Kestävä kehitys on aikamme mantra. Sustainable development, hållbar utveckling, nachhaltige entwicklung, développement durable, sviluppo sostenibile, kaikki sanat viittaavat olemassa olevan pysyvyyteen, pitkävaikutteisuuteen, tukemiseen, taakan kantamiseen, ei niinkään muutokseen ja uudistumiseen. Outoa ettei paljon puhuttu muutos ole selvemmin osa käsitettä. Brundtlandin kestävä kehitys edellyttää, että jätämme maailman jälkipolville samanlaisena, kun sen saimme. ”Strong sustainability” vaatii enemmän! Nykyisessä systeemissä on paljon asioita jotka johtavat tuhoon. Pitäisikö niitä kannatella? Muuttuva yhteiskunta asettaa muuttuvia tavoitteita. Ne ovat haaste. Se, joka muutoksen ymmärtää voi tarttua sen mahdollisuuksiin. Muutoksen ymmärtäminen ei ole helppoa. Voi esittää hyviä kysymyksiä, mutta kukaan ei pysty antamaan oikeita vastauksia. Muutos ei ole lineaarinen – suoraviivainen ilmiö. Se sisältää epäjatkuvuutta ja mullistuksia. Se sisältää myös suurella todennäköisyydellä kriisin mahdollisuuden. Ihminen tässä taitaa olla ongelma. Meillä ihmisillä on unelmia, mutta kuuluuko niihin muutos? http://penttimurole.blogspot.com/2019/10/muutos-ja-unelma.html
Ympäristöministeriön hankeavustus
Havaitsen ympäristöministeriön Kestävä kaupunki -ohjelman avanneen hankeavustuksen kestävän kehityksen ideoiden etsintään kunnissa ja kaupungeissa. Haku julkistettiin syyskuussa 2021. Hankkeet on suoritettava toukokuun loppuun mennessä 2023. Avustusrahaa on jaossa 800000 euroa. Yksi hanke voi saada korkeintaan 75000 euroa. Hankkeita siis mahtuisi valittujen joukkoon korkeintaan kymmenkunta, tai jos ovat maksimia pienempiä tietysti hankkeita voi olla enemmän. Rahamäärä hankkeiden osalta voi kyllä kasvaa, jos ja kun niihin liittyy muita rahoittajia. Kaikki raha ei tule tukena, sillä tuki voi kattaa 60 % kokeilun tai hankkeen kustannuksista.
Jos rahamäärää ajattelee ja hankkeiden haasteita ja monimutkaisia kytkentöjä, niin ajattelee, että rahat ovat hyvin pienet. Suorastaan mitättömät. Konsulttina, entisenä sellaisena, mietin mitä hankkeet maksavat. Joku sadan tonnin raha hankkeelle tarkoittaa alle tuhatta työtuntia. Se on viisi kuukautta. Alle puoli vuotta. Ja vielä siroteltuna usealle tekijälle, kokouksille, osallistaville tilaisuuksille pullakahveineen, koordinaatiolle ja tiedottamiselle. Pitääkö epäillä alibudjetointia? Kaikesta huolimatta tämä on jännittävää. Ja ehdottomasti hyvä ja kannatettava yritys tukea kestävän kaupungin ajattelua. Ryhtyy heti miettimään, millaisia hankkeita tullaan tukemaan. Millaisen itse tekisi, jos vielä tekisi? No, itsehän tekisi jotain kaupunkisuutteluun ja liikenteeseen liittyvää. Toisaalta olen jatkuvasti korostanut kaupungin ongelmia sosiaalisena ongelmana. Vanhusten ja nuorten ongelmana. Sellaisten ongelmana jotka eivät halua tai voi olla osa keskustelukoneistoa, ei edes somen vilkkaassa keskusteluympäristössä. Saattavat arvata huutavansa tyhjään. Ei edes kaiku vastaa. Sosiaalisesti osallistavat hankkeet olisivatkin pätevyysalueeni ulkopuolella. Ne ovat muiden heiniä.
