Jörn Donner kuoli muutamaa päivää ennen 87-vuotissyntymäpäiväänsä. Hänen käsittämättömän laaja uransa liikkui taiteen ja kulttuurin lisäksi politiikassa: kansanedustajana, meppinä ja kunnanvaltuutettuna. Vielä vuonna 2017 hänet valittiin Helsingin kuntavaaleissa valtuutetuksi 980 äänellä. Hän oli toiminut vuosikausia Helsingin kulttuuri- ja kirjastolautakunnan puheenjohtajana aina vuoteen 2008 saakka. Vuonna 1990 valmistui ns. Donnerin komitean Kulttuuri-Helsinki-ohjelma. Ohjelmassa suositeltiin mm. Kaapelitehtaan, Tennispalatsin ja Lasipalatsin ottamista kaupungin kulttuurikäyttöön. Maailmantalokin tehtäisiin ja Töölönlahden kulttuurirakennukset tuli toteuttaa pikaisesti. Donnerin lautakunta toimi aloitteentekijänä mm. Malmitalon, Maunulan ja Herttoniemen monitoimitalojen ja Kanneltalon rakentamiseksi. Donner puheenjohtajana näytti siis uskovan myös rakennusten voimaan kulttuurin tyyssijana.
Vielä 27.9.2017 kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginvaltuutettu Jörn Donnerin toivomusponnen: "Kaupunginvaltuusto edellyttää, että kaupungin toimesta selvitetään mahdollisuutta pikaisesti perustaa laaja-alainen komitea joka luo visioita kulttuurin edistämiseen Helsingissä tähtäimenä tehdä kaupungista monimuotoiseen kulttuurin tekemiseen ja tuottamiseen innostava ilmapiiri lähimmän kymmenvuotiskauden aikana."
Ensimmäisen kerran hänet valittiin SKDL:n edustajana Helsingin kaupunginvaltuustoon vuonna 1968, myöhemmin hän edusti sekä demareita että ruotsalaisia - vaihtelevasti. Tuolloin nuorena valtuutettuna hänellä oli selkeitä mielipiteitä kaupungin kehittämisestä, olihan hänen teoksensa Uusi maammekirja julkaistu juuri vuotta ennen valintaa, vuonna 1967. Kirjaa tehdessään Jörn Donner oli 34-vuotias. Nykyään pääministeritkin ovat sen ikäisiä, mutta kirjan julkaisuaikaan pääministerinä oli Raafael Paasio 67 vuoden iässä ja presidenttinä saman ikäinen Urho Kekkonen.
”Aamua kaupungissa” oli Jörn Donnerin vuonna 1954 tekemä lyhytelokuva heräilevästä kaupungista. Se kannattaa katsoa: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/10/donner-seurasi-helsingin-heraamista-vuonna-1954
60-luvulla tapahtui
Kirjassaan Jörn Donner otti hauskan värikkäällä tavalla kantaa moniin kotimaan ilmiöihin. Mitä ne nyt olivat? Mitä oli tapahtumassa 60-luvulla? Aloitetaan kuitenkin maailmalta: Kylmä sota kiristi otettaan. Berliinin muuri pystytettiin vuonna 1961. Kuuban kriisi nousi otsikoihin vuonna 1962. Ydinsodan uhka oli konkreettinen. Kauhun tasapaino hallitsi maailmanpolitiikkaa. Suomessa väestösuojelunormit astuivat voimaan ja väestösuojia rakennettiin kerrostalojen kellareihin. Kennedy murhattiin marraskuun 11. päivänä vuonna 1963. Koteihin ilmestyneet televisiot toivat mustavalkoisena tämän tragedian olohuoneisiimme. Vuonna 1964 alkoi Vietnamin sota. Kiinan kulttuurivallankumous oli käynnissä ja Ranskan opiskelijamellakat olivat koettavissa Pariisin matkoilla keväällä 1968. Mieleen jäi Place St. Michélin poltettu elokuvateatteri ja iskulause: ”Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste”. Juri Gagarin oli tehnyt avaruuslentonsa jo vuonna 1961. Neil Armstrong johti Apollo 11 kuulentoa 20.7.1969. Vuosikymmen toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mutta myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. Keskioluen saapuminen kauppojen hyllyille oli eräs merkki muutoksesta. Nuorisokulttuurit ja vapaus nousivat haluttuun ja hyväksyttyyn asemaan. Tšekkoslovakian miehitys tapahtui 21.8.68. Saman vuoden marraskuussa Vanha vallattiin. Sosiologi Erik Allardt erotteli 1960-luvulla neljä suomalaisen yhteiskunnan perusvastakohtaisuutta. Vastakkain olivat maalaiset ja kaupunkilaiset, työväenluokka ja porvaristo sekä kommunistit ja kaikki muut. Neljäs vastakohtaisuus oli suomen- ja ruotsinkielisten välinen - kuitenkin näistä vaarattomin. Helsingissä elettiin purkukautta. Kallio, Sörnäinen, Alppiharju ja Punavuori olivat saneerauksen kohteina. Puu-Käpylä synnytti vastareaktion.
Uusi maammekirja
Nyt referoin Jörn Donnerin mielipiteitä hänen vuonna 1967 julkaistun kirjansa pohjalta. En lainkaan ota kantaa siihen, miten hänen mielipiteensä ovat myöhemmin muuttuneet. Saattoivat muuttua paljonkin, sillä hänen kunnallispoliitikon uransa alkoi vasta kirjan julkaisemisen jälkeen. Ehkä suorastaan latistuivat, vaikka sitä en usko. Jörn Donner oli kantakaupungin ystävä ja nukkumalähiöiden vihaaja. Hänen kaupunkifilosofiansa tähtäsi suurkaupunkistrategiaan. Erityisesti Aarne Ervi joutui hän polemiikkinsa kohteeksi. Ervi, meidän huippuarkkitehtimme oli perustetun kaupunkisuunnitteluviraston ensimmäinen johtaja vuosina 1967-1969.
Näin nuori Donner kirjoitti: ”Ervi voitti aikoinaan Tapiolan keskustan suunnittelukilpailun ja hän on puutarhakaupunki-idean innokas kannattaja. Olen jo viitannut hänen ihanteeseensa: kaupunkilaisen täytyy voida avata ovensa ja tuntea ruoho jalkojensa alla. Suomalainen ihminen viihtyy Ervin mukaan lähellä luontoa.” Hän sanoo Ervin asuntofilosofian olevan: ”sarja kuvitelmia, tyhmyyksiä ja kohtalokkaita virhepäätelmiä." Hän jatkaa: ”Helsingin todellisuus ei millään tavalla vastaa Aarne Ervin unelmia. Tapiolaa lukuun ottamatta ei ole olemassa ainoatakaan johdonmukaisesti suunniteltua asuntoaluetta. On aivan turha luetella kaikkia vanhoja erehdyksiä - helsinkiläiset ovat niistä muutenkin hyvin selvillä. Toivon vain, että tulevat helsinkiläiset pääsevät asumasta näissä nukkumakaupungeissa.”
Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”seitsemän kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta. Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”. Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita.
Corbusier julkaiisi Plan Voisin -suunnitelman vuonna 1925. Corbusier suunnitteli kaupungin valon ja terveyden ideologialla. Tutkimukset ovat sittemmin osoittaneet hänen syvärunkoiset pilvenpiirtäjäkaupunkinsa hyvin epäedulliseksi valon kannalta. Vanha perinteinen umpikorttelikaupunki on parempi. Le Corbusierin Uudenajan kaupungin suunnitelma on tyrmäävä. Hän näki kuitenkin suunnitelmansa hyvin vihreänä ja sympaattisena. Pilvenpiirtäjät olivat 60-kerroksisia. Alimpana on Walter Gropiuksen Berliinin lähiö Gropiusstadt. Rakastiko Donner tällaista kaupunkiajattelua? En usko. Uskon hänen rakastaneen Corbun ja Gropiuksen filosofiaa, ei kaupunkeja jotka sen pohjalta olivat aikeissa syntyä ja pienessä mitassa syntyivätkin. Hän ei myöskään rakastanut Heikki von Hertzenin seitsemän kaupungin suunnitelmaa eikä Uusimaa-suunnitelmaa vuodelta 1966.
