RIL järjesti jälleen vaikuttavan Summit-seminaarinsa Säätytalon mahtavassa ympäristössä. Joskus kyllä ihmettelen miksi RIL haluaa valitsemallaan rakennuksella muistuttaa meitä tsaarivallan aikuisesta historiastamme. Miksi rakennusinsinöörien kohtauspaikkana ei ole joku huippumoderni rakennus joka heijastelisi nykyaikaa ja pyrkimystä uuteen aikaan. Mikä sellainen rakennus voisi olla? Otaniemen Väre voisi olla sellainen paikka. Onko muita ehdotuksia? No, totta puhuen en ole nyt tässä vakavissani ehdottamassa uutta kokouspaikkaa, olen varsin tyytyväinen tähän historiaa havisevaan uusrenessanssityyliseen Säätytaloon vuodelta 1891.
Miimu Airaksinen, liittomme nykyinen toimitusjohtaja, tekniikan tohtori ja tutkimusprofessori, hän hallitsee viehättävän tehokkaalla tavalla joukkojaan. Tilaisuuksiin ei todellakaan tarvita ulkopuolisia moderaattoreita, eikä varsinaan mitään suosittuja julkkiskasvoja. Nytkin Miimu veti tilaisuuden hienosti, vaikka joidenkin esiintyjien aikataulukäsitys olikin hieman haasteellinen, eikä yleisö päässyt toiveidensa mukaan (?) esiintymään.
RIL oli valinnut kokouksen symbolikuvaksi Bosco Verticalen Milanon Porta Nuovalta. Talot, kaksi tornitaloa korkeudeltaan 111 metriä ja 76 metriä, 26 ja 18 kerrosta, asuntoja 400, valmistuivat vuonna 2014. Suunnittelijana oli Stefano Boeri. Taloissa on parvekkeilla ja terasseilla 20000 kasvia, joista 8000 puuta. Tämä ajattelu näkyy myös suomalaisten arkkitehtikilpailujen ajankohtaisessa kuvituksessa. Kasvillisuuden näissä kahdessa Milanon talossa lasketaan sitovan 20 tonnia hiilidioksidia vuodessa. Onko se paljon vai vähän? No onhan se sentään 3 hehtaarin metsäpalstan verran tai kahden ihmisen vuosipäästöjen verran. Ei näillä maailman ilmastonmuutosta ratkota, mutta ollaan hengessä mukana. 400 metrin päässä vihreistä torneista on jotain suomalaista. Siellä sijaitsee Piazza Alvar Aalto. Alakuvassa Alvarin aukiolta katsottaessa siintää Bosco Verticale.
Tilaisuuden loppu oli mahtava, kun RIL palkinnon voittajaehdokkaiden koko kaarti haastettiin lavalle. Kansanedustaja Juha Sipilä oli lopullisena tuomarina. Hän oli huolellisesti perehtynyt kolmeen ehdokkaaseen. Niin, siis todella insinöörimäisen huolellisesti. Valittavina olivat Helsingin Telakkaranta – Euroopan kemikaalivirasto, Lighthouse, puurakenteinen kerrostalo Joensuussa ja Tikkurilan padon purkaminen ja kosken kunnostaminen. Sipilä valitsi voittajaksi Joensuun 14-kerroksisen puutalon. Sehän sopi muutenkin seminaarin teemaan, olihan kysymyksessä ilmastonmuutoksen haasteet rakennusteollisuudelle. Arkkitehtina toimi Arcadia Oy Arkkitehtitoimisto, rakennesuunnittelun teki Joensuun Juva Oy ja LVIS-suunnittelusta vastasi Granlund Joensuu. Urakoitsijana toimi Rakennustoimisto Eero Reijonen Oy. Hyvä valinta.
