Sain juuri tiedon ystäväni Mikko Mansikan kuolemasta. Hetki sitten toinen ystäväni Krisse Gullichsen joutui kuoleman omaksi. Kuollessaan Mikko oli 86-vuotias ja Krisse 88-vuotias. Molemmat olivat miehen iässä. He olivat kumpikin tehneet (miehen) ihmisen työn parhain päin. Ihailen ja kunnioitan heitä molempia. Tunnen ylpeyttä siitä, että sain kuulua heidän ystäväpiiriinsä. Näyttää olevan niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä tärkeämmäksi käy tuo piiri ja nuo vanhat ystävät. Heidän kuolemansa jättää oudon tyhjiön. Nyt juuri kuoleman tapahduttua olisi tarpeen hieman keskustella ja muistella joitain asioita heidän kanssaan. Ryhtyä myös ajattelemaan jotain tiettyä hetkeä, ystävyyshetkeä, aivan kuin halaus tai kädenpuristus, pari lausuttua sanaa, yksi viesti, ystävällinen murahdus, lasillinen ilman muuta. Harvemmin ne kaivatut hetket ovatkaan mitään suuria performansseja. Useimmiten pieniä suuria hetkiä. Ne voivat olla myös huvittavia tapahtumia. Miksikä ei? No, kerrotaan: muistan aina Jyväskylän kesän vuosia sitten. Krisse piti esitelmää tanssilavalla. Kaikki odottivat hänen sanomaansa. Se tulikin hienosti, ilman paatosta, Edward Hopperin kuvilla höystettynä. Yllätys oli, että maestro taisi unohtaa pitäneensä jo esitelmän, sillä hän piti sen kahteen kertaan. Tuo oli minusta vallan mainiota. Kertaus on opintojen äiti.
Onko suorastaan pyhäinhäväistystä muistaa tuollainen juttu? En voi sille mitään, aina kun pitää ajatella Krisseä, muistan tuon tanssilavan ja Jyväskylän kesän ja kaksoisesitelmän. Voisin tarkistaa asian, jos Edu Kairamo tai Kimppi Mikkola olisivat saavutettavissa – olivathan he mukana Jyväskylän kesässä. Oli siellä myöskin Annika Piha ja Reima Pietilä ja monia muita manalle menneitä. Hekään eivät ole saavutettavissa. Keneltä kysyisin? Jussi Pallasmaa, hän on elossa. Jussi oli paikalla, mutta muissa hommissa, kun tanssilavan show tapahtui. Jussi kuitenkin kertoi hauskan jutun eräästä toisesta armoitetusta esitelmästä. Liebeskind, Gullichsen ja Pallasmaa olivat saaneet kutsun esitelmöitsijöiksi Prahassa pidettävään arkkitehtuuriseminaariin ja saapuivat paikalle. Kutsuja oli kuitenkin unohtanut koko seminaarin ja joutui nyt järjestämään hätäseminaarin. Paikalle oli saatu parikymmentä opiskelijaa ja puhujat pantiin töihin. Dave Liebeskind puhui vain yhden minuutin, Jussi puhui ”kuuliaisena poikana” 20 minuuttia, Krisse sitten urakoi kolme tuntia kestäneen monologin.
Olli Lehtovuori vastaa puhelimeen, kun soitan hänelle. Olli ei ollut Jyväskylän kesässä. Krissen ystävänä hän kertoo oman tarinansa. Kirsi ja Krisse olivat kutsuneet hänet jouluaterialle. Krisse pitää aterian aluksi puheen: ”tarjoamme teille vaatimattoman, mutta perinteisen jouluaterian, ruokalajeina ovat lanttulaatikko, porkkanalaatikko ja vaihdelaatikko.” Krisse oli sanojen mestari.