Jos nyt kuitenkin lähtee ennakoimaan tulevia hankkeita, on perehdyttävä kestävän kehityksen ideaan ja niihin uusiin asioihin joihin hankeavustusten hakulomake saattaa viitata. Jo ensimmäisenä päivänä hukun aineistoon. Ajaudun valtioneuvoston sivuille tutkimaan uusia päästömääräyksiä, sieltä ajaudun TEM:in sivuille ihmettelemään sosiaalisen osallisuuden edistämistä ja köyhyyden torjuntaa ja sieltä THL:n sivuille ihmettelemään Euroopan sosiaalirahaston tukemaa sosiaalisen osallisuuden SOKRA-hanketta. Katselen sentään muutamia videoita ja slaidisarjoja, joissa aktiiviset suomalaiset esittelevät innostuneesti ja viehättävästi (ovat enimmäkseen naisia) kansalaisten osallistamiseen liittyviä hankkeita. Nyt olen hieman ymmällä. Kuuluvatko nämä sosiaaliset hankkeet ympäristöministeriön kestävä kaupunki -teeman mahdolliseen hankevalikoimaan? On tutkittava asiaan liittyvää lähdemateriaalia. Lopuksi vielä kuuntelen pari TED-luentoa asian tiimoilta. Hyviä ovat, mutta samat sanat toistuvat. Uusia sanoja ei toistaiseksi kuulu.
Vipinää kunnille
Vipinää kestävään kehitykseen Agenda 2030 -työkirja kunnille julkaistiin Demoksen ja kumppaneiden toimesta vuonna 2020. YK:n kestävän kehityksen toimintaohjelma Agenda 2030 on valtioita poliittisesti sitova asiakirja. Suomi on sitoutunut YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden edistämiseen. Vipinää kirjassa sanotaan, että Agenda 2030 työtä pitää tehdä yhdessä. Kaupunkien välinen yhteistyö on todella hyvä, mutta erityisen tärkeää on, että sitä tehdään yhdessä ihmisten, asukkaiden, yhteisöjen, yritysten ja yliopistojen kanssa. Kestävä kehitys vaatii kunnilta strategisen tason toimia, jotta kestävä kehitys todella saisi vahvan jalansijan kunnassa, tarvitaan kokonaisuuden strategista johtamista. Ei riitä, että kestävän kehityksen ilmoitetaan olevan kaikessa toiminnassa huomioitava läpäisyperiaate, vaan kestävän kehityksen periaatteiden on ohjattava kunnissa tehtävän työn sisältöjä ja toimintatapoja. Tämä työkirja on yksi lähde, kun ympäristöministeriön hankkeita mietitään. Tai siis joku miettii.
Siinäpä ongelma. Ihmiset eivät ole valmiita keskustelemaan. Uudet demokraattiset tavat tulla kuulluksi eli siis osallistamisen ja vuorovaikutuksen kehittäminen eivät tunnu kansalaisten mielestä kiinnostavilta. Kansalaiset ovat tainneet todeta vuorovaikutuksen yksisuuntaiseksi. Osallistaminen onkin laajempi juttu. Siinä ei ole niinkään kysymys kaupunkisuunnittelusta.
Saa kuulua!
Hankkeiden arviointikriteerien yhteydessä ei kirjoitettu osallistamisesta. Tai kyllä se hakemuksessa mainittiin. Siellä oli linkki SYKEn ja ympäristöministeriön osallistamisselvitykseen: Saa kuulua! -inspiraatiopaketti osallisuuden edistämiseen. https://www.kestavakaupunki.fi/fi-FI/OHJELMA/Hankkeet/Saa_kuulua_inspiraatiopaketti_osallisuud%2858235%29
Siinä se oli oikeastaan ytimekkäästi sanottu, osallistaminen. Varsinainen raportti on laaja ja moninkertaisesti filosofinen. Se on ohje kaupunkien toimijoille osallistamisen autuudesta. Mahtava sinänsä. Mutta jotenkin pelottava. Liian täydellinen. Siinä esitetään inspiraatioksi useita ”oivalluksia”. Ne ovat hieman puisevia. Sanotaan osallisuudessa olevan kysymyksen ihmisen suhteesta omaan elämäänsä ja yhteiskuntaan. Tarvitaan yhteiskunnan ja yksilön näkökulmaa. Yhdessä tekemällä saadaan parhaita tuloksia. Kestävä kunta kitkee osallisuuden esteitä, strategista otetta tarvitaan. Kohtaamisen ABC ja viestintä, niillä on väliä. Kysytään: lähtöistä vai keskeistä? Lopuksi sanotaan, ettei yhdenvertaistaminen ole tasapäistämistä. Hieman kryptistä. Ei ole helppoa napata tästä apua kaupunkikehittämisen teeseihin, mutta tuo koulutytön määritelmä kyllä puree. Ehkä vielä kannattaa lukea tämä runollinen kuvaus:
“Kaupunkiorganisaatio voi yhä toimia ikään kuin sade, joka ravitsee koko kaupunkimaisemaa. Mutta sen täytyy oppia toimimaan myös ikään kuin aurinkona, joka kaupunkiyhteisön ”maastonmuotojen” mukaan paistaa eri paikkoihin eri tavoin myötäillen sitä, miten nämä näyttävät kukkivan ja kukoistavan. Kaupungin on myös ryhdyttävä ikään kuin puutarhuriksi, joka osaa poimia parhaat kasvit ja istuttaa niitä uusiin paikkoihin ymmärtäen, missä mikin kukka menestyy ja sen siemen itää, ja kuinka versosta kasvavan puun oksat tuetaan kantamaan hedelmää.” Näin kirjoittavat Pasi Mäenpää & Maija Faehnle: Neljäs sektori –kuinka kaupunkiaktivismi haastaa hallinnon, muuttaa markkinat ja laajentaa demokratiaa. Ostin kirjan sähköisenä. Se maksoi 29,90. Ryhdyn lukemaan.
Suunnittelija – vapaa vai vanki?
Osallistaminen yhteiskunnassa on laajempi kysymys. Kaupunkikehittämisen kysymys on ehkä jopa marginaalissa todellisten ongelmien suhteen. Ne ovat kuitenkin samaa elämisen pakettia. Rajankäynti tuottaa ongelmia. Voiko niitä käsitellä yhdessä ja miten? Siitä eivät ansiokkaat esiselvitykset kerro. Keskittyvät ikään kuin käsiteanalyysiin. Käsitteet pyöritetään ansiokkaalla tavalla – miltei ymmärrettävästi. Ne keskittyvät myös välinetasolle. Digitaalisuuden uskotaan olevan väline parempaan suunnitteluun. Ihminen, tekijä, suunnittelija, hänestä ei juuri puhuta. Ei hänen koulutuksestaan eikä hänen usein trendeihin kiinnittyvästä ajatusmaailmastaan. Puhutaanko hänen vapaudestaan? Onko hän teknologialobbyn vanki, vai onko hän päätöksenteon vanki? Tietävätkö poliitikot parhaiten hyvän suunnittelun tavoitteet ja detaljit ja kaikki siltä väliltä? Miten asioita tehdään – oikeasti – se jää ilmaan leijumaan. Mutta, ollaanko nyt hankkeiden ja kokeilujen kautta pääsemässä tekemisen tasolle? Toivottavasti hipaistaan pintaa. Panostus on liian pieni ja pohjana oleva ohjelmointi on liian pinnallinen, käsitteellinen. Tarkoitan varovaisesti, ketään moittimatta, ettei tällä panostuksella päästä pintaa syvemmälle puhumattakaan nobeleista.
Onko suunnittelu välinekysymys?
Suunnittelua vaaditaan nopeutettavaksi ja havainnollistettavaksi. Sähköinen osallistuminen on luonnollisesti osa todellisuutta. Maankäytön suunnittelussa yleisimmät sähköisen osallistumisen työkalut ovat verkkosivustot, sosiaalinen media, sähköinen palautelomake tai –järjestelmä sekä perinteiset ja karttapohjaiset kyselyt. Paljon puhutaan 3D-malleista ja erityisesti 3D-tulostuksesta. Suunnittelevatko nämä sähköiset apuvälineet jotakin? Ei. Suunnitteleeko osallistava vuorovaikutus jotakin? Ei. Välittävät tietoa ja kertovat mielihaluista. Eivät suunnittele. Itse asiassa vähemmän puhutaan itse suunnittelijoista. Aika outoa. Tietysti tekoälyn voi panna suunnittelemaan kaavoja. Se voisi tunteettomana olla tottelevainen. Minä tarkoitan kuitenkin ihmissuunnittelijaa. Ei paljonko työ maksaa, vaan mikä on tulos. No, eihän rahan käyttö saa kohtuutonta olla. Muistetaan kuitenkin teetetyn kaavan maksavan noin 0,01 % alueelle tulevan rakentamisen kustannuksista. Suunnittelu ei ole kustannuskysymys. Nykykeskustelu viittaa siihen, että se on välinekysymys.
Voivatko sosiaalitieteet ja teknologiatieteet löytää yhteisen fokuksen?
Ennen vanhaan sotien jälkeen vaihdoimme mustepullon ja täytekynän kuulakärkikynään. Kommunikaatioteknologia oli tehnyt suuren muutosaskeleen. Nyt muutostekijöinä ovat älypuhelimet vauvasta vaariin. Tekoäly on tulossa meidän olohuoneisiimme. Se on tulossa suunnittelutoimistojen pöydille ja kokkien resepteihin. Tekoäly ottaa meidät hoitoonsa, kun rinnasta nappaa tai polvea kolottaa. Tekoäly on oleellinen osa nuorten käsikapulaharrastuksia. Se on myös tarttumassa automme rattiin ja ohjaa meidät läpi ruuhkaisen kaupungin. Tekoäly on kaiken lisäksi tutkittu suurimmaksi maailmanlopun uhkaksi. Nyt ei kuitenkaan kehitetä kaupungeille loppua vaan uutta alkua. Mutta kiinnostavaa on ajatella, millaisia kaupunkeja tekoäly ”haluaa” suunnitella, kun sillä on runsaasti dataa ihmisistä, heidän ikärakenteestaan, koulutuksestaan, perherakenteista, taloudellisesta asemasta, vapaa-ajanvietosta ja elämänarvoista. Lisäksi sillä on mahtavan paljon tietoa kiinteistönmuodostuksesta, rakennuskannasta, maasta, maisemasta ja kunnallistekniikasta. Sitten tekoäly työntää kuvaan nelikopterit, lentävät autot ja autonomiset välineet. Huomaa! Tämä on jotain aivan muuta kuin sijoitustoiminnan transaktioilla pelaaminen, ostosvirtojen ja nettikaupan optimointi tai sotepalvelujen taloudellinen ohjaaminen. Suosiiko tekoäly kansalaisten ikioman Nimbyn ohjaamaa nykyisen rakenteen toistoa, vai haluaako se muuttaa minunkin taloni ja ympäristöni pikku Manhattaniksi? Toimiiko se siis ihmisten tahdon mukaan harmoniaa ja jatkuvuutta tukien vai toimiiko se rahamarkkinoiden tahdon mukaan kasautumisteorioita tukien? Millainen suhde sillä on luontoon ja paikan henkeen? Olisiko tässä hyvä hankeidea: tekoäly tietää?
