisten esikuvien mukaisia puistokatuja kuitenkaan meillä paljoa rakennettu. Helsingissä bulevardeja edustavat Bulevardi ja Huopalahdentie, esplanadeja taas ovat Esplanadi, Hesperiankadut, Munkkiniemen puistotie, Koskelantie, Mäkelänkatu ja Mechelininkatu, avenyitä ovat puolestaan Pohjoiskaari ja Tallbergin puistotie.

Mitä nuo kolme puistokatutyyppiä oikein merkitsevät? Bulevardi on alkuaan merkinnyt kaupunkia kiertävän linnoituksen paikalle rakennettua kehäkatua. Nyt siitä on tullut yleisnimi puiden reunustamalle kadulle.  Avenue on leveä suora katu jota usein reunustavat puut, Manhattanilla avenuet kulkevat pohjoisesta etelään, Denverissä esimerkiksi, avenuet kulkevat idästä länteen. Meillä Töölönlahdella kuningasavenyy kulki Manhattanin malliin pohjoisesta etelään.  Sen ainakin opin, että esplanadeilla puisto on keskellä katua ja bulevardeilla puut taas laidassa, mutta se että bulevardilla pitäisi olla kolme puuriviä, siis yksi keskellä, sitä eivät ainakaan Pariisin bulevardit, eikä meidänkään toteuta.

Pariisin puistokadut

Paroni Haussmann (1809-1891) on tietysti kuuluisin bulevardien tekijä. 1850-luvulla hän aloitti Pariisin uudistamismyllerryksen ja rakensi 17 vuoden ajan runsaasti bulevardeja. Rakentamisen vuoksi 350000 ihmisen sanotaan menettäneen asuinpaikkansa. Tuota en kyllä usko, sillä Haussmannin aloittaessa kaupunkiuudistuksen ikään kuin hengessä ”lisää kaupunkia Pariisiin” kaupungissa asui 1 miljoona ihmistä. Että heistä kolmannes olisi menettänyt kotinsa on silkkaa historiallista vääristelyä. Niin pahoja Haussmannin suuret bulevardisuudistukset kaikessa suurisuuntaisuudessaan eivät varmasti olleet. Lopuksi hän kuitenkin sai potkut, bulevardien rakentajan tuomio voi olla ankara – ottakaapa opiksi.

Haussmann ei suunnitellut vain katuja, vaan myös rakennukset katujen varsilla saivat omat rakennusmääräyksensä. Ensimmäisessä kerroksessa kivijalkakauppoja, toinen kerros matalampi, joka soveltui liiketilojen täydentäväksi tilaksi, myös majoitustilaksi, kolmannesta viidenteen tai kuudenteen kerrokseen asuntoja, myös mansardikattoiseen vinttikerrokseen voi sijoittaa asuntoja. Umpikortteleiden tehokkuusluku oli noin e=3,5-4,0. Pariisin (Ville de Paris) asukasluku oli ennen alueliitosta 1,2 milj. asukasta ja 1860-luvulla liitoksen jälkeen 1,8 milj. asukasta.  Kaupungin pinta-ala kasvoi 35 neliökilometristä 105 neliökilometriin, etenkin Bois de Boulognen ja Bois de Vincennesin puistoalueiden tultua liitetyksi Pariisin kaupunkiin. Asukastiheydeys oli alkuun 33000 as./km2 ja liitoksien jälkeen 17000 as./km2. Hausmannin aikaan kaupungilla oli kaksi muuria: sisempi Ferme générale oli rakennettu 1780-1790 lähinnä veronkeräyksen tarpeisiin ja ulompi varsinainen puolustusmuuri Thiers, rakennettu 1840-1850 luvuilla..

Mark Twain kirjoitti Pariisin kaduista (The Innocents abroad, 1859): ”Hän (Napoleon III) tuhoaa kaarevat kadut ja rakentaa niiden sijaan jaloja bulevardeja suorana kuin nuoli - katuja, joita tykinkuula voisi kulkea päästä loppuun asti kohtaamatta muuta kuin ihmisten lihan ja luut - bulevardeja, joiden komeat rakennukset eivät tarjoa turvaa pakolaisille eikä juonittelupaikkoja nälkäisille, tyytymättömille vallankumouksellisille. Mellakoivien väkijoukkojen on etsittävä uusi kokoontumispaikka. Tämä nerokas Napoleon tasoittaa suurkaupunkiensa kadut sileällä, kompaktilla asfaltin ja hiekan koostumuksella. Ei enää kivisiä barrikadeja - eikä enää mukulakivillä majesteettia vastaan hyökkääviä mellakoitsijoita.”

