Usein suhteemme esineisiin on välinpitämätön, mutta toisaalta jotkut esineet ovat suorastaan elämämme keskiössä. Esineiden ”ikuisuuden” mahdollisuus saattaa kyllä kiinnostaa itse kutakin, ainakin minua. Kun itse tästä lähtee, niin nuo kaikki esineet ympärilläni jäävät olemaan, se on kiinnostavaa. Minne ne joutuvat? Ensin tietysti perintökasaan, harmiksi ja arvioitavaksi. Jotkut kelpaavat, kaikki ei - ymmärrettävää, tunnearvo liittyy tapahtumiin, ihmisiin. Esineet joutuvat kuormalavalle, kierrätykseen, hajoavat, eivät enää ole toistensa osa, irtautuvat yhteyksistään ja niihin kohdistuneista tunteista. Saattaisinko jopa tuntea mustasukkaisuutta esineen tulevaa haltijaa kohtaan? No, nythän heti ryhdyn puhumaan esineistä muka tunteisiin vastaavina olioina. Totta, esineisiin kohdistuu niin paljon tunteita, että kuvittelee niiden itsekin heijastelevan niitä ja muistelevan historiaansa. Tuo keittiön Högfors puuhellakin, 30-luvun alun aikainen, se aivan kuin hehkuu tunnetta, Liisan keittäessä tänäänkin meidän aamukahvimme ja paistaessa maistuvat kananmunat. Pikkupoikana 30-luvun lopulla katselin naapurin Miina-mumia hänen istuessaan tuon samaisen hellan äärellä ja kohentaessaan tulta juuri tuolla vieläkin jäljellä olevalla hellankoukulla. Esine on ollut elämässäni 85 vuotta. Se jatkaa ”elämäänsä”.
Auto, miesten unelmien esine?
Monelle ikäiselleni miehelle auto on ollut elämän esine. Nyt kun Elon Musk esitteli uuden pickupinsa, keskustelu suorastaa räjähti. Syntyi valtava keskustelu siitä, onko auto maailman rumin vai onko se kaunein. Rumuus ja kauneus eivät ole suinkaan estetiikkaa. Käsitteisiin sisältyy myös etiikka. Hyvässä ja pahassa. Juuri eilen naapurin mies saapasteli luokseni. Hän on yleensä ajanut itse korjatuilla käytetyillä autoilla. Mies on taitava kaiken tietäjä ja kokenut remonttimies. Hän hehkui intoa. Tuossa on auto, jonka hän aikoo ostaa. Kaikessa oli symboliikkaa. Hänen taskussaan ei todellakaan ole sitä sataa tonnia, jonka auton ostaminen vaatii. Mutta unelma, se voi esineellistyä.
Nuorena opiskelijana minullakin oli pakkomielle. Pakkomielle jatkui aikuisvuosille. Sekin liittyi selvästi autoon ja sen muotoon. Mikään muu esine ei kuljettanut minun jalkojani kaupan ovelle niin kuin juuri tuo auto. Jos menin työmatkalle Pariisiin, jalkani kuljettivat minut Champs Elyseen varrelle lähelle Riemukaarta. Siellä oli Citroenin näyttelytila. Auton evoluutio oli kiinnostavaa ja myös pelottavaa. Ettei mitään katoaisi alkuperäisestä ennakkoluulottomuudesta ja ehdottomuudesta, muodosta ja tekniikasta.
Ei kai se nyt niin voi olla, että auto on ollut miesten ja naistenkin kiinnostavin esine vuosikymmeniä. Omalta osalta nuo kiinnostavat esineet ovat jotenkin liittyneet siihen mitä on itse saanut tehdä. Kyllä myönnän, että haravakone oli mielestäni huippuunsa kiinnostava esine, sainhan sitä ajaa aina heinänkorjuun ja elonkorjuun aikana. Puimakone ja sitä käyttävä höyrykone olivat kyllä kunnioitettavia esineitä, mutta niiden käyttöön ei pikkupojalla ollut asiaa- vain ihailua. Myös hevosen valjaat hämäläisen tyyliin olivat kiinnostuksen kohteena, vieläkin valjaiden tuoksu ja nahan kosketus tuntuvat ajatusten sormenpäiden ja nenänpään hermosoluissa.
Pentin lapsuuden unelmakone ja vetojuhta.
Tytöt ja naiset ajattelevat toisin?