Ryhdyn raivokkaasti etsimään valokuvia vierailustani Krissen saarella muutama vuosi sitten. Miten aika menee, siitähän on jo kahdeksan vuotta. Hän oli antanut minulle koordinaatit ja ajoin Busterilla niemen ympäri laituriin. Vietimme hienon illan Kirsin ja Krissen kanssa. Kaikki unohtuneetkin asiat pantiin järjestykseen. Silloin salainen asia oli Krissen juhlakirja tulevien 80-vuotispäivien kunniaksi. Kirjasta kuiskuteltiin Kirsin kanssa. Kaivattuja valokuvia vierailusta ei löytynyt.
Kyllä oli, esitelmiä riitti, sillä olimme menossa kuuntelemaan Habitatin suurta urbanisatio-epistolaa Istanbulissa vuonna 1996. Mitä kyseisen vuoden Habitat Human Declarationiintulee, havaitsee sen helppouden, mitä on keksiä hyviä tavoitteita ja sen vaikeuden, mitä on niitä toteuttaa. Suomesta oli paikalla 29-henkinen valtuuskunta ympäristöministeri Pekka Haaviston johdolla. Päätin olla paikalla minäkin. Kun lähestyin hotellini vastaanottotiskiä, kuulin valtavan huudon. Nimeäni toistettiin. Mikko Mansikka otti minut vastaan meluisasti ja vahvoin käsivarsin. Kohtaamisen kunniaksi oli juotava rakit tai kahdet. Oliko tuo nyt sellainen tapahtuma, että siitä kannattaa kertoa kunnioittavassa muistelublogissa? Minulle se oli sellainen. Siihen liittyi niin paljon sanatonta ystävyyttä kohtaamispaikan yllätyksellisyyteen kietoutuneena.
Tarkkaan sanottuna Mikko Mansikan ja minun ensiaskeleet sivusivat toisiaan 50-luvulla, Lönnrotinkadulla, Polin tummien kattojen alla, parkettilattialla tanssin pyörteessä luistellessa. Yhteiset ammatilliset ensiaskeleet alkoivat sitten noin vuonna 1965. Silloin laadittiin Vantaan yleiskaavaa, Arkkitehtitoimisto Salonen-Savelan toimiessa kaavoittajana. Mikko on tästä ajasta kertonut Vantaan kaavoituksen juhlavuonna 2004 pitämässään esitelmässä nimeltä ”Sormet ja makkara; ajatuksia kaupunkirakenteen pysyvyydestä”:
Mikon kanssa oli hienoa tehdä asioita fröteesti. Sitten tehtiinkin Tapiolalle kilpailijaa. Se oli Koivukylä. Tarkoitettu Vantaan pääkaupungiksi. Kaikki tehtiin viimeisen päälle taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Mikko oli tässä koitoksessa mukana vain alkuvaiheessa, mutta hänestä asia lähti kimpoamaan.
Mikko siirtyi sisäministeriöön palvelukseen vuonna 1967. Vuonna 1983 perustettiin ympäristöministeriö. Mikko johti kaavoitusta. Työura oli pitkä ja vaikuttava. Olli Lehtovuori sanoo Mikon olleen näkemyksellinen suurten linjojen virkamies. Jussi Rautsi sanoo hänen olleen erinomainen hallintohenkilö, kuuntelija ja empaattinen sovittelija. Nuo mielipiteet me kaikki allekirjoitamme. Mikko siirtyi eläkkeelle 1997 ja teki sen jälkeen vielä kahden vuoden työrupeaman Mozambikin Nampulassa. Hänen viimeinen näkyvä työnsä oli teos nimeltä: Pihoja ihmisille: kivikorttelien vihreät keitaat, Multikustannus Oy, 2006. Luottamustehtäviä oli moninaisia, mm. Alvar Aalto Säätiön hallituksen puheenjohtajuus.