Pariisin kaupungilla on pormestarinsa Anne Hidalgon johdolla menossa suuria uudistuksia. Kaupunginosista halutaan tehdä 15 minuutin kaupunkeja, katuja ja bulevardeja halutaan muuttaa uuteen uskoon ja autoilua halutaan rajoittaa. Teinpä aikeista taannoin blogin.

http://penttimurole.blogspot.com/2021/01/15-minuuttia-ja-unelmakaupunki.html

Unohdinko Pariisin innossani Suomen?

Tiedänhän minä, että Tampereella on mahtava Hämeenpuisto, sehän on esplanadi, puut kasvavat komeasti kadun keskellä. Ylitin sen sotatalvena joka päivä matkalla rautatieasemalta kouluun. Silloin se jo virkisti mieltä. Porin suunnittelun aikoina 60-luvulla kaupungin neljä esplanadia tulivat tutuiksi. Mainitaan vielä Kuopion Puistokatu ja Pyörönkaari sekä Oulun Saaristonkatu, miksei myös Iisalmen Kirkkopuistonkatu.

Onhan niitä muitakin monessa kaupungissa, mutta erityisesti entisen Vammalan, nykyisen Sastamalan Puistokatu oli minun ensimmäinen työpiirustuksia myöten omakätisesti suunnittelemani puistokatu. Arvaatko, kuinka monta kertaa olen matkustanut paikalle tutkimaan lehmusten kasvua. Se oli noin vuonna 1965, kun ne alkoivat kasvaa. Asia ei ollut aivan ilman ongelmaa. Puistokadun kaarevalla osalla (alempi kuva) kasvoi silloin suunnitteluaikaan mahtavat koivurivit. Ne oli tarkoitus säilyttää. Kun sitten menin työmaata katsomaan, kaikki uljaat koivut makasivat pätkittyinä maassa. Mitä on tapahtunut? Suuri katastrofi! Kaikki mitä kaupungissa kauneinta oli, makasi nyt pätkinä kadulla! Ryntäsin kaupungintalolle kasvot hehkuen. Mitä? Miksi? Ne oli piirustuksissa merkitty säilytettäviksi! ”No, kun me katsottiin niitä poikkileikkauksia ja niihin oli merkitty jalkakäytävänkin alla massanvaihto, mutta maa olikin täynnä juuria ja kun juuret poistettiin, oli koivutkin kaadettava.”

Opinko tästä jotain?

Opin sen, että Pariisin, varsinaisen kaupungin ulkotilat perustuvat juuri katutilaan. Umpikortteleiden sisäpihakuilut eivät ole oleskelua varten. Kehämoottoritien eli Boulevard Périphériquen sisällä ei juuri ole puistoja, hautausmaita kyllä melkoisen runsaasti, vihreitä nekin. Me elämme erilaisessa kaupung(e)issa. Metsät ja viheralueet peittävät Helsingissä kolmanneksen kaupungin alueesta. Pariisin kaupungin asukastiheys on viisinkertainen Helsinkiin verrattuna. Jos laskettaisiin mukaan vain Helsingin asuntokorttelit tiheys Pariisissa olisi kolminkertainen. Jos mukaan laskettaisiin vain kerrostalokorttelit, oltaisiin puolessa Pariisin tiheydestä. Aika hyvä!

Montparnassen 209 metrisen tornin pelästyttäminä varsinaiseen Pariisiin tuli 37 metrin maksimikorkeus rakennuksille, vuonna 2010 sitä kyllä nostettiin 50 metriin ja joillakin reuna-alueilla jopa 180 metriin. Pariisin alueelle, keskustan tuntumaan ei voisi rakentaa 130 metrisiä Kalasataman torneja, eikä 200 metrisiä Pasilan torneja. Uusimmissa suunnitelmissa korkea rakentamista sallittaisiin Boulevard Périphériquen varrella. Siitä tulisi jälleen kaupungin muuri. Vanha kaupungin muuri purettiin 1900-luvun alussa ja kehämoottoritie valmistui vuonna 1973. Nyt siis jälleen muurin tekoon. Toivottavasti siinä vimmassa ei unohdu Haussmannin perintö. Puistokatujen perinteen tutkiminen olisi hyvää oppia myös helsinkiläisille bulevardien tekijöille. Ehkä opintomatkat Pariisiin olisivat iloksi ja hyödyksi.

Oppitunti puistokaduista on tältä erää päättynyt. Rakkaus Pariisiin on aina ollut suuri. Nyt se jälleen leimahti.