Ihmiset puhuvat kauneudesta ja rakastavat kauneutta. Nyt ei puhuta ihmisten kauneudesta, ei ihmisten ulkonäöstä eikä sielun kauneudesta. Nyt puhutaan kaupungeista ja miksei höysteeksi hieman luonnosta. Nyt ei siis ole sijaa kateudelle eikä omaan henkilöön kohdistuville uhkakuville. Kysymys siis kuuluu: mikä on kaunista? Juuri äskettäin tutkimissani kansalaismielipiteissä kohdistuen Helsingin kantakaupungin rakentamiseen mainittiin 6500 sanan ja 160 mielipiteen joukossa sana kauneus yhdeksän kertaa ja kauneudesta kirjoitettiin kuudessa mielipiteessä. Tästä päätellen kauneuden kaipuu ei ole ykkönen ihmisen tarpeissa ja toiveissa. Niissä vähäisissä toiveissa kauneutta toivottiin erityisesti rakennuksiin. Toivottiin että suunniteltaisiin ja rakennettaisiin kauniita rakennuksia rumien sijaan. Tyyliin: ”KOSKA saamme kaunista rakentamista?! Uudisrakennuksia vastustettaisiin paljon vähemmän, jos ne olisivat edes kauniita ja oikeasti laadukkaita ja sopisivat ympäristöönsä.”
Risto Jounila, nykyinen Uuden Seelannin väliaikaissiirtolainen, hän kommentoi blogiani ja kirjoitti: ”On minulla yksi elementti, joka mielestäni tarvitaan vetovoimaiseen kaupunkiympäristöön. Se on kestävän kehityksen mukainen attribuutti, joka meiltä liikennesuunnittelijoilta usein unohtuu (kaiken turvallisuuden, välityskyvyn, mode choice'n ja kapasiteettien pyöriessä päässä), se on kauneus. Ympäristön on oltava kaunista. Yksityiskohtien on oltava kauniita. Toiminnan on oltava yksinkertaista, sillä se on kaunista. Tässä suhteessa suomalaiset ja skandinaavit ylipäätään ovat melkoisen hyviä.
Oli pakko hieman syventyä omiin vanhoihin mietteisiin. Esiintyykö siellä kauneuden kaipuu? Näyttää siltä, että vuonna 1985 esitin ”kriittisen analyysin” silloisen suunnittelun puutteista. Puutteita oli kosolti. Nykyään ne lienee kaikki jo onnellisesti saatu raivattua suunnittelumaailmaa rasittamasta. Ajatelkaa jos vuorovaikutustyöntekijä tai esittelevä virkamies joutuisi ennen esitystään pyytämään anteeksi oman itsensä ja koko koneistonsa virheitä. Tällaisia ne virheet 35 vuotta sitten olivat: ”poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon ja suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely”. Tulihan siellä lopuksi tuo kauneus.
1960-luvulla tapahtui asioita. Britanniassa Colin Buchanan, Britannian liikenneministerin toimeksiannosta, julkaisi teoksen Traffic in Towns. Keskustat oli uudistettava autoyhteiskuntaan sopivalla tavalla. Otimme teoksen vastaan suurella mielenkiinnolla. Englanti oli tunnettu uusien kaupunkien kehittämisideologiasta. Neuvottomina halusimme imeä tietoa tai arvausta tulevaisuudesta. Vaikka oppikirjamme kertoi hurjalla tavalla kaupunkiuudistuksen heksagonaalisista katuverkoista ja monitasoisista järjestelmistä emme säikähtäneet. Olihan meilläkin tuohon aikaan käynnissä purkukausi. Vanhoja kivirakennuksia purettiin ja suomalaista puukaupunkia tuhottiin suurella vimmalla. Hätähuutoja ei juuri kuulunut. Moderni aika vaati valoa ja nykyajan mukavuuksia. Se vaati myös parkkipaikkoja ja katujen levityksiä. Kaunis vanha tori uhrattiin säälimättä kanavoiduksi risteykseksi tai pysäköintialueeksi. Loppulauseessaan komitea kirjoitti näin: ”Olemme ruokkimassa suurin kustannuksin hirviötä, jolla on suuri tuhovoima. Ja kuitenkin rakastamme sitä kohtalokkaasti. Henkilöauto on todellakin väline, joka voi tuhota meidän sivistyksemme. Mutta tämä esine, joka seisoo autotallissamme tai on pysäköitynä ovemme ulkopuolella, on arvokas osa omaisuuttamme tai kunnianhimomme kohde, valtava mukavuustekijä, elämän mittasuhteiden laajentaja, emansipaation instrumentti ja modernin ajan symboli. Kieltäytyminen auton haasteista johtaisi itsetuhoon.” Näin kauniisti kirjoitettiin kaupungin kauneusarvojen muutoksen hetkellä..