Polut risteilevät
Etsin polkujen risteilykohtia. Kaikki polut risteilivät Viipurin kirjastossa. Krisse Gullichsen oli Alvar Aalto säätiön ja Arkkitehtiliiton kautta mukana Viipurin kirjastoon liittyvissä luottamustehtävissä. Mikko Mansikka oli Ympäristöministeriössä toimeenpanevana voimana kirjaston saneerauksessa. Minun polkuni oli kapea ja vaatimaton. Sain kuitenkin olla mukana restaurointiyhdistyksen hallituksessa. Silloin sitä johti Eric Adlercreutz. Aktiivina toimijana oli Maija Kairamo. Ylpeänä kuitenkin sanon polkujen risteilleen, pieni polku risteili isojen polkujen kanssa.
Viipurin kirjasto tienristinä
Mikko Mansikka ja Jussi Rautsi halusivat tutkia rakennuksen korjausmahdollisuuksia. Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Lauri Tarasti oli turistimatkalla havainnut rakennuksen tilan ja antoikin ensimmäisen pikku määrärahan tilanteen selvittämiseksi. Tämä tapahtui vuonna 1989 – vielä Neuvostoliiton aikaan. Vuonna 1992 perustettiin Viipurin kirjaston restaurointiyhdistys. Yhdistyksen puheenjohtajina toimivat Kristian Gullichsen ja Erik Adlercreutz. Varojen kerääminen vieraassa maassa sijaitsevan kirjaston korjaamiseksi oli tietysti idealistien puuhaa. Ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen suhtautui kuitenkin hankkeeseen myötämielisesti.
Suomen tasavallan presidentille esitettiin vetoomus: ”Pyydämme Teitä vaikuttamaan siihen, että Alvar Aallon kirjasto saisi neuvostoliittolaisessa luokituksessa sille kuuluvan kansainvälisesti merkittävän rakennuksen aseman.” Martti Ahtisaari otti ansiokkaan halukkaasti vastaan Viipurin kirjaston kansainvälisen kunniakomitean puheenjohtajuuden ja Tarja Halonen teki varsinaisen manööverin vakuuttamalla ystävänsä Vladimir Putinin rahoittamaan restauroinnin hamaan loppuun. Putinin ukaasi 44-7296 päivämäärällä 29.12.2010 siirsi Viipurin kirjaston pankkitilille 255 miljoonaa ruplaa.
Olin tehnyt paljon yhteistyötä Kristian Gullichsenin yhtiötovereiden kanssa. En niinkään henkilökohtaisesti Krissen kanssa. Eräs yhteistyön muoto kuitenkin aukeni yllättäen aivan nykypäivän suunnittelukuvioihin liittyen. Keskusteltiin Laajalahdesta. Thomas Tallberg halusi Laajalahden aseman korostamista hienona virkistystoimintojen alueena. Erityisesti haluttiin ottaa kantaa Koivusaaren rakentamiseen. Kannanilmaisua varten kerättiin keskusteluryhmä ja laadittiin pieni pamfletti. Mukana ryhmässä Krissen ja Thomaksen lisäksi olivat Ville Helander, Timo Vormala – hieman sivusta kurkistellen ja allekirjoittanut. Asia kai valui loppujen lopuksi Laajalahden rantahiekkaan, mutta kaikesta huolimatta oli hienoa olla mukana. Karttaa katsomalla havaitsee todellakin Laajalahden ainutlaatuisuuden. Ryhtyy kyselemään. Niin mitä? No, ryhtyy kyselemään, miten merellisen kaupunkimme rantoja käsitellään. Sitähän me tuolla ryhmällä halusimme ymmärtää.