Jörn Donner ohjasi ja käsikirjoitti kesällä 1965 elokuvan nimeltä: ”Täällä alkaa seikkailu”. Helsinki on filmissä pääosassa. Harriet Andersson näytteli ruotsinmaalaista matkailijaa, jolle löytyi kaksi ihailijaa Helsingissä. Matti Oravisto esitti arkkitehtia, joka oli toinen heistä. Filmissä hänen toimistonsa oli Aarne Ervin toimisto Kuusisaaressa. (Kuvakaappaus filmistä). Hauska juttu. Juurihan sitten kirjassaan Donner parin vuoden päästä panee Ervin puutarhakaupunki-ideologian maan rakoon. Donnerin filmin voit katsoa klikkaamalla tähän: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/08/08/taalla-alkaa-seikkailu-oli-donnerin-viilean-vahva-rakkaudentunnustus
Donnerin uskoi tietokoneitten auttavan suunnittelijaa paremmin ymmärtämään tulevaisuutta. Tämä usko oli Donnerin suusta hieman yllättävä, mutta myös ajalle tyypillinen. Donner kirjoitti: ”Tietokoneet ovat tehneet mahdolliseksi sen, että ihminen hallitsee tilastoja ja pystyy määräämään tulevaisuuden muotoutumisen. Tällaisissa oloissa on myös poliittisten elinten tiedettävä, mitä ne tahtovat."
”Auto jokaiselle”
Puutarhakaupunki oli selvästi tuon ajan puheiden paha henki tai hyvä henki. Olipa toinenkin mielenkiintoinen aihe, se oli auto. Henkilöauton suhteen nuori Donner (34) ja hieman vanhempi Ervi (57) olivat samaa mieltä. Ervi sanoi 50-luvulla pidetyillä insinööripäivillä: ”Suuret muutokset ovat tulossa. Sen ajan, minkä ihmiset nyt käyttävät juniin tai maanalaisiin metropoleissa, käyttävät tulevaisuuden työssäkävijät miellyttävään hetkeen autolla ajoon ja tehokkaampaan vapaa-ajan viettoon. Ajokillaan he asioivat nopeasti ja viihtyisästi, jos liikenne on tarkoituksenmukaisesti järjestetty.”
Donner kirjoittaa autosta: ”Historia on tulvillaan väärinymmärrettyjä, näennäisiä päämääriä. Maailman kansoilta on kysytty perin harvoin, ovatko ne sitä mieltä, että niiden yhteiskuntajärjestelmät ja uskonnolliset normit on istutettava muihin kansoihin. Myös tekniselle kehitykselle halutaan mielellään antaa korkeimman tarkoituksen hohdetta. Eräs suomalainen esimerkki on auto. Yksityisautojen määrä asukasta kohti on puolta pienempi kuin Ruotsissa ja neljännes Yhdysvaltain autotiheydestä. Hallitus ilmaisee huolestumisensa autojen tuonnin vuoksi ja määrää korkean tuontiveron, osaksi maksutaseen vuoksi, osaksi sen perusteella, että kaikki eivät ’tarvitse’ autoa.”
Donner kannattaa Arvo Saloa: ”Auto jokaiselle! Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että yksityisauto on kuljetusväline, jonka ei tarvitse muodostua liian yleiseksi. Riittää ehkä, että ministereillä ja valtion yritysten johtajilla on käytettävissään suuret virka-autot; huonot venäläiset autot, joita valtion on pakko ostaa, voidaan antaa poliisille. Arvo Salon ajatus, että valtion pitäisi hankkia autot kaikille aikuisille, on mielestäni täysin oikea. Auto merkitsee jo sinänsä vapautta. Eräs osoitus yhteiskunnan vapaudesta on ihmisten liikkuvuus. Suomea uhkaa alituisesti eristäytyminen, ei vain ulkomaista vaan myös maan rajojen sisäpuolella. Auto on eräs keino tämän eristäytymisen murtamiseksi. Hyväksykäämme päämääräksi se, että ihmisten on voitava muuttaa paikasta toiseen ja nähdä niin paljon teitä kuin suinkin, jos niin haluavat."