Ministeri miettii verotusta
Ensimmäiseksi esitelmöitsijäksi oli saatu ministeri vallan huipulta. Valtionvarainministeri Mika Lintilän esitys oli leppeän optimistinen. Hän kertoi paljon tapaamisistaan ulkomaisten kollegojensa kanssa. Joku tilaisuudessa läsnäollut väitti hänen aliarvioineen yleisönsä. Minulle ei tullut tuollaista mielikuvaa. Lintilä korosti taloudessa vallitsevaa epävarmuutta, kehittyneiden talouksien heikkoa tuottavuuskasvua, ilmastonmuutoksen uhkia ja sanoi ratkaisuna olevan investoinnit uuteen vähäpäästöiseen teknologiaan ja uskoikin vihreiden investointien voivan olla maailmantalouden veturi. Valtionvarainministeriön ohjauskeinoiksi hän mainitsi rakentamisen kestävän rahoituksen sekä energiaverotuksen, kiinteistöverotuksen ja jäteverotuksen. Verotuksen uudistamista tutkii useita työryhmiä. Energiaverotuksen osalta aikovat saada ehdotuksensa valmiiksi loppuvuonna 2020. Liikenteen verouudistus valmistuisi vuotta myöhemmin. Lintilän mukaan Suomen tilanne päästöjen vähentämisen taloudellisen ohjauksen kannalta on erittäin hyvä. Hänen mielestään me olemme edelläkävijöitä.
Junnilalla on aina yllätyksiä
Aalto-yliopiston Rakennetun ympäristön laitokselta saapui seuraavaksi puhujaksi kiinteistöliiketoiminnan professori Seppo Junnila. Kuuntelen aina mielelläni Junnilan luentoja, niissä on aina jotain valtavirta-ajattelusta poikkeavaa ja yllättävää. Hän puhui aiheesta: Päästöjen vai kustannusten optimi, vai voiko molemmat saada? Aiheina olivat: kaupunkirakenne ja asukkaiden hiilijalanjälki, rakentamisen rooli ilmastonmuutoksen ehkäisemisessä ja rakentamisen talous ja ilmastonmuutos. Junnilan kritisoi aluksi käsitystä siitä, että tiivis rakentaminen olisi ilmastoystävällisempää. Junnila esitteli tutkimustuloksiaan Aalto-yliopistolta. Tutkimuksissaan he ovat todenneet pienimmän hiilijalanjäljen esiintyvän uusilla esikaupunkialueilla. Kaikilla alueilla asuntoenergian päästöt olivat huomattavasti pienemmät uusissa rakennuksissa. Kaupunkien keskusta-alueilla korkea kulutus, lähinnä korkeamman varallisuuden vuoksi, lisää hiilijalanjälkeä. Otettaessa koko kulutus laskentojen pohjaksi muut tekijät kuin asuinpaikka tulevat tärkeiksi. Näitä ovat mm. tulotaso, ruokakuntakoko ja elämäntyyli. Tutkimukset ovat myös osoittaneet kulutuksen ja siihen liittyvän energiankäytön olevan alhaisinta maaseutualueilla ja korkeinta urbaaneilla alueilla. Eräät tutkijat ovatkin esittäneet suurempaa panostusta esikaupunkialueiden kehittämiseen – nyt näiden alueiden uudistaminen ja kehittäminen on jäänyt kerrostalotiivistämisen huumassa syrjäpoluille.
Minäkin taisin kirjoittaa aiheesta blogin: http://penttimurole.blogspot.com/2019/05/pientaloalueet-mahtava-elamisen.html
Tässä kuvassa on Pääkaupunkiseudun päästölaskelmia HSY:n tilastojen mukaan. Pääkaupunkiseudulla tilasto sanoo vuoden 2016 CO2 ekv -päästöiksi Helsingissä 4,3 t per asukas, Espoossa 4,3 t per asukas ja Vantaalla 4,9 t per asukas. Koko Pääkaupunkiseudun päästöt olivat vuonna 1990 5,7 milj. tonnia CO2 ekv ja vuonna 2016 5,0 milj. tonnia CO2 ekv. Asukasta kohti luvut olivat 6,9 tonnia per asukas ja 4,4 tonnia per asukas. Vähentymistä on tapahtunut kokonaispäästöjen osalta 12 % ja asukasta kohti 36 %. Helsingin hiilidioksidipäästöt olivat vuonna 1990 3,5 milj. tonnia ja vuonna 2016 noin 2,7 milj. tonnia. Tavoitteena on päästä 80 % pudotukseen vuoden 1990 tasosta vuoteen 2035 mennessä. Vuodesta 2007 saakka suunta on ollut oikea. Mutta nyt alkaa kiristää.
