Kirjoittelin edellisessä blogissani vanhusten tuskasta. Olin sijoittanut tuska sanan lainausmerkkeihin. En kirjoittanut vanhusten tuskasta puutteellisen hoidon takia, enkä kirjoittanut heidän yksinäisyydestään tai tiukasta rahatilanteesta, saatikka että olisin kirjoittanut ikärasismista. Kirjoitin heidän tuskastaan vaikutusmahdollisuuksien puutteen johdosta. Suomessa on tällä hetkellä yli 70-vuotiaita 12 % väkiluvusta. Vuonna 2050 heitä on ennusteen mukaan 19 % ja vuonna 2100 jo 25 %. Heistä suuri osa on työkykyisiä ja työhaluisia. He haluaisivat vaikuttaa ja haluaisivat että heidän asiantuntemustaan käytettäisiin. Heidän merkittävä kokemuksensa olisi yhteiskunnalle käyttökelpoista tietotaitoa. Mutta ei!
Laitoinpa tuohon heti alkuun kippurat EU:n ja Suomen viimeisimmistä väestöennusteista. Alaspäin näyttää väkiluku menevän, mutta ikääntyneiden osuus kasvaa. Yli 70-vuotiaita on nyt 12 %, vuonna 2050 heitä on 19 % ja vuonna 2100 25% kansasta.Hiljaista tietoa vai hiljennettyäkö?
Liisa tuossa vierelläni on 73-vuotias. Hän huokailee käyttökelvottomuttaan ja tuntee syyllisyyttä keskittyessään taiteen tekoon. Juuri tänään klikkasin Kari Rydmanin blogia. Hän kirjoitti taiteesta ja sen ymmärtämisestä – kauneuden käsitteestä. Sanoi lainanneensa tällaista määritelmää nykytaiteesta: "Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta." Hän jatkaa: ”Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän. Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä, on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään.”
Meillä tuli taas Liisan kanssa vaikeuksia, kun menimme Tallinnan upouuteen Kai-taidekeskukseen. Myyttiset esitykset ihmisten ja luonnon suhteesta eivät uponneet vanhuksiin, mutta eivät ne myöskään uponneet 16 v Eemeliin, mukanamme olleesta 49 v naisesta puhumattakaan. Ei ollut pelkässä vanhuudessa vika. Jatkoimme sitten Fotografiskaan Telliskivessä. No sekään ei mennyt vanhan kaaliin. Trumpin kuontalolla herkuttelu ei kiinnostanut. Kiinalaisen valokuvataiteilijan töistä kiinnostavin oli video, jossa miesjoukko odotteli vuorella ”intellektuellien sanomaa”. Vallitsi täydellinen hiljaisuus, sanomaa ei kuulunut.
Mennään kavereihin ja tuttuihin. Ystäväni Olli Lehtovuori haluaa ratkaista pientaloaluiden ja niillä asumaan tottuneiden vanhusten ongelmaa uudenlaisen täydennysrakentamisen avulla. Hän ei saa ajatuksiaan kuuluville, häntä ei haluta kuulla. Ehkä nuoret suunnittelijat pitävät meitä vanhoja jo aikansa eläneinä.
Ystäväni Benito Casagrande Turusta kirjoