Opimmeko jotain Tapiolasta?
Seminaari sitten pidettiin. Se olkoon oheiskertomus, Teemu kun ei siihen tainnut osallistuakaan. Murole ärjyi esitelmässään, väitti ettei Tapiola ole kaupunki: ”Kaupunki-sana on väärä, epämääräisyydessään törkeä, sillä kaupungeissa on olennaista se mikä Tapiolan lähiöstä puuttuu, korttelijärjestelmän yksityisten ja julkisten tilojen selvästi hahmottuva erottuminen, katujärjestelmän organisaatio, jalankulku- ja autoliikenteen tilojen erottaminen, erilaisten toimintojen jatkuva muutosprosessi." Näistä puutteista kerättiin Teemun kameralla kattava valokuva-aineisto.
Kirsti Nordin jatkoi seminaarissa samaan tyyliin: ”Tyypillisiä Tapiolan institutionaalisen ideologian piirteitä ovat hermeettisyys, organisatorinen eristäytyminen, organisaation muuttuminen sosiaaliseksi tosiasiaksi, raivoisa vastarinta jokaista kritisoimisyritystä vastaan, iskusanat, tunteisiin, perinteisiin, toiveisiin vetoaminen ja teorian epämääräisyys – sekä pyrkimys ihmisen hallitsemiseen asioiden hallitsemisen sijasta.”
Tavaksi oli tullut tämä tarina. Ravintolan nimi on Keidas. Reppu pannaan naulaan ja pyörä taitetaan kokoon. Antimien jälkeen ja valomerkin tullessa pyörä Sitikan takakonttiin ja kohti Haagaa. Saunaan. Piki mukaan. Joskus synkät mietteet uhkaavat. Missä Laura? Sohva ottaa omakseen. Aamulla kahvi virkistää.
Juhlat Ilkantiellä
Juhlissa oli tuohon aikaa vallalla ”poikkitieteellisyys”. Taiteilijat, graafikot ja arkkitehdit parveilivat yhdessä. Joukkoon mahtui sentään mukaan pari insinööriäkin. Kukapa muu kuin Eero Paloheimo kuului kalustoon. Kerran oli taas juhlat Ilkantiellä, Mormonikirkon naapurissa. Siellähän minä asuin. Teemu oli Lauransa kanssa vieraiden joukossa. Paikalla olivat Pihan pariskunta, Kairamon pariskunta ja oliko vielä joitain muitakin. Oli kyllä, mutta muisti pettää.
Teemu havainnollistaa liikennetutkimuksia
Teemun kuvat olivat alalla uutta. Ne olisivat tänä päivänä ajan hermolla. Joskus ihmetyttävät raporteissa nykyään hyvin usein esiintyvät hömppäkuvat. Aivan kuin ei ymmärrettäisi sitä minkä Teemu, jo pioneerina ymmärsi.
Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö perustettiin vuonna 1969. Paljolti juuri enemmistöpiirit julkaisivat samana vuonna pamfletin Alas auton pakkovalta, 1969, Tammi, Helsinki. Kirjan kirjoittajiin kuuluivat mm. Asko Salokorpi (34), Leena Maunula (29), Lauri Nordberg (30), Leif Sundström (33), Jorma Mänty (32) ja Pentti Tuovinen (28). Teemu Lipasti teki kirjan kuvitusta ja erityisesti sen ärhäkän kannen. Hän oli silloin 29-vuotias. Nuoriahan nuo kaikki olivat. Aivan lähes tuntuu kummallisesti siltä, etteivät nuoret ole nykyään vihaisia, ehkä Greta Thunbergia lukuun ottamatta. Ei ainakaan yhtä vihaisia kuin Teemun kansikuvakoira.
Teemu Lipasti oli Libyan Benghazin Garyonis yliopistossa grafiikan ja kuvataiteen opettajana vuosina 1983-1986. Ihmeellinen tuo opetusprosessi. Olli Kivinen kärkihahmona ja Jouko Koskinen varsinaisena toteuttajana. Heikki Tegelman loppuaikojen nokkamiehenä. 19 opettajina toiminutta suomalaista oli mukana 6 vuoden aikana. Monia tuttuja. Teemu Lipasti yhtenä heistä. Loppuaikoina tuli kurinpalautusta, kun valtionjohtaja Gaddafia kohtaan tehtiin yksi monista murhayrityksistä. Sitä eivät tosin tehneet Garyoniksen opettajat. Viimeinen suomalainen joka lähti Benghazista kotiin, taisi olla juuri Teemu. Minulla oli jotain vispilänkauppaa yliopiston kanssa ennen projektin alkua. Minusta se oli hieno juttu. Minä en kuitenkaan lähtenyt kotiin vielä tuossa vaiheessa. Lähdin sieltä 15 vuotta myöhemmin. Loppu diktaattorille ja hänen luomalleen diktatuurille tuli kuitenkin juuri Benghazista lähteneistä mielenosoituksista. Valitettavasti Libyan arabikevät ei johtanut demokratiaan tai muuhun vastaavaan. Johti pysyvään kaaokseen
Minun lastenlapsistani kaksi ovat nimeltään Teemu ja Laura. Miksikö näin? No, siksi että minun noihin kuvattuihin aikoihin kymmenen ikäinen tyttäreni ihaili niin suunnattomasti Teemua ja hänen silloista tyttöystäväänsä Lauraa, että päätti antaa tuleville lapsilleen nämä nimet. Ja toteutti lupauksensa Teemun osalta 13 vuotta myöhemmin ja Lauran osalta 14 vuotta myöhemmin. Teemun Lipastin 1967 piirtämä kuva kertoo vierailusta Linnanmäellä. Voitettiin kampa ja pommitettiin vedenneitoja. Ilmakivääriammunta tuotti ohilaukauksia. Pääasia että tykättiin, se oli kaikkien välistä.
Teemun tunsin hänen nuoruutensa ja oman nuoruuteni vuosina. Siitä on aikaa puoli vuosisataa. Sitten yhteytemme katkesivat. Oliko siihen jokin syy? Ei järjellistä syytä. Aika ja puuhat ja sattuma estivät kohtaamista. Ajatus vanhasta ystävyydestä häälyi ajatusten taustalla. Toive kohtaamisesta sattuman oikusta oli mielessä. Se ei toteutunut. Paitsi ehkä kerran, huoltoaseman pihassa. Sähköpostit vaihdettiin. Niin kuvittelin. Nyt kaikki äkkiä muuttui. Kun yritin poistaa Teemun nimeä sähköpostilistaltani, havaitsin yllätykseksi, ettei siellä esiintynyt lainkaan nimeä teemu.lipasti@. Kuviteltu yhteyteni oli kuvitelma. Jäähyväiskuvassa minun vieraskirjastani napattuna Teemu on piirtänyt itsensä suuren äärettömyyden äärelle. Tuon kuvan aikana tuo tyhjyys taisi olla kuvitelma menetetystä rakkaudesta. Nyt se tyhjyys on suuri tuntematon.