Seppo Junnila moittii päästölaskelmia. Esimerkiksi näissä PKS:n tilastoissa ei ole lainkaan huomioitu kulutusta, siis ulkoisia päästöjä. Hänen laskelmansa osoittaa kaupunkilaisten päästöt asukasta kohti laskettuna lähes kaksinkertaisiksi tilastoihin verrattuna. Hänellä on mukana ruoka, ulkomaanmatkat, kesämökit ja palvelut sekä iso pötkylä ”tangibles”. No tietysti häneltäkin puuttuu ulkomailla valmistettujen tuotteiden päästöt. Elon Muskin akkutuotanto kirjautuu valmistusmaahan. Mielenkiintoisia nämä päästötavoitteet ovat, mutta otatko niistä selvää? Minulla se jää ainakin keskentekoiseksi. Helsingin tavoitteita voit tutkia klikkaamalla tähän: https://www.kvartti.fi/fi/artikkelit/ilmasto-muuttuu-mita-tekee-helsinki
Hassu spekulointi päästökaupasta
Ministeri Lintilä mainitsi päästökaupan erääksi keinoksi kasvihuonekaasujen vähentämisessä. Jos nyt tehtäisiin leikillinen laskelma Suomen kokonaispäästöjen suhteen päästötonnin hinnalla 50 euroa per tonni ja kaikki 50 milj. CO2 ekvivalenttionnia verotettaisiin, niin rahastoon (tai valtion kassaan) kertyisi nyt alkuvuosina 2,5 mrd. euroa. Metsille maksettaisiin hiilivaraston kasvattamisesta vuosittain parisataa miljoonaa euroa. No nyt kysyn miten paljon Joensuun talo saisi verohyötyä sitoessaan 2500 puukuution kautta 2500 tonnia hiilidioksidia. Näin hassun teoreettisesti se olisi 150000 euroa, eli 1 % rakennuskustannuksista. Tuntuu hieman marginaaliselta. Liikenteen päästöt ovat nykyisin 11 milj. tonnia. Jos näistä maksettaisiin samainen 50 euroa per CO2 ekvivalenttitonni verorahastoon kertyisi runsas puoli miljardia euroa. Nykyisin tieliikenteen verotus on 8 mrd. euroa, josta polttoaineiden verotus 2,7 mrd. euroa. Jälleen haasteellista. Päästötonnin hinnan tulisi olla huomattavasti korkeampi. Ehkä nyt alkaa päälle 100 euroa per tonni, kun nykyinen EU:n päästökaupan markkinahinta taitaa olla alle kaksikymppiä tonnilta.
Etla tutkii patentteja ja rakentamisen arvonlisäystä
Seuraavaksi puhujalavalle astui Martti Kulvik, Etlan tutkimuspäällikkö. Hän on tutkinut kumppaneineen työn arvonlisäystä ja tuottavuutta. Esitelmänsä nimeksi hän oli pannut: ”Riittääkö rakennusalan tuottavuus ja innovatiivisuus?” Aluksi hän vertaili rakennusalan patenttien määrää Suomessa ja muualla. Suomessa noin 6 % patenttihakemuksista on rakennusalalta. Niistä taas yli kolmannes koskee hissejä ja rullaportaita. Kun en oikein saanut selvää hänen slaideistaan panin tähän nyt vertailun Euroopassa ja Suomessa jätetyistä patenttihakemuksista tekniikan aloittain.
EU:ssa tehtiin vuonna 2018 32 patenttihakemusta 100000 asukasta kohti. Suomessa vastaava luku oli 27. Suomessa jyllää koneteollisuus, Euroopassa elektroniikka. Rakennusalalla Suomi sentään pärjäsi hieman paremmin, sillä Suomessa 10 % patenttihakemuksista koski rakennusalaa – Civil engineering, kun Euroopassa rakennusalan patenttianomuksien osuus oli vain 3 % kaikista. Euroopassa mennään patenttianomuksissa ylöspäin, Suomessa alaspäin. Outoa ettei Suomen 35 miljardin euron liikevaihdon rakennusala tuota enempää patenttihakemuksia kuin nuo vaivaiset 140 kappaletta vuodessa.
