Kävipä hauska sattuma. Pekka Virkamäki lahjoitti minulle varta vasten tekemänsä monisteen eli printtituotteen joka on otsikoitu ”St. Petersburg Nordic Valley / Housing and High Tech”. Kanteen on vielä kirjoitettu: ”MIT- Project, Pilot plan for seminar in St. Petersburg 14.-15.1. 1933. Mistä mahtoi olla kysymys? Raportin ensimmäisellä sivulla kirjoitetaan mm. näin: ”Pargolovo – Suvalovon alueelle on laadittu mallisuunnitelma kuvaamaan suomalaista suunnittelukäytäntöä Pietarissa pidettävään suunnittelua, infrastruktuurin rakentamista ja rahoittamista käsittelevään koulutustilaisuuteen… Suunnitelman tavoitteena on myös markkinoida alueen mahdollisuuksia venäläisille, suomalaisille ja kansainvälisille yrityksille.” Koulutustilaisuuden ja itse ideankin takapiruina olivat Helsinki-instituutti ja Markkinointi-instituutti yhteistyössä Pietarin St. Petersburg Agency of International Projects kanssa.
Minä kirjoittelin kirjassani ”Ihmistä ei voi suunnitella – kiveä voi!” hieman sarkastisesti Helsingin virkamiesten vienti-innostuksesta: ”Kansainvälistymispolitiikkaa tehostaakseen kaupunki perusti yhtiön nimeltä Metropolitan Development Corporation. Tämän yhtiön siipien suojassa virkamiehet tekivät paljon matkoja lähialueille ja kaukoalueille. Pietari ja Tallinna nousivat osaksi toimintastrategiaa. Yhteistyötä yritettiin osin menestyksellä. Pääosin kuitenkin vailla suurempaa menestystä. Meitä ei sittenkään hyväksytty viisaiksi isoveljiksi! Tai ei! Kyllä Pietarin vedenpuhdistus oli Helsingin aktiviteetin hedelmiä. Toimijana taisi olla Helsingin Vesi. Pekka Korpinen vain kertoo, että näitä hedelmiä korjaamaan tuli vihkiäistilaisuuteen Suomesta niin korkeata väkeä, että Helsingin kaupungin edustajat joutuivat varsin takariviin.” Ympäristöministeriö ja sitä kautta Suomen valtio ovat myöskin toimineet aktiivisesti Pietarin vesien puhdistamiseksi. Miksi Suomi on rahoittanut Pietarin jätevesien käsittelyä? Sitä voi kyllä kysellä. Eikö tässä olisi parempi noudattaa vanhaa sääntöä: kukin kunta huolehtii omista kerjäläisistään. No, ei hötkyillä, hyvä juttu tuo naapuriapu on – kunhan piruilen kun ei itse päästy mukaan. Pargolovin kaupunkiprojekti sitten kutistui omaan mahdottomuuteensa. Mutta mitä aiottiin ja mitä todellisuudessa tapahtui? Sitähän nyt innostuu muistelemaan.
Pargolovo Keravan malliin
Helsingin Sanomat julkaisi huhtikuussa 1994 toiveikkaan jutun Pargolovin hankkeen etenemisestä ja mallia otettaisiin Keravalta. Siinä esiintyivät Matti Ahvenharjun lisäksi Keravan Ahjon alueen projektipäällikkö Paavo Kykkänen ja Asuntohallituksen entinen ylijohtaja ja sittemmin ympäristöministeriön tilapäinen ylijohtaja ja nyt haastatteluhetkellä Valtion Asuntorahaston ylijohtaja Teuvo Ijäs. Jutussa muistutetaan asuntoministeri Pirjo Rusasen ja kaupunginjohtaja Anatoli Sobtschakin tammikuussa allekirjoittamasta aiepöytäkirjasta.
Kykkänen sanoi, että Ahjon alue voisi toimia mallina muun muassa kompostoinnin suhteen. Hän on valmis kouluttamaan pietarilaisia Ahjossa. Ijäs kertoo, että ympäristöministeriön tavoitteena on johdatella projekti vähitellen suomalaisyrityksille. Ijäs uskoo, että suurisuuntaisesta projektista jää käteen jotain. Hänen mielestään Tsernobylin pakolaiset ja maahan Itä-Euroopasta palaavat sotilaat täytyy asuttaa jonnekin. Ahvenharju sanoo, että jos kaikki menee nappiin, ensimmäisiä taloja päästään rakentamaan jo haastatteluvuonna 1994. Vielä hän sanoo: "Pietarilaisessa arkkitehtuurissa ei ole mitään häpeämistä. He taas arvostavat meidän projektinjohdon ja kansainvälisen rahoituksen osaamistamme."
Hanke sitten jysähti liikkeelle Ijäksen ja Ahvenharjun projektina. Ahvenharju sai ympäristöministeriöltä muutaman miljoonan markan apurahan. Siitä ei ollut jakoa Simolle ja muille suunnittelijoille. Soppa oli valmis. Hanke poistui vähitellen aikakirjoista. Kuluivatko rahat? Sitä en tiedä.
Mitä on todellisuudessa tapahtunut?
Se tässä nyt kiinnostaa. Onko jokin asia mennyt ikään kuin suomalaisten aikanaan suosittelemalla tavalla? Olimmeko jotenkin hyödyksi? Muuten kuin vain esimerkillisen yhteistyön osapuolena. Asian selvittely vaatii pientä karttatutkimusta. Kartaksi soveltuu mainiosti Google Earth. Siitä näemme millä tavalla ja millä aikataululla Pargolovoa on toteutettu. Pekka Virkamäen tuomaa seminaariraporttia lukemalla taas selviää mitä silloin itse ajattelimme kaupunginosan laajuudesta, talotyypeistä ja rakentamisen tehokkuudesta.
Pietarissa on 5,4 miljoonaa asukasta. Kaupungin alue on laaja, eikä kaikki maa ole suinkaan asutuskäytössä. Asukastiheys koko alueella 3800 asukasta neliökilometrillä. Asuntoalueiden tiheys on suurimmillaan 28000 asukasta neliökilometrillä. Otettaneen vielä huomioon, että Pietarissa asuntoneliöitä on noin 22 per henkilö. Kerrosneliöissä tämä tarkoittaa noin 30 k-m2 per asukas. Helsingissä vastaava luku on noin 43 k-m2 per asukas. Ryhdyin tutkiskelemaan paria aluetta, Pargolovon rakentamista ja sen läheisyydessä sijaitsevassa vanhassa Neuvostoliiton aikaisessa kaupunkirakenteessa olevaa aluetta.
Pargolovon uudisrakentaminen ei vielä näy tilastoissa. Ehkä rakentamisen raju taso on myös yllättänyt tilastontekijät tulevaisuuden ennusteissa, sillä vuodelle 2021 ennusteet lupaavat alueelle runsasta 80000 asukasta. Nyt rakentaminen varsinaisella 2,6 neliökilometrin uudisrakentamisalueella on edistynyt niin hurjasti että 10 vuoden aikana rakennettuja asuinrakennuksia on valmiina tai rakenteilla huikeat 5,2 miljoonaa kerrosneliömetriä. Paljonko niihin mahtuisi asukkaita? Jos laskemme 30 kerrosneliötä per asukas, niin saamme lopputulokseksi 170000 asukasta! Asukastiheys alueella olisi huimat 64000 asukasta neliökilometrillä. Tässä mennään jo maailmanennätysluokassa - jopa kiinalaiset standardit ylittäen. Lisää kaupunkia Helsinkiin ryhmittymä on suurimmissa unelmissaan yltänyt vain puoleen tästä asukastiheydestä. No jos leikisti otettaisiin vain Kalasataman tornirypäs ja sen vaatima maa-alue tulisihan siitä jo 100000 asukasta/km2. Koko Kalasataman ja Sompasaaren asukastiheys tulee olemaan noin 25000 asukasta neliökilometrillä. Se on siis sitä Pietarin vanhojen asuntokortteleiden keskitiheyttä. Kun taas muistamme, että Pietarissa neliömetrejä asukasta kohti on 60 % meidän lukemistamme.
Mitä me sitten aikanaan suosittelimme?
Aika 90-luvun alussa oli suuren laman aikaa. Simo Järviselle ja Eero Valjakalle myönnetystä rakennustaiteen ja yhdyskuntasuunnittelun valtionpalkinnosta oli siitäkin jo aikaa. Palkinto myönnettiin vuonna 1975. Silti Pargolovon seminaariesitteessä esiteltiin Olari-tyyppisen asumisen ihannetta. Olarinmäen ja Kuitinmäen alueilla päästiin jo 17000 asukkaan väentiheyteen neliökilometrillä. Esitteessä osoitettiin, miten Pietarille tyypillinen vanha kaavoitusperiaate voidaan muuttaa inhimillisempään suuntaan talotyyppejä modifioimalla - Olarin malliin.
Oliko kysymyksessä tiivistäminen silloisista Pietarin standardeista? No ei todella ollut. Pysyimme ”olarimallilla” itse asiassa pietarilaisten tutunomaisessa tiheydessä. Pitkistä lamellimassoista ja tasakorkeudesta kyllä ehdotimme luovuttavaksi. Esite ja seminaari ehkä kertovat ajatuksistamme. Eikä vaan ehkä, siitähän ne juuri kertovat.
Matkat Pietariin ovat harventuneet pandemian myötä. Ja kun ei olla intohimoisia penkkiurheilijoita jalkapallossa, ei siihenkään joukkoon yhdytty. Kunhan katsotaan potkupalloa kotikeinutuolissa. Pieni retkeily Pietariin oli kuitenkin kiintoisa. Kaikki se kiitos tuon Pargolovon raportin. Taidettiin silloin 30 vuotta sitten hieman väärin arvioida Pietarin rakentamisen trendejä. Samalla tavoin sitä arvioitiin omiakin trendejämme. Puhuttiin intohimoisesti tiiviistä ja matalasta. Nyt on meilläkin siirrytty pilviä raappimaan. Vaikka Pietariin verrattuna vielä kohtuumitassa. Ovat ehkä suunnittelijat vielä pitäneet pintansa, vaikka poliitikot haluavat korkeuksiin. Kuinka kauan kestämme?