Tulee mieleen toinenkin juttu. Nyt juuri kaupunki esittää talon purkamista Lauttasaaressa osoitteessa Gyldenintie 2. Asemakaava on nähtävillä. Se on Krissen toimiston piirtämä talo. Talolla oli mielenkiintoinen suunnitteluidea. Kuuntelin useasti tuota ideaa kuvailtavan. Krisse oli palkannut Pentti Pihan taloa piirtämään. Pentti kertoi suurena ideana olevan talon tekemisen näkymättömäksi. Taloa on tosin myöhemmin muutettu näkyvämmäksi sinisellä värityksellä. Se on kuitenkin vain maalia. Näkymättömyys on jotain täysin päinvastaista yleiselle arkkitehtuurifilosofialle. Tehdä nyt näkymättömiä taloja. Ja nyt näkymätön aiotaan purkaa! Sitä vaatii Helsingin kasvun suuri strategia. Näin sanoo asemakaavaselostus. Viereen on tehty mausoleumia muistuttava metroaseman lippuhalli. Jos nyt tuo näkymätön puretaan, niin lienee syytä purkaa myös tuo mausoleumi ja rakentaa paikalle hieman isompi asuintalo metron lippuhalleineen. Siinä että uusi talo aiotaan tehdä muistumana juuri tämän alueen vanhoista taloista, on jotain sympaattista, mutta samalla outoa. Outoa on myös kerrosluvun yllättävä kasvu ja runkosyvyys. Naapuritalot ovat neljäkerroksisia. Eikö jokaisen ajan tulisi rakentaa omaa aikaansa tai vaihtoehtoisesti säilyttää vanhaa? No, ei se noin mene, raha ratkaisee. Kiinteistö on Tallbergin vanhaa Lauttasaariperintöä.
Krissen ja Mikon suhteen haluan vielä lisätä muutaman lauseen. Sain tilaisuuden kirjoittaa Krissen 80-vuotis syntymäpäivän juhlakirjaan. Se oli suuri kunnia. Vieläkin ihmettelen, miksi sen kunnian sain. Kun tein kirjoitusta, olin Sisiliassa Etnan juurella. Etna ryhtyi syöksemään kraatteristaan tuhkaa, savua ja liekkejä. Se tuntui luovuuden ihmeeltä. Siinä oli juhlan tuntua. Kirjoitin luovuudesta, arjesta ja juhlasta. Kirjoitin myös tapahtumista vuoren uumenissa: Vuoren uumenissa tapahtui. Huipun alla ovat vangittuna tuulet. Aiolos, tuulten kuningas ne sinne vangitsi. Tyfon, kaikkien hirviöiden isä, on siellä tuulten seurana Zeuksen kahlitsemana. Siellä on myös toisen jättiläisen Enceladuksenhauta. Tulen ja pajan jumalalla Vulcanillaon myös pajansa Etnan alla. Hän takoo siellä kykloopin avustuksella Zeuksen salamoita. Silloin ajattelin 80-vuotiasta Krisseä.
Nyt joudun ajattelemaan kahta joukoistamme poistunutta ystävää, Krisseä ja Mikkoa. Nämä kaksi miestä olivat kaikissa suhteissa yksilöitä. Oman tiensä kulkijoita. Heillä oli kuitenkin yksi yhteinen piirre: he rakastivat juhlaa. He säteilivät juhlan iloa. Nykyään on tapana etsiä arjen strategioita, harva puhuu juhlasta. Jopa itse Jumalan suhteen esiintyy erilaisia tietoja. Meidän iso kirjamme sanoo Jumalan levänneen, hänen saatuaan kuuden päivän luomistyönsä päätökseen. Vanha raamatunkäännös sanoo seitsemäntenä päivänä Jumalan hieman levättyään ryhtyneen juhlimaan: ”Sitten Jumala lepäsi, hän pysähtyi nauttimaan ja juhlimaan kättensä tekoja.”
Todellakin, miten nyt kävikään? Minun mieleeni tulvii enemmän kuvia juhlasta kuin arjesta. Juhlia voitiin, kun kätten työt oli tehty, hetki levättiin, sitten ihasteltiin työn tuloksia ja lopuksi juhlittiin. Sellaisia olivat nuo kaksi miestä Kristian Gullichsen ja Mikko Mansikka. Nyt minä juhlin heidän puolestaan.