Seuraavaksi Kulvik käsitteli rakentamisen tuottavuuskehitystä ja arvonlisäystä. Nyt lähti menemään yli meikäläisen hilseen. Sen ymmärrän, että pitäisi tarkastella koko rakentamiseen liittyvää arvoketjua. Tähän arvoketjuun liittyvät suunnittelu, rahoitus, muu teollisuus, kauppa, kuljetukset ja monia muita komponentteja. Työn tuottavuutta oli tarkasteltu vuosilta 2000-2014. Hieman myöhäsyntyistä. Rakentamisen toimialan osuus arvonlisästä oli noina vuosina 45 %. Koko arvoketjun osalta työn tuottavuuden vuosikasvu oli +0,7 %, mutta itse rakentamisessa -0,2 %.
Kulvik korosti innovaatiota. Hän kysyi, onko meillä kysyntää uusille innovaatioille. Hän sitten asetti vastuuta julkiselle sektorille. Hän sanoi julkisella sektorilla olevan vahvoja vaikutusmahdollisuuksia innovaatioihin ja asetti sitten kolme pääkohtaa:
1. Julkisten tilaajien rooli edelläkävijänä rakentamisessa – riskinkanto?
2. Hankintakäytännöt, jotka tukevat yhteistyötä ja innovaatiotoimintaa.
3. Kokeilukulttuurin ja alan startup-yrittäjyyden tukeminen – tilaajan pitää kyetä ennakoimaan tulevaisuutta.
Kulvikin esityksessä oli useita siteerauksia Etlan suorittamista haastattelututkimuksista. Tässä yksi. Yleensä näytti olevan niin, että haastatellut uskoivat rakennusliikkeiden saamisen mukaan heti projektin alkuvaiheissa olevan tapa päästä parempaan laatuun ja innovaatioon. Haastatteluissa ei juuri mainittu tilaajien avuksi ottamiaan rakennuttajakonsultteja. Suunnittelijoiden parissa on esiintynyt purinaa rakennuttajakonsulttien kokemuksesta, laatutietoisuudesta ja valvontataidoista.
Edellisessä blogissani pohdin arkirakentamisen laatua mm. estetiikan kannalta. Kulvik väittää tilaajilla olevan suuren roolin. Katselen kuvaa Kehäradan rautatiesillasta. WSP esisuunnitteli sillan. Mikko Rikala muotoili ja Esko Järvenpää ohjasi tekniikkaa. Vaimoni Liisa Ilveskorpi vastasi hankkeen väyläarkkitehtuurista. Kysyn häneltä syytä siihen, että radalle tehtiin näin kaunis silta. Hän sanoo sen olleen tilaajan tahto. Tilaajana olivat Ratahallintokeskus ja Vantaan kaupunki. Suunnittelusivistyneenä projektipäällikkönä toimi Maija Salonen. Ramboll sillan lopuksi suunnitteli ja hyvin teki. Tekijänoikeus ei liity suunnitteluun. Kulvik oli oikeassa tilaajan aseman ja vaikutusmahdollisuuksien suhteen.
