Kesäaikana ollaan osittain omavaraisia luonnontuotteiden suhteen. Tai oikeastaan hyvinkin omavaraisia, itsetyytyväisyyteen saakka. Minulla ei siinä omavaraisuudessa ole osuutta, paitsi tuotteista valmistettujen herkkujen nautiskelijana. Jotta ei kuitenkaan talvikuukausina unohtaisi kesän tuoteihanuutta lienee parasta tehdä pienet muistiinpanot. Niitä voi sitten talven pimeydessä lueskella sen ohessa, että herkkutatit tulevat vastaan pakastettuina tai kuivatettuina ja marjat tulevat vastaan aamiaishilloina/hyytelöinä. Perunamaa on pieni. Maata olisi kyllä isompaankin, mutta nykyihmisen laiskuus tulee vastaan. Ennen Pakilassa 2500 neliön tontilla viljeltiin perunaa noin 800 neliöllä, viinimarjoja kasvoi 300 neliöllä ja vihanneksia 200 neliöllä. Loppu olikin sitten pihamaata ja rakennusmaata. Sadonkorjuu ei ollut koulupojan lempipuuhaa. Erityisen ankeata oli perunannosto savisella maalla, vesisateessa. Vielä pienempänä koulupoikana nostoa helpotti Länsi-Pakilan ainoa hevosmies, Hanhinen Alkutieltä. Kun Hanhisen viimeinenkin koni lopetti arran vedon tai pitäisikö sanoa sahran vedon, siirryttiin ihmisvetoiseen auraan. Yksi veti köydestä, toinen aisoista ja kolmas oli kiinni sarvissa. Vetotehon parantamiseksi ja yhden vetäjän vapauttamiseksi itse perunannostoon isoisä teki vorokin. Vorokin pyöritys maistui koulupojalle paremmin kuin narusta veto tai perunoiden kuokkiminen. Katso kuvaa, siinä poika pyörii vorokin aisassa.
Perunat riittivät koko vuodeksi. Nyt Pakilassa perunamaa on kooltaan vaivaiset 20 m2. Liisa suorittaa perunan istutukset isoa kuokkaa käyttäen parissa tunnissa. Minä toimin työnjohtajana. Viinimarjat sitten. Ennen vanhaan marjoista tehtiin mehua ja kotiviiniä. Aina oli kellarissa pulputtamassa kaksi 60 litran happopulloa, yksi valkoista ja toinen punaista. Mummuni oli mestari näissä asioissa. Tästä hyvästä varustelusta huolimatta isoisälläni, iskällä, niin kuin häntä kutsuin, oli koskenkorvapullo piilotettuna vanhan käytöstä poistetun Kastor-saunanuunin pesään. Porkkanat ja punajuuret piristivät sotien ajan ja sen jälkeisen ajan vähävitamiinista ruokavaliota. Yksi viljelyn laji oli tupakka. Iskällä oli tapana viljellä Virginiaa ja sitten muutama puska tavallista nurkantakusta. Tupakkamaat olivat kooltaan noin 20 m2. Minun tehtäväni oli pujottaa tupakanlehdet kuivamaan kellarin kattoon viritettyihin rautalankoihin. Kuivauksen jälkeen tupakanlehdet prässättiin nipuiksi ja sitten leikattiin leikkurilla käyttötupakaksi. Siinäkin sain olla apuna. No, kyllähän niitä sitten rullattiin sätkäkoneella sätkiksi. Sekin pikkupojan hommia.
Nyt siirrytään nykyaikaan. Me elämme kesän Kemiön saaressa. Saari on Suomen toiseksi suurin merisaari Ahvenanmaan jälkeen. Paikka on Liisan. Tontti on saaren sisämaassa, ei rannalla. Maata on 2 hehtaaria. Siitä metsää ja kallioita 1,5 ha ja peltoa ym. nurmikkoa loput. Viljelysmaata on käytössä vaivaiset 150 neliötä. Viljelytoiminta on siis hyvin rajoitettua. Pitäisikö pellot vuokrata naapuriviljelijälle?
Rinnakkainen valtakunta
Jokaisena aamuna ennen aamiaista, ehkä seitsemän aikaan
aamulla, Liisa marssii kasvihuoneelle. Hän nauttii jokaisesta askeleesta
lähestyessään kasvun ihmeen valtakuntaa. Milteipä askeleita täytyy hidastaa,
ettei sopeutuminen rinnakkaiseen valtakuntaan tapahdu liian äkkinäisesti. Aivan
oikein, rinnakkaiseen valtakuntaan, sitä se on.
Mitä kasvaa?
Menneiden muistelu tuo yllätyksiä. Liisa ajattelee
nuoruuttaan ja minä ajattelen nuoruuttani. Minun nuoruuteni tapahtui 11 vuotta
ennen Liisan nuoruutta. Kumpikin olimme kaupunkilaisia, mutta kesäisin
mökkiläisiä. Minä asuin omakotitalossa, Liisa kerrostalossa. Mökkiläisyyden
kautta metsä sai suuren merkityksen. Nyt juuri sienestysaikaan yllätys
molempien osalta on se, ettei tatteja lainkaan kerätty. Nythän juuri
herkkutatit ovat sienten aatelia. Nykyaikaan paljon puhutut ja paljon kerätyt
kanttarellit olivat nekin silloin ennen pienemmässä arvossa. Korvasienet olivat
tietysti muodissa, jos alueella sattui olemaan sopivia sorakuoppia tai
raivausalueita. Ennen aikaan kerättiin suolasieniä. Rouskut olivat kova sana.
Haaparouskut, kangasrouskut, karvalaukut, leppärouskut, ja olivatko
keltarouskut, ne kuuluivat repertoaariin. Minä muistan erityisesti karvalaukut perheen
miesväen keräilysuosikkeina. Suolasienet ryöpättiin ja kerroksittain karkealla
suolalla suolattiin suuriin lasimaljoihin. Sitten ennen käyttöä suola
liuotettiin pois. Tuore rouskukastike, mikäpä mainiompaa.
Outoa, tässä ei puhuttu mitään metsämarjoista. Eikä ravuista tai kaloista. Outoapa onkin. Meidän perheessä ei marjojen poiminta ole koskaan saavuttanut sille oikeutetusti kuuluvaa asemaa. Ravustus taas jäi, kun rutto vuosia sitten iski Tammelan Oksjärveen. Sitä ennen ravut nosteltiin laiturilta naruun sidotulla lihanpalalla. Sata rapua illassa – parhaimmillaan. Kalastus on intohimo. Niinpä kai metsästyskin. Niistä emme koskaan päässeet osallisiksi. Kalan syönti on sen sijaan lähes intohimo. Lihan syöntiä olemme pikkuhiljaa pyrkineet vähentämään. Vaikka ongelma ei taida koskea riistalihaa.
Mutta arvatkaapa mitä? Tänään korjattiin muutakin satoa. Nyt olivat vuorossa pihan pihlajat. Kerittiinpä kerrankin ennen tilhi- ja närhiparvia. Pääosa marjoista jää kuitenkin linnuille, meille kuuluivat vain pöydällä seisomisen korkeuden sallimat alaoksat. Nyt on keitto porisemassa. Mehumaijaa ei ole, joten hyytelö keitetään kaksikerroksisessa höyrytyskattilassa. Hyytymistestikin on tehty. Hyvin hyytyvät. Sanovat että pieni pakkanen tarvittaisiin, mutta ei pitäne paikkaansa. Hyytelön väri on ihanan kaunis. Ja maku! Meillä sitä laitetaan viilin päälle aamiaisella.