Hyökkäysvoimat ja puolustusvoimat
Kohtaaminen
Kaupunkien kestävyysongelmat ovat laaja-alaiset. Paljon niistä liittyy tekniikkaan ja rahaan Rakennusten lämmitys, energiantuotannon kasvihuonepäästöt, liikenne, ne ovat ykköspäästäjiä. Opetuksen, terveyden ja sosiaalihuollon kustannukset kattavat ylivoimaisen valtaosan kuntien kustannuksista.
Oli pakko oikein tarkistaa. Tiedänhän sen, että sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset ja opetustoimen kustannukset syövät leijonan osan kuntien nettokäyttömenoista. Panin nyt itselleni viisaudeksi tähän kuntaliiton sivuilta löytyvät laskelmat Helsingin ja Pietarsaaren osalta ja sijoitin ruutuihin selventävän tekstin.
Saattaa olla vaikeata puuttua muutaman kymppitonnin projekteilla näihin isoihin kokonaisuuksiin hankehaun vaatimilla lähes luihin ja ytimiin menevillä kriteereillä. Mutta kohtaaminen se taitaa olla sosiaalisen kanssakäymisen tärkein asia. Miten kohtaamista voidaan edistää? Mopotiimeillä on omat kohtaamisensa, harrikaväki kohtaa omissa miitingeissään, kulinaristit kokontuvat fine diningia nauttimaan suosikkipaikoissaan, kaljakuppilat täyttyvät vaahtosuista ja urheilustadionit penkkiurheilijoista, mutta missä kokoontuvat keskustelevat nuorteinit ja missä kokoontuvat vanhat kolmipyöräisillä sähköskoottereilla huristelevat papat ja mammat? Kaupunki on paikka jossa kaikilla tulisi olla kohtaamisen mahdollisuus. 15-vuotias Antti sanoo, ettei Lauttasaaressa ole lainkaan sopivia kohtauspaikkoja. Ajavat sitten metrolla Rediin, siellä löytyy istuinpaikkoja. Oliko tämä ensimmäinen kerta, kun kuulin jonkun kehuvan Rediä? Aikanaan kun haastattelimme vuorovaikutustilanteissa koululaisia, he sanoivat samaa. Sateella ei voi olla missään. Ehkä on oikein, kun eräissä suunnittelukohteissa ehdotimme torin laidalle katettuja, istuimilla varustettuja ulkotiloja. Näinkö pienetä voi olla kysymys? Pietarsaarelaiset pystyttivät torin laidalle pari kasvihuonetta. Hyvä idea. Muistamme ehkä Tallinnan Kadaka-torin. Se oli vanhoissa kasvihuoneissa. Pieni suuri idea.
Kestävä kehitys ja sosiaalinen pääoma käsi kädessä
Ympäristöministeriön tuettavat hankkeet ovat ”kestävää kehitystä”. Ystäväni Roger Wingren analysoi kestävän kehityksen filosofiaa näin: ”Kestävä kehitys on sosiokulttuurinen prosessi, jolla on olennainen yhteys ”sosiaaliseen pääomaan”. Ratkaisevaa on, että prosessi on merkityksen täyttämä, ja että ihminen saa suhteessaan todellisuuteen ottaa vastuuta, luoda ja tulla luoduksi. Kehitys on prosessi, jossa suljettu avautuu – tai taitetaan auki ja jossa joku tekee tämän työn, kehittämisen tai avaamisen. Jotta tämä olisi mahdollista, täytyy olla sekä se, mitä kehitetään, ja se, joka kehittää. Se, mikä näin avataan, on jo olemassa nuppuna, resurssina ja voimavarana. Tämän kaiken mahdollistamiseksi tulee olla jotakin, jota voidaan kehittää, ja joku, joka voi sitä kehittää. Tyhjää ei voi avata, tai kehittää. Kehittäminen ei kuitenkaan ole vain jonkin avaamista – kuten jos kokoon rypistetty paperi avataan ja oiotaan niin, että se parhaassa tapauksessa on vain vähemmän rypyssä. Siinä on kuitenkin kyse samasta paperista, samasta substanssista oiottuna tai ”levitettynä”, jossa aiemmin yhteen kurtistettujen välimatkat ovat kasvaneet.”
Päivi Jokitalokirjoittaa Pietarsaaren keskustan kehittämistä koskevassa esseessään ”Pikkukaupungin lumo”: ”Lapsiperheen vanhemmalle tärkeitä olisivat todennäköisesti neuvola, päivähoito, terveyspalvelut ja lapsiystävällinen asuminen, kaupunkiin tulevalle opiskelijalle ehkä edullinen asunto ja mukavat kahvilat. Mikäli olisin teini, harmittelisin ehkä sellaisten hengauspaikkojen puutetta, missä ei tarvitse osallistua, olla aktiivinen eikä tehdä mitään erityistä. Eläkeläisenä arvostaisin varmasti lähipalveluita ja terveydenhoitoa - mikä alkaakin olla lähinnä itseäni. Mutta keski-ikäiselle joustavia työaikoja noudattavalle kokopäivätyötä tekevälle kaupungissa on pientä viilausta lukuun ottamatta kaikkea.”
Onko jokin yksi asia – rakastuminen robottiin?
Nyt kysyn voiko kestävää kaupunkia saada aikaan jotain irrallista osaominaisuutta kehittämällä? Jonkin hankeidean kautta? Vai onko kysymyksessä monimutkainen, laaja, kokonaisvaltainen sosiokulttuurinen prosessi jossa kaikki liittyy kaikkeen. Yhteiskunnassa asiat, kun ovat tasapainossa, balanssissa, ekvilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa muiden edelle, irrottaa kokonaisuudesta, särkeä maljakko, ottaa osa ja korjata se, liimata kaikki kokoon. Ajatteletko minun nyt tarkoittavan, että idea hankkeiden tukemisesta on virheellinen? Ei suinkaan. Minusta se on hyvä, vaikka en uskalla toivoa mitään käänteentekevää innovaatiota.
http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html
No, tämä esitys tuntuu melkein mielenkiintoiselta, vaikka aluksi se tuntui varsin huvittavalta. Että näytellään ja rakastutaan robottiin. Liisa tuossa vieressä, vuorovaikutustyön entisenä tekijänä, hän ei usko ”10 minuuttia suunnittelijana” -teemaan. Hän ei myöskään usko ”60 sekunnin ihmeeseen”. Hän sanoo, että vuorovaikutustyö edellyttää laajaa ja syvällistä keskustelua, jonkinlaista kansalaiskoulutusta.
Lopuksi pari kolme juttua
Ja vielä viimeiseksi lopuksi toiminta, jonka apuraha-anomuksiin olen tutustunut huokauksien perusteella. Liisa laatii päivätöikseen monimutkaisia hakemuksia taiteilijaseuran apurahoista. Maassamme tuhannet taiteilijat tekevät käytännössä palkatonta työtä oman taiteensa parissa. Vierailu paikallisten taitelijaseurojen näyttelyissä lumoaa. Tämä valtava potentiaali, taiteen tekeminenja sen harrastaminen olisi valjastettava nykyistä paljon laajemmin sosiaalityön osaksi. Se maksaa jotain, mutta hyödyt ovat moninkertaiset. Liisa tarkentaa: "Taiteen merkitystä yhteiskunnallisena arvotekijänä on varsin vähän analysoitu syvällisesti. Omaehtoisen, luovan taiteen merkitystä kulttuurisena ilmiönä soisi tarkasteltavan hyvän elämänlaadun lisäksi myös hyötyinä ja kustannussäästöinä sosiaalitoimen alueella."
Laitetaan tähän loppuun Liisan mahtava lause:
