Arkkitehtiuutisissa 2/20 oli Jorma Mukalan mukava kolumni nimeltä Odottamattomia yhtäläisyyksiä. Hän kertoi odottamattomista yhtäläisyyksistä arkkitehtiopiskelijoiden toimissa 70-luvulla ja nyt. Aloitettuaan kolumnin ihastuttavien naisten kapeista ja leveistä housunlahkeista hän pääsee asiaan ja kirjoittaa mm. näin: ”Päästyäni opiskelemaan arkkitehtuuria ja muuttaessani suureen kaupunkiin, Tampereelle, kuvittelin irrottautuvani yhteiskunnallisesta lähetystoiminnasta eli poliittisesta touhuamisesta. Vaan ei. Ajan henki taisi ilmetä kaiken politisoitumisena, enkä kyennyt sitä pakenemaan. Marxia tietyllä tavalla johdonmukaisesti soveltaen olin päätynyt, kuten moni muukin 70-luvun opiskelija, luonnollisesti äärivasemmistoon, uusstalinistien ryhmään. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta pysyi tärkeänä ihanteena, vaikka siitähän ei käytännössä ollut kysymys ja vaikka jouduinkin kuuntelemaan kailottavia propagandalauluja yhä uudelleen ja uudelleen – onneksi omat äänilevyt odottivat uskollisesti kämpillä.”
Nuo ajat olivat minullakin. Jorma oli 70-luvun puolessa välissä kaksikymppinen minä taas nelikymppinen. Hän katsoi maailmaa opiskelijan silmin, minä taas katsoin sitä viisi vuotta toimineen suunnittelutoimiston toimitusjohtajana. Palkkasin opiskelijoita, pidin myös luentoja Otaniemessä.
Suomi rakentaa -näyttely 1970
Mitä 70-luku oikeastaan oli? 70-luku oli aatteellisen murroksen aikaa. Kaupunkisuunnittelussa tuo murros heijastuu selkeästi Kaj Nymanin kirjoituksesta Suomi Rakentaa 4 näyttelyn esitteessä. Hän kirjoitti suunnittelun muutoksesta: ”Viisi vuotta sitten elinympäristömme suunnittelu oli taidetta ja juridiikkaa. Tämän päivän suunnittelu on tekniikkaa ja hallintoa. Puhutaan siitä, että sen pitäisi olla politiikkaa. Lyhyessä ajassa on tapahtunut valtava muutos. Arkkitehdit saavat luovuttaa alaa insinööreille ja taloustieteiden edustajille, pian myös sosiologeille ja lääkäreille. Suunnittelu halutaan perustaa todelliseen tietoon, tehdään laajoja perustutkimuksia, laaditaan ennusteita korkeinta matematiikkaa ja tietokoneita käyttäen, pyritään systemaattisuuteen. Suunnittelija ei ole enää taiteilijayksilö intuitioineen vaan laaja tiimi. Hyvistä suunnitelmista ja pätevistä suunnittelijoista on vähän hyötyä, kun kysymykset joihin vastataan, ovat vääriä. Oikeat kysymykset ovat politiikkaa.”
Suomi rakentaa -näyttely ei tyydyttänyt kaikkia. Rakennettiin vastanäyttely. Vastanäyttelyn tekstit ja kuvat olivat rajua kamaa:
Suomi rakentaa -näyttely on petos
Rakennusyhtiöt ja heidän kanssaan sopupeliä kiltisti harjoittavat suunnittelijat ovat ison rahan turvin panneet pystyyn mahtavan mainosoperaation nimeltään Suomi rakentaa 4. Näyttely on tietoinen ja tahallinen yritys peitellä rakentamisen ajankohtaisia ongelmia ja luoda valhekuvia rakentamisemme muka korkeasta tasosta. Arkkitehtiliiton, Rakennusinsinööriliiton ja Rakennustaiteen Museon esiintyminen virallisina järjestäjinä paljastaa taas kerran näiden järjestöjen luonteen suomalaisen rakentamisen kehitystä jarruttavina voimina. Kenenkään ei ole syytä käydä tässä näyttelyssä: on aivan turha maksaa 3 markkaa sisäänpääsystä ja 15 markkaa luettelosta, kun näyttely ei sisällä mitään sellaista, mitä jokainen ei jo ennestään tietäisi. Ei kannata maksaa päästäkseen katsomaan suunnittelijoiden röyhkeää itsekehua. Autot lisääntyvät, kaupungit kasvavat, keskustat täyttyvät parkkipalatseilla ja parkkitaloilla, pikkuputiikit korvataan mammuttimyymälöillä, aivot täyttyvät mainoksilla ja keuhkot lyijyllä, hermot eivät kestä. Eikä luonto. Tätäkö ihmiset haluavat? Eikö demokratia toimi? Miksei meiltä kysytä? Miten he tietävät mitä me haluamme? Kuka päättää? Kuka suunnittelee? Millä perusteilla? Kenelle? Miksi suurkaupunkeja? Miksi eristettyjä betonibunkkereita? Miksi asuntoalueita ja teollisuusalueita? Miksi makkarataloja ja miksi nukkumakaukioita? Miksi autoja? Miksi opiskelijaghettoja ja vanhainkoteja? Miksi?