Tyttöjen ja naisten ikimuistoiset esineet eivät enimmäkseen taida olla autoja tai koneita. Heillä esineet liittynevät enemmän elämään, perinteisiin ja huusholliin. Liisan sisar Maikki sanoo lempiesineekseen äitinsä ja isänsä ensimmäisen huonekalun. Se oli klahvipiironki. Liisa taas ajattelee valokuvaa äidistään ja äitinsä siskosta 80-luvun Puumalassa. Tyttäreni Pei pitää rakkaimpana esineenään isoäidinäidinäidin raksuttavaa seinäkelloa 1800-luvun lopulta. Se raksuttaa vieläkin. Hänen tyttärensä Laura taas sanoo valokuvakansion olevan esine josta hän ei haluaisi luopua. Mitä sanoo Lotta, 7-vuotias? Hänen rakkain esineensä on pehmolelu nimeltä Mini. Lotta nukkuu yönsä Minin kanssa. Ilona, juuri seitsemänvuotias, hänen on paljon leluja, mutta mikään niistä ei ole ylitse muiden. Kaikki ovat kivoja.
Vasemmalla on meidän puuhellamme. Ehkä se on meidän taloutemme tunnepitoisesti arvokkain esine. Se on se hehku, tunne millä tavalla lämpö koskettaa meitä. Sitä ei voi kuitenkaan viedä mukaansa. Samovaari kyyhöttää hyljättynä kaapin päällä, se on miljoonille vieläkin kodin keskeinen esine, se tuotti perheelle paljon yhteistä iloa ja nautintoa, meille se aina ollut vain koriste-esine. Dallah, arabialainen teekannu tai tarpeen mukaan myös kahvikannu on ollut beduiinien ja on nyt heidän urbaanien jälkeläistensä onnen hetkien siivittäjä. Meillä oli vanhaan aikaan joka kodissa kuparipannuja, joilla kahvit turautettiin. Nyt olemme siirtyneet espressopannuihin ja koneellisiin kahvinkeittimiin. Niillä ei ole kosketusta tuleen, lämmönlähteeseen. Kohta kaikki on elektronista jopa esineiden internetiin yhdistettynä. Ovatko ne esineitä joita hellitään ja huolletaan? Muistan sen, kun koulupoikana pyrkiessäni hippoihin kuurasin aina perheen kuparit ennen äidin kotiin tuloa. Näin oli myönteinen päätös taattu. Tuossa ne ovat kuvassa, ne silloin vielä kuparin kiiltävinä hohtaneet pannut. Nyt ei ole enää hippahimoa ja pannutkin ovat himmenneitä muistoesineitä keittiön kaapin ylähyllyllä.
Nurkat täynnä, pelikaani aukoo nokkaansa
Esineiden kohtalo askarruttaa. Esineitä tulee ja menee. Esineitä kerätään, mutta niistä halutaan myös eroon. Nurkat täyttyvät. Kaupungilla yhä useampi rakennus muuttuu romuvarastoksi. Pelikaani aukoo nokkaansa kadunkulmassa, jos toisessakin. Tuntuu kummalliselta, että ihmisillä on varaa maksaa tavaroidensa säilytyksestä noita summia. Siis miten paljon? No, yhden neliön varastosta maksat viisi kymppiä kuussa, neljästä neliöstä joudut maksamaan pitkälti toista sataa kuussa. Esineille ja romulle tulee hintaa. Kuutiosta tavaraa maksat viidessä vuodessa parhaassa tapauksessa kolme tonnia. Tavara muuttuu arvokkaaksi, jos varastoit vaikkapa anopin kuvaa, vanhoja mattoja, kenkiä, kirjoja, mummon rahin, kuvalehtiä ja perintökattiloita.
Toisaalta meidän nykyisessä kulttuurissamme on paljon kierrätystä. Varsinkin nuoret ihmiset ovat innostuneita Konmarista ja muusta tavaranpoistamisesta /vaihtamisesta /kierrätyksestä. Laura Honkasalo kirjoitti äskettäin asiasta kirjan: Kaapin henki, tavaravaivaisen tunnustuksia, Kirjapaja, 2019. Kirja on kivasti kirjoitettu ja kiinnostava, en kuitenkaan aio ryhtyä sitä tarkemmin arvioimaan. Otan kuitenkin tässä malliksi kirjan esittelytekstin muutamia hehkutuksia: ”Auttaisiko Konmari tai kuolinsiivous, vai löytyisikö avain onneen minimalismista? Voiko kirppiskuumeesta parantua? Onko kirjojen keräilyssä järkeä, kun asuintila maksaa maltaita? Tarvitaanko muisteluun todella oma muistokirstu?”