Esitelmänsä lopulla Kulvik keskittyy tuottavuustalkoisiin. Hän mainitsee hukan määrän, suhdannevaihtelut, tuotantoketjun rajapintojen ongelmat, tilaajien varovaisuuden, alihankintojen ketjutuksen ja tuotannon osaoptimoinnin. Kuten jo tämän kappaleen alussa tunnustin, jäi Kulvikin sanoma hieman epäselväksi. Menisikö se paremmin poliitikkojen kaaliin? En usko. Pitäisi hieman skarpata sanoman julistamisen hengessä. Löysinkin sitten pitkän slaidisarjan Etlan tuotannosta. Siellä olivat Kulvikin esittämät slaidit ja paljon muuta. Klikkaa: https://www.slideshare.net/vnteas/rakentamisalan-kilpailukyky-ja-uusiutuminen
Espoosta 400000 asukkaan kaupunki 2050
Nyt pönttöön astuu Espoon kaupunginjohtaja Jukka Mäkelä. Aluksi hän kertoo espoolaisten suuresta menestyksestä kaupunkien muotiin tulleissa rankingeissa: Espoo, the most sustainable city in Europe, Espoo Innovation Garden, the most intelligent community in the world, European capital of innovation 2019 (3.sija). Onneksi olkoon näistä hienoista sijoituksista. Alkuhehkutuksen jälkeen hän kertoo Espoon väestönkasvusta. Kolmen viime vuoden aikana väestö on kasvanut noin 4000 hengellä vuodessa. Uudesta väestöstä on yli 90 % vieraskielisiä. Hän näyttää myös kuvan joka osoittaa nykyisten 1,1 milj. tonnin CO2 ekv -päästöjen putoavan 0,2 milj. tonniin vuoteen 2030 mennessä. Espoon erityisenä kehityskohteena hän mainitsee raideliikenteen. Näin valtion valtateiden ja moottoriteiden varaan rakennetusta kaupungista tulee raidekaupunki. Pian valmistuu metro Kivenlahteen saakka, syntyy myös rakenteilla oleva Raidejokeri ja toivottavasti pian myös Espoon kaupunkirata. Erityisinä esimerkkikohteina mainitaan myös puhdas ja älykäs Kera sekä EU:n rahoittama SPARCS-hanke energiapositiivisten alueiden ja sähköisen liikkumisen kehittämiseksi. Espoo on ottanut myös rakennustyömaat luupin alle nimikkeellä: hiilineutraalit ja resurssiviisaat rakennustyömaat. Jukka Mäkelän esitys uhkui ylpeyttä oman kaupunkinsa tekemisestä. Varsinaisia ongelmia ei tullut esiin – tai sitten ne eivät liity rakennusalaan.
Iloiset tanskalaiset tutkivat rakennusfysiikkaa ja radonia
Viimeisenä esiintyi virkeä nainen. Hän piristi mieltä äijäesitelmien jälkeen. Kysymyksessä oli Ph.D Harpa Birgisdottir Danish Building Research Institutesta, Aalborgin yliopistosta Kööpenhaminasta. Hänen instiuuttinsa näyttää tutkivan rakennusfysiikkaa ja radonia, mutta sen lisäksi juuri päiviemme aihetta. Hän kysyi mihin meidän tulisi fokusoida saavuttaaksemme matalahiilisen tulevaisuuden rakennusalalla. Hän korosti rakentamisen elinkaarta raaka-aineista rakentamiseen ja käytöstä purkamiseen ja kiertotalouteen. Rakennukset ja rakentaminen vastaavat 39 % globaaleista energiaan liittyvistä hiilipäästöistä. 28 % tulee käytöstä, rakennusten lämmityksestä, energiasta ja viilennyksestä, 11 % syntyy rakennusaikana. Hän kertoi tarpeesta korvata nykyisiä materiaaleja. Olisi käytettävä kevyempiä materiaaleja ja luonnollisia materiaaleja. Olisi käytettävä kierrätysmateriaalia. Olisi keksittävä uusia materiaaleja. Olisi kehitettävä rakennusten muotoa ja plaaneja. Olisi varauduttava joustavuuteen ja muutoksiin. Runkojen uudelleenkäyttöä tulisi tutkia. Olisi suunniteltava rakennus purkamis- ja kierrätyskelpoiseksi. Hän ei varsinaisesti puuttunut korjausrakentamisen ongelmiin. Totesi kuitenkin energiatavoitteeseen pääsemisen edellyttävän jo nyt kaikkien uusien rakennusten tekemistä nollaenergiataloina. Siis globaalisti!
Aikalisään ei ole aikaa
Näihin haasteisiin päättyi seminaarimme. Jotkut haasteet ovat ylimitoitettuja, jotkut alimitoitettuja. Jostain keskeltä mennään - ja mentävä on. Aika vyöryy hitaasti, mutta varmasti. Se ei anna meille mahdollisuutta ottaa aikalisää.