Donner uskoo sähköautoon ja pintaliitäjiin, mutta myös ihmisen luovuuteen: ”On luultavaa, että nykyisellä tavalla konstruoitujen autojen määrä tulee vähenemään. Sähköauto tulee luultavasti soveltumaan kaikkein parhaiten heiluriliikenteeseen. Uusia lentokoneita kehitetään jatkuvasti ja pintaliitäjät tulevat valtaamaan suuren osuuden talvisessa ja runsasjärvisessä maassamme. Uudet julkiset liikennevälineet tulevat lyhentämään tulevien suurkaupunkimuodostelmien välisiä välimatkoja aina Imatralta Poriin.” Hän kuitenkin nostaa luovuuden tekniikan mahdollisuuksien yläpuolelle: ”Nämä ovat teknisiä kysymyksiä. Väitän, että ne ovat myös yhteiskunnallisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Vapauden sisimpiä arvoja ei voi mitata rahalla. Valintamahdollisuuksien aiheuttaman piristyksen ei tarvitse näkyä ihmisten kasvoilta. Onnelle ei tarvitse asettaa päämääriä, koska nämä päämäärät perustuvat yksilöllisiin arvostuksiin. Tekniikka antaa meille mahdollisuuden pystyttää rakennuskivet yhteiskuntaa varten, jossa yksityiset ihmiset voivat harjoittaa luovaa toimintaa kykyjensä mukaan.” Donner haluaa valtiosta rationaalisen: ”Eli lainatakseni jälleen Karl Popperia: Sen enempää luonto kuin historiakaan eivät voi neuvoa meille, mitä meidän tulisi tehdä. Luontoon ja historiaan tuomme mielekkyyttä vain me. Ihmiset eivät ole samanlaisia, mutta voimme päättää taistella tasaveroisten oikeuksien puolesta. Inhimilliset instituutiot, kuten esimerkiksi valtio, eivät ole rationaalisia, mutta voimme päättää tehdä niistä rationaalisempia.”
Ihana huoltoasema
Käsiteltyään alkoholipolitiikkaa ja alkoholitutkimusta laajasti ja ansiokkaasti ja todettuaan, ettei alkoholin tutkimukselta Suomessa tule milloinkaan puuttumaan kohteita, Donner löytää hyvän aasinsillan autoiluun. Hän uskoo autoilun vähentävän alkoholin kulutusta. Donner kirjoittaa: ”Autoilu ja raskaat kuljetukset ovat kymmenen vuoden aikaan saaneet aikaan teiden vallankumouksen. On syntynyt uusi yhteiskunnallinen elämänmuoto. Maanteistä on tullut Suomessa se, mitä rautatiet olivat aikaisemmin ja vesireitit niitä ennen. Huoltoasemia on siellä täällä pitkin maisemaa, usein täysin suunnittelemattomasti. Merkit ovat suurelta osin samat kuin Euroopan länsiosissa: Shell, Esso ja Gulf, mutta myös venäläisten omistama TB sekä Kesoil ja Union. Asemien eleganssi lisääntyy vuosi vuodelta. Jotkut niistä ovat kuuluisien arkkitehtien piirtämiä. Tarjolla on kahvia ja ruokaa. Uusia motelleja rakennetaan. Siltä näyttää Amerikka, siltä näyttää Eurooppa, siltä tulee Suomikin näyttämään… Vanha maantie oli idylli. Ojan pientareella kasvoi korkeaa heinää, tiellä oli hevosen kakkaroita. Bussit ja harvalukuiset yksityisautoilijat etenivät varoen. Hevosajoneuvot olivat enemmistönä. Moottorisivilisaatio on uutta, kaupunkikulttuuriakin tuoreempaa. Maa on osittain varustettu tätä tulevaisuutta varten. Viisikymmenluvun suuri työttömyys hoidettiin