Tiet kaunistuivat, kylät tuhoutuivat
60-luvulla tiensuunnittelijoiden käyttöön tulivat klotoidiviivaimet ja uusi geometria. Suomi täyttyi kauniisti linjatuista maanteistä. Mutta, mutta! Ymmärrystä ei riittänyt taajamiin. Yleisen tien alueen tuli olla 24 metriä leveä. Tämä tie ei mahtunut suomalaiseen kylämiljööseen. Tuhottiin siis miljöö. Tiehän piti saada valtion rahoilla. Kylissä ja kauppaloissa tapahtui kaupunkien vanhan rakennuskannan purkamiseen verrattava katastrofi. Purettiin kylät ja kaupungit. Suomalainen kylämiljöö katosi. Tilalle tulivat osuuskauppalaatikot ja parkkipaikat. Katu levisi sataan metriin. Näin on ja pysyy. Ulkomainen sukulaiseni kysyi: ”Miksi kaikki suomalaiset kylät näyttävät samanlaiselta?” "No, se on tuo 24 metriä."
Kauneus hukkui, sanat hävisivät
Niin se vain kävi, että 60-luvun huiskeessa kadotimme ajattelussamme paljon sitä mikä liittyy käsitteeseen kauneus. Se ei ollut muotia. Rationaalisuus oli muotia. 50-luvun muotoilun suuraikana suomalaiset taiteilijat saivat Milanon Triennalessa 34 mitalia tai kunniamainintaa, 60-luvulla palkintojen määrä oli vain 7. Arkkitehtuurin maestrot osallistuivat kansainvälisesti ja heidät tunnettiin. He edustivat muodon modernismia, ei suinkaan megalomaniaa tai rationalismia – edustivat ilmiselvästi siis kauneutta. Kauneudesta ja estetiikasta tuli sitten kiellettyjä sanoja. Niin tuli myös rakennustaiteesta. Vuonna 1976 kirjoitin Arkkitehti-lehteen näin: ”Vain muutamilla suunnittelijoilla on tärkeimpänä päämääränä taiteellisen tason ylläpito. Lisäksi tätä päämäärää vähätellään ja uskotaan, ettei esteettisiä päämääriä voi toteuttaa teknillis-taloudellisesti. Ei myöskään uskalleta käyttää sanaa RAKENNUSTAIDE. Tämä kaikki on johtamassa suomalaisen rakennustaiteen alennustilaan, ja kehityksen kuittaajana toimii suomalainen arkkitehtikunta. Mistä tämä johtuu?” Hui! Olipa pahasti sanottu, ja kysymyksessähän oli vain pieni sana ”rakennustaide”.
Vitruvius sanoi jo ennen vuotta nolla nämä kolme hyvän arkkitehtuurin kulmakiveä: käyttökelpoisuus, kestävyys ja kauneus. Itse Leonardokin oli lukenut Vitruviuksensa. Hän etsi ihmisen ja luonnon yhteyttä, Vitruviaanista miestä mikrokosmoksen kosmografiana. Utilitas ja firmitas ovat normaalitekstiä, kun kaupunkisuunnittelun tai rakennussuunnittelun tavoitteita tai vaatimuksia asetetaan. Venustas -sitä sanaa ei virkatekstissä yleensä käytetä. Helsingin 2016 yleiskaavassa tätä sanaa ei lainkaan käytetty. Viihtyvyys-sana oli kuitenkin ahkerasti käytössä – 20 kertaa. Kaupunkistrategiassa Helsinki on turvallinen, viihtyisä, sujuva, helppo ja välittävä. Se on lisäksi moderni, dynaaminen ja elävä. Vielä se on tai haluaa olla omaperäinen kontrastien kaupunki. Kaunis se ei halua olla. Minä haluaisin sen haluavan olla kaiken tuon lisäksi kaunis. Mutta, yllätys, yllätys! Vanha maankäyttö- ja rakennuslaki tuntee sanan kaunis. Alueiden käytön suunnittelun edistämistä koskevassa pykälässä olisi edistettävä: ”3) rakennetun ympäristön kauneutta ja kulttuuriarvojen vaalimista”. Rakentamiselle asetettavista vaatimuksista sanotaan pykälässä 117 näin: ”Rakennuksen tulee soveltua rakennettuun ympäristöön ja maisemaan sekä täyttää kauneudenja sopusuhtaisuuden vaatimukset.” Sana kauneus sisältyi nykyiseen lakiin 4 kertaa. Edellisten lisäksi sana esiintyi kaupunkipuistojen ja rakennuksen purkamisluvan yhteydessä. Miten on uuden lain kanssa? En löytänyt valmiita pykäliä.
Poistolistalla ihminen?
Luonto on kaikkivaltias, kaiken antava, jumala suorastaan. Olemme kyllä luonnon osa. Nyt olemme kulutuskäyttäytymisellämme aiheuttamassa luonnolle ihottumaa. Saamme luonnolta ravintomme, talojemme ja kaupunkiemme materiaalit, lämmitysenergiamme, autojemme polttoaineen, vaatteemme, elektroniikan vaatimat metallit. Saamme myös mielenrauhaa tuottavan kauneuden ja täydellisyyden. Sanovat luonnon tarjoavan mielenrauhan lisäksi jopa bisnesmahdollisuuksia. Luonto tarjoaa meille tiedon lähteet. Ilman luontoa ei olisi luonnontieteitä. Luonnossa kaikki on täydellistä. Luonnon kauneuden sanotaan perustuvan symmetriaan, kultaiseen leikkaukseen ja fraktaaleihin. Kompleksisuusteoria ja kaaosteoria romuttavat kuitenkin ajatusta yksinkertaisen järjestyneestä luonnosta. Mitä se Jane Jacobs sanoikaan tuosta ihmisten elämästä. Sanoi heidän elävän maailmassa jota leimaa kerroksellinen kompleksisuus ja ilmeinen kaaos. Samassa veneessä siis ollaan luonnon kanssa. Luontoon sisältyy mysteeri. Luonto on ikuinen – ainakin loppuräjähdykseen saakka. Jumalallinen luonto ei tuhoa itseään. Mutta se poistaa evoluutiota uhkaavat tekijät. Poistolistalla on ihminen.
Eero Paloheimo on tehnyt hienon kirjan nimeltä Struktuuri, Terra Cognita, 2004. Kirjassa hän käsittelee luonnon kauneutta. Hän on siis ilmiselvä kauneuden asiantuntija. Kysyn häneltä kauneudesta. Hän sanoo estetiikan perusteiden tulevan elollisesta luonnosta. Ne ovat: virtauksen periaate, varioivan toiston periaate ja jäsentelyn periaate. Ne ovat luonnossa ja me olemme kopioineet ne luonnolta. Omat tekeleemme ovat siis luonnonperiaatteiden kopio. Emme voi sanoa, että luonto on kaunista, aivan kuin ihminen olisi keksinyt kauneuden ja luonto sitten olisi ottanut sen omakseen. Luonto ei ole mitään ottanut vaan antanut sen mikä on kaunista. Nuo virtaukset, toistot ja jäsentelyt taitavat sitten olla kaupungeissakin luonnolta kopioituja ilmiöitä, niin kuin ovatkin.
Sehän oikeastaan oli tämän keskustelun alkuaihe. Onko Helsinki kaunis? Minne Helsingissä olisi mentävä kohdatakseen kauneuden. On hieman mietittävä. En päässyt mietteissäni puusta pidemmälle. Keksin kyllä tavanomaisesti hienoja paikkoja, mutta en mitenkään keksinyt runsain mitoin kauniita paikkoja. Onhan tässä dilemma. Eräs haastateltava sanoi paikan kauneuden riippuvan säästä. Eräs sanoi kauneuden ja viihtyvyyden erottamista vaikeaksi. Eräs sanoi kauneuden liittyvän käytettävyyteen. Eräs sanoi rakennusten olevan pääroolissa. Eräs kysyi, tarkoitanko kauniilla paikalla luonnonkaunista paikkaa vai arkkitehtuuriltaan kaunista paikkaa? Minä kysyin itseltäni eikö Helsingissä ole kauniita paikkoja, täysin ympäröivästä luonnosta riippumatta? Aukioita tai puistoja jonne ihmiset haluaisivat mennä, istumaan tai käymään, viihtymään paikan kauneuden vuoksi. Kummalta näyttää. Kuvittelin paikkoja löytyvän tuhka tiheään. Ei kuitenkaan tunnu tulevan tuhkatiheästi mieleen. Minun pikatutkimukseni mukaan syntyy aikamoista keskitystä. Ehkäpä minun 20 hengen otokseni on liian pieni, tulokset eivät mahdu tavanmukaisesti ilmoitettuun virhemarginaaliin. Mutta eteenpäin!
Luonto ja kaupunki tasapelissä
Päätuloksista voin todeta, että luonto ja kaupunki olivat lähes tasapelissä. Äänestystulokset menivät 26-25. Kumpaan ryhmään Suomenlinna lasketaan? Viapori oli selvästi suurin yksittäinen pisteiden kerääjä. Se äänestettiin kolmen kauneimman paikan joukkoon kahdeksan osallistujan toimesta. Jos sen pisteet lasketaan luontoon, luonto voittaa. Jos Suomenlinna on kaupunkia, urbaani voittaa. Toiseksi historiallinen voitti modernin. Se taas oli ylivoimaista. Uusista sodan jälkeisistä kohteista eivät pärjänneet muut kuin Aurinkolahti ja Uutelan kanava. Onko tämä yllättävää? Ehkä se ei ole, sillä suomalaiset ovat metsän ja veden kansaa. Juuri niiden ääreltä tulleita. Helsingin merellinen asema on vahva. Vesi kuuluu kaupunkikuvaan. Niin myös vihreä. Ihmiset rakastavat puistojaan enemmän kuin rakennuksiaan. Luonto siis voitti täpärästi urbaanin. Luonto urbaanissa tai ehkä urbaani luonnon kehystämänä. Sitten seurasivat monet puistot. Historiallinen jyräsi uuden. Miten tappio voi olla niin täydellinen kaikelle uudelle? Eikö yhtään uutta toria, yhtään uutta aukiota, yhtään uutta urheiluareenaa, yhtään uutta katua, yhtään uutta puistoa, voi löytyä ykkösrivistä, voittajana kauneimpana paikkana. No, ei kun ei.
Opimmeko tästä leikkisästä ”tutkimuksesta” jotain? Opimme ainakin sen kummallisuuden, että emme tuota kaunista rakentamista, vaikka laki meitä siihen velvoittaa. Politiikassa tuntuvat jatkuvasti riitelevän enemmän tai vähemmän karmivista ”kilahduksista”. Me, kaikki me kai haluaisimme, että rakennettaisiin kaunista ympäristöä. Jostain syystä emme sitä osaa. Ennen kai sitä osattiin? Uusista sotien jälkeen rakennetuista paikoista nyt nousi esiin vain Aurinkolahti ja Uutelan kanava, hieman yllättäen nousi myös Munkkivuori ja Kaskisaari. Erityisen ja vielä yllättävämpi oli esiin noussut myöhemmän ajan kauniiksi mainittu Meri-Haka. Sitähän on pidetty deedeeärräläisen arkkitehtuurin symbolina ja rumuuden perikuvana. Näin aika muuttaa meitä ja meidän mielipiteitämme.