Vastanäyttelyn retoriikka jatkoi seuraavilla otsikoilla:
- Suomi rakentaa ja suunnittelee salassa
- Suomi rakentaa kaupunkikeskittymiä, jotka riistävät maaseutua
- Suomi rakentaa uutta ja kolkkoa ja repii vanhaa ja inhimillistä
- Suomi purkaa köyhien slummeja ja rakentaa rikkaille asuntoja
- Suomi rakentaa terveille ja sosiaalisesti sopeutuville
- Suomi rakentaa autokaupunkeja ja jalankulkijaghettoja
- Suomi rakentaa saastunutta ja turvatonta ympäristöä
- Suomi rakentaa luokka-arkkitehtuuria
- Suomi rakentaa harvojen hyötyessä
- Suomi rakentaa velkavankiloita ja nukkekoteja harvoille ja valituille
Vasemmistolaisuuden villakoira
Taistolaista ja vasemmistolaista villakoiraa yritettiin kyllä tuohon aikaan haudata niin mahdollisiin kuin mahdottomiinkin paikkoihin. Taistolaisia pidettiin tuona vuosikymmenenä alan mestareina. Jukka Tarkka kirjoittaa ajan hengestä teoksessaan Max Jakobson, Kylmän sodan diplomaatti, (Otava 2010):
- Opiskelijoiden kapinaliikkeen terävä kärki, joka oli suurten ikäluokkien pienenpieni vähemmistö, sai vähäksi aikaa niskalenkin poliittisista johtajista. Vain harva uskalsi vastustaa avoimesti taistolaisia.
- Poliitikkojen arasteluun vaikutti myös Kekkosen omaksuma ymmärtävä ja rohkaiseva asenne uusvasemmistoon. Lisäksi se saattoi myös olla vanhan ja viisaan salakavala tapa tukahduttaa kapina sulkemalla nuoret ja vihaiset isälliseen syleilyyn
- Suuret ikäluokat toivat kommunistien taistolaissiivelle tilapäistä voimanlisää, mutta uuden sukupolven poliittisen vaikuttamisen pääväylä oli sosiaalidemokraattinen puolue. Nuoret, hyvin koulutetut akateemiset sosiaalidemokraatit alkoivat miehittää julkisen hallinnon avainasemia. Virkamiehen perinteinen rooli oli heille vieras, he toimivat sosiaali-insinööreinä, jotka uudistivat yhteiskuntaa omien piirustustensa mukaan. Kokonaisvaltainen suunnittelu ja ohjaus olivat heidän tunnuksensa.
- Samanaikaisesti kokoomus vaikeni häveliäästi markkinataloudesta ja haki sille soveliaita peitenimikkeitä, kuten sosiaalinen valintatalous. Poliittinen terminologia alkoi pitää sosialismia kehityksen pääsuuntana ja porvarillisuutta poikkeusilmiönä. Kukaan uratietoinen ei uskaltanut ennen 2000-lukua tunnustautua oikeistolaiseksi.
- Suomen yhteiskuntailmaston radikalisoitumista on totuttu arvioimaan pinnallisesti. Vaikka se oli vasemmistolaisuutta, se ei tullut sosialismin isänmaasta, Neuvostoliitosta. Se ei ollut kommunistinen Troijan hevonen ja salajuoni vaan läntinen pintamuoti, ideologista Coca Cola - ja farkkurihkamaa. Sen oppi-isä ei ollut Karl Marx, vaan pikemminkin Herbert Marcuse.
Elettiin taistolaisuuden ja uusajattelun aikaa. Nuoret insinöörit olivat vahvasti vasemmistolaisia. Pentti Murole palkkasi toimistoonsa juuri näinä vuosina pääosin demareita ja joukkoon sopivia taistolaisia. Palkkaus tapahtui usein esitelmätilaisuuksissa. Puheenvuoron pyytäjä tai kriittisen välihuudon esittäjä palkattiin ilman muuta. Täytyihän tämän asennemaailman muuttaa jotain insinöörikunnan toimintatavoissa. Tunki esille tieteellinen lähestymistapa. Suunnittelun suunnittelu. Tutkimus ja mallinnus. Panostukselle löytyi vastakaikua. Virkamieskunnassa kyti. Saavutettavuus ja vetovoimafunktiot nousivat kunnioitettuun asemaan. Monimutkaiset (yksinkertaiset) kaavat tekivät vaikutuksen. Nyt päättyi väittely väylien teknologiasta ja alkoi keskustelu yhteiskuntataloudellisesta optimista. Siirryttiin astetta korkeammalle ajattelussa ja teoissa.
Onko näin?
Jorma Mukala kirjoitti blogissaan: ”Politiikka on tullut takaisin. Halu vaikuttaa aktiivisesti ja poliittisesti on tekemässä paluuta. Etenkin ilmastonmuutos on vaikuttanut asenteisiin. Opiskelijat ja nuoret haluavat muuttaa yhteiskuntaa, mikä tarkoittaa politiikan muuttumista kiinnostavaksi pitkän hiljaiselon jälkeen. Vaikuttaa siltä, että uusi sukupolvi haluaa pelastaa tulevaisuutensa ilmastonmuutoksen uhkaavalta tuholta. Myös globalisaation ajan tuottama monikulttuurisuuden ideologia on nostanut esiin poliittiset linjakysymykset. Pitää ottaa kantaa”. Mukala lopettaa kirjoituksensa arjen estetiikan nousun odotukseen. Mukava juttu.
Minä jäin vielä miettimään tuota 70-lukua. Omia tekemisiäni. Vuosikymmen oli värikästä tapahtumien kirjoa. Aivan vaikuttaa siltä kuin olisi eletty mahtavaa aikaa. Hertzen antoi piiskaa Tapiolassa, syntyi Haaga-Vantaa, metroa suunniteltiin, jalankulkututkimus Helsingissä, Suomenlinna ja hyljätyt hevoset, kohdattiin öljykriisi, Tampere, Alvar Aalto sai viimeisen tilaisuutensa Töölönlahdella, laajat joukkoliikennekokeilut, Vuosaaren satama, Vietnamin, Kuwaitin ja Libyan vientityöt, esitelmiä ympäristöterveydestä, silta joen suunnassa Turkuun. Oikeastaan nyt jälleen yllätyn, miten se 70-luku oli aktiivista. Hieman hämmästyttää, kun olin firman esitteeseen kirjoittanut tällaisen puutelistan:
Kriittinen analyysi osoittaisi tämän hetken yhdyskuntasuunnittelun sisältävän vaikeita ongelmia:
- poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute
- päätöksenteon ohjelmoinnin puute
- suunnittelutyön ohjelmoinnin puute
- kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka
- olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus
- kokonaistaloudellisen ajattelun puute
- ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen
- poliittisen päätäntäkoneiston heikkous
- valkokaulusväen heikko työn tuottavuus
- suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa
- sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia
- kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely.
”Kaupunkisuunnittelu on tällä hetkellä nousussa. Tämä korkeasuhdanne yhdistää nykyhetkeä ja 70-lukua.” Näin sanoi kolumnissaan Jorma Mukala. Nyt kun katselen tuota 70-luvun elämän kollasia omalta kannaltani, voin todistaa Jorman väitteen oikeaksi. Silloin oli korkeasuhdanne asennemuutosten kautta, joukkoliikennettä kehitettiin, tehtiin jalankulkututkimus, aloitettiin suunnittelun vienti. Sitä elämää ei haitannut voimakas ihmisten politisoituminen, päinvastoin, aktiivisten ja ajattelevien ihmisten kanssa oli hienoa toimia. Asioissa syntyi policy-orientaatiota, sitä ei puoluepolitiikka vaikeuttanut.