Internet of Things
Esineiden internet antaa meillä aivan uuden tilanteen tavaroiden suhteen. Tavarat, autojemme lisäksi jääkaappimme, sähkölietemme, polkupyörämme, jätesäiliömme, kauppakassimme, kenkämme, talvitakkimme ja hammasharjamme ovat saamassa oman sähköisen sielunsa. Ne tarkkailevat meitä ja meidän käytöstämme. Kenkä taltioi askeleemme ja vertaa lukemia ranteessa olevaan aktiivisuusrannekkeeseen joka taas välittää tiedot läppäriin joka suorittaa kalorienkäyttölaskelmat ja antaa kuntoisuusindeksejä, jääkaappi kommentoi, vihdoin jätesäiliö ilmoittaa oman käsityksensä biojätteen määrästä ja suorittaa jälkilaskennan. Todella mielenkiintoista, kivaa ja hyödyllistäkö? Nyt kun verotus on robotisoitunut ja Elannon kuittien kerääminen on siirtynyt historiaan, meillä on uusia suuria haasteita oman läheisen itsemme kanssa. Voimme seurata erilaisten mittareiden kautta esineittemme elämää ja sitä kautta omaa elämäämme. Valokuvamme tallentuvat kymmeninä tuhansina, jokainen ateriamme ja askeleemme rekisteröityy, suudelmat tulevat kirjatuiksi sydämen tykytyksineen, tuleeko salattu elämäkin julkiseksi – se askarruttaa.
Jyväskylän yliopiston Peda.net tarjoaa näin kivan kuvan meidän jokaisen ympärillä olevien esineiden tulevasta yhteistyöstä. Oletko kuvassa mukana?
No, elämä ei ole esine. Mutta voiko noiden esineiden tietosisällön nollata? Tieto on mennyt pilveen ja tuskin sitä sieltä pois saa, eihän ihminen saa poistettua typeriä somejuttujaan sen paremmin kuin vanhoja FB postauksiaan. Kun siis esine jättää minut, viekö se mukanaan minut? Ehkäpä nuo esineet eivät kuitenkaan tule koskaan muodostumaan rakastetuksi piirongiksi, isoisän keinutuoliksi, mummon kutomaksi päiväpeitoksi, kokoelmaksi isän höyliä tai enon höyläpenkiksi ja siihen kiinnitetyksi kunnon järeäksi ruustukiksi.
En ole nähnyt kenenkään varastoivan muistoesineiksi vanhoja kännyköitään tai laturikokoelmiaan, en ole ystävieni luona nähnyt edes muistorikkaiden tietokoneiden hellittyjä kokoelmia. No asianharrastajilla tietysti on omat Commodoret ja Tetriksensä varastohuoneen hyllyllä, mutta ei meikäläisillä. Mutta, mitä? Tarkistan asiaa ja löydän yläkerran työhuoneen laatikosta kokoelman latureita, puhelimen latureita ja kameran latureita, hylättyjä kännyköitä ja valtavan kasan näihin sopimattomia johtoja. Kasan alimmaisena on ensimmäinen läppärini korppukasan ympäröimänä. Mitä tästä nyt sanoisi?
Nämä luurit eivät kyllä sovi kaapin päälle muistoesineiksi. Tai, hmmm! Sopisiko sittenkin tuo oikeanpuolimmainen?
Kännykät ovat kasvaneet ihmisten käteen. Jotkut pitävät niitä rintataskussa sydämen paikalla, vaikka säteilyvaara on olemassa. Mutta useimmiten ne ovat kädessä, ruokapöydässä, bussissa, välitunnilla, konsertin tauolla, elokuvissa, vessassa. Entisajan miehellä oli aina puukko vyöllä. Sekin oli aina kädessä, sillä oli työnsä, teurastettiin elikkoa, veistettiin lusikkaa, viimeisteltiin reen aisaa, kuorittiin perunoita, perattiin kaloja, tehtiin tuohuksia tai kaivettiin hampaita. Esineenä puukko on jotain pysyvää. Se on kaunis ja käyttökelpoinen. Vanhankin puukon voi ottaa käyttöön, kunhan näyttää hieman kovasinta. Puukko on niin kuin isoisän piippu. Senkin voi ottaa käyttöön – milloin tahansa, halutessaan. Piippu ja puukko ja miksei myös puntari, ne soveltuvat kaapin päälle muistojen lähteeksi, niitä voi hivellen koskettaa ja silloin tuntee menneisyyden.
Maailmassa on kaikkea tutkittu
Kaikkea on tutkittu, paitsi ihmisten suhdetta esineisiin. Arvelin että ihmisten suhtautumisesta esineisiin löytyisi paljonkin tutkimustuloksia. Ajattelin piirtäväni tavanomaisia grafiikoita keinutuolien, vanhojen haulikoiden, kävelykeppien, autojen, vanhojen vaatteiden, kukkavaasien, maataloustyökalujen ja jugend-verhojen kilpailusta paikasta muistojen auringossa. Olin varma, että heti törmään aiheeseen: ”Elämäni tärkeimmät esineet.” En todellakaan törmännyt. Sen sijaan kohtasin lukemattomia luetteloita elämän tärkeimmistä asioista. Ne olivat aineettomia asioita kuten terveys, rakkaus ja unelmat. Viittaako tämä siihen, että ihmiset eivät enää ole kiinnostuneita tavarasta vaan hengestä? Usko tai älä, minä en kuitenkaan usko, sillä jätin mainitsematta, että tuohon kolmen sanan luetteloon piti vielä kuulua sanan raha!