tietöillä… Mutta ihmiset eivät vielä ole oppineet elämään teillä. Heidän asenteensa on maaginen ja arkaainen. He pitävät autoa vielä osittain statussymbolina. Suomessa on myös poliittisia piirejä, joiden mielestä auto ei ole välttämätön osa uutta sivilisaatiota. He ovat unohtaneet, että yksityisauto suo vapauden, jota ei aiemmin ollut olemassa. Hallitus on huolissaan maksutaseesta, kunnalliset viranomaiset julkisesta liikenteestä… Huoltoasemat, joilla syön ja ruokin autoni kertovat, että Suomi on siirtymässä metsien ja toivottoman maanviljelyksen ajasta kohti uutta kautta. Maalaiskauppojen yksinäiset pumput, joita on käytettävä käsin, ovat muistoja ajalta, jolloin monet ihmiset eivät koskaan olleet istuneet autossa. Rakastan tätä teiden ja huoltoasemien, värikkäiden ja idioottimaisten mainoskylttien, sinapin tahrimien papereiden ja rutistettujen savukepakkausten sekasotkua. En ymmärrä miksi luontoa olisi pidettävä kauniimpana kuin bensiinipumppua, kirkkoa arvokkaampana kuin voiteluhallia. Huoltoasemilta saa ostaa monenlaisia tarvikkeita, nestettä tuulilasin pesulaitteisiin, halpoja sateenvarjoja, arvottomia aurinkolaseja, tuulettimien remmejä, pölyhuiskia. Asemien sisällä haisee, lattialle on vuotanut öljyä. Tuhkakupissa on tusinoittain litistettyjä natsoja. Katson tiikereitä, jotka mainostavat bensiinin mieletöntä voimaa, kiiltäviin haalareihin pukeutuneita naisia, jota kehuvat miestensä olevan supermiehiä.”
Maailmankaupungit ja Helsinki
Donnerin pohdiskelu on äärimmäisen kiinnostavaa ja ajankohtaista. Erityisesti Helsingin seudun koko ja hallinto ovat monien mielenkiintoisten ajatelmien kohteena: ”Lienee hedelmällisintä valita lähtökohdaksi Helsinki noin puolentoista miljoonan asukkaan kaupunkina. Ja kuvitella yksi tai kaksi satelliittikaupunkia sopivan välimatkan päähän Helsingistä. Niiden asukasluku voisi olla von Hertzenin ihanne, 100 000 henkeä, tai Ruusuvuoren ajatuksen mukaan hiukan suurempi tai oman henkilökohtaisen käsitykseni mukaan 200 000 ja 300 000 hengen välillä." Donner epäilee, että monet sodan jälkeen metsiin rakennetuista asuntoalueista olisi edullisinta räjäyttää maan tasalle. Näin siksi, että korjaus- ja hoitokustannukset kohoavat hyvin suuriksi. Tarpeellisilta osin vanhojen metsälähiöiden hävittäminen antaisi tilaa suurimittaiselle asuntotuotannolle. ”Taloudelliset laskelmat osoittavat yksiselitteisesti suurimittaisen yhdyskuntasuunnittelun edullisuuden." Donnerin ”kliseemäinen” suunnitelma edellyttää vahvoja poliittisia päätöksiä, sillä hänen mukaansa Uudellamaalla kaikki kaupunkirakentamiseen tarvittava maa on pakkolunastettava ja kuntien yläpuolelle on muodostettava päätöksentekoelin, joka tekee kaavoituspäätökset. Donner uskoo, ettei päätöksiä synny, elleivät Helsingin poliittiset voimasuhteet muutu. Niiden tulee muuttua. Kaupunkitutkimukseen ja suunnitteluun on saatava laajassa mitassa sosiologian ja sosiaalipsykologian asiantuntemusta.
Tori ja markkinapaikka yhteisöllisyyden symbolina
Donnerin mielenkiintoinen kaupunkipoliittinen ajatus kulminoituu toriin tai markkinapaikkaan yhteisöllisyyttä luovana tekijänä. Näin hän kirjoittaa vuonna 1967: ”Olen vakuuttunut siitä, että nykyinen elämäntapamme elpyisi aistillisemmaksi ja välittömämmäksi, elleivät yksilöiden kanssakäymistä hallitsisi vain perhe, työpaikka ja eri alojen etuja ajavat yhdistykset, vaan ihmiset voisivat tavata toreilla ja markkinapaikoilla (katon alla ja lämpimässä).” Donner toivoo, että tällaisia tiloja luotaisiin ihmisiä varten. Näin lisättäisiin luottamusta ja halua elää avointa elämää. Hän pitääkin perusteluita tiheään rakennetun kaupungin puolesta osin järkiperäisinä, osin tunnepohjaisina. ”Mutta olen siinä määrin vakuuttunut omista kyvyistämme, että voin kuvitella meidän pystyvän säilyttämään sen, mikä nykyisissä suurkaupungeissa on kelvollista tulevaisuutta ajatellen, ja hylkäämään kurjuuden, slummin, typeryyden. Vuoden 2000 suomalainen on kaupunkilainen, ehkä suurkaupunkilainen. Siihen on tällä hetkellä 33 vuotta.”
Greater Helsinki Vision yritti yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin päästä visioissa Donnerin tasolle tai ylikin. Siitä ei saatu aikaiseksi varsinaisia villoja ja jos jotain saatiinkin, se oli 14 kunnan ja valtion yhteistyö MAL-sopimuksen puitteissa. Hyvä sekin, mutta vielä ei ole ylletty Jörn Donnerin visioiden tasolle.
Auton pakkovalta – vieläkö voimassa?
Olen siteerannut tekstejä, joita kirjoitti nuoruudessaan eräs suuri suomalainen 60-luvulla. Eikä vain eräs suuri suomalainen, näin kirjoitti nimenomaan suuri suomalainen Jörn Donner. Samoihin aikoihin perustettiin Liikennepoliittinen yhdistys Enemmistö. Yhdistyksen jäsenet julkaisivat sitten pamfletin Alas auton pakkovalta. He olivat aiheesta huolissaan auton pakkovallasta. Osoittautuivatko kirjoittajien päätelmät vääriksi tai suorastaan liian toiveikkaiksi? Olihan aatemaailmoissa jotain eroa kun vertaa Donnerin ajatuksiin samalta ajlata. Oltiinko umpeensa pessimistejä? Kaikki tuntuukin toimivan kohtalaisesti. Vai toimiiko? Jörn Donnerin ja alkuaan Arvo Salon toivomus autosta kaiken kansan välineenä on nyt totta. Auto ei ole asettanut veljeä veljeään vastaan, eikä isää poikaansa vastaan. Kemiallinen sodankäynti on saanut uusia muotoja. Auto on vielä käytössä vuonna 2019, eikä käytön vähenemisestä näy juuri merkkejä. Auto ei ole muuttunut teknologialtaan vanhanaikaiseksi. Miltei tuntuu siltä, että juuri autoteollisuus onkin ainoa taho, joka kehittää ja innovoi. Yhteiskunta, suunnittelijat ja poliittiset päättäjät eivät ole kyenneet samaan. Kaupungit eivät ole muuttuneet. Ryömivä kaupunki laajenee vääjäämättömästi. Ruuhkamaksuja tai ”tungosmittareita” ei meillä vain saada aikaiseksi, vaikka niiden hyödyt olisivat ilmeiset. Ollaanko lähtöpisteessä? Vai loppupisteessä? Jörn Donner ei enää ole kanssamme näitä asioita pohtimassa. Onneksi on hänen kirjansa - ei haittaa vaikka se on 50 vuoden takaa!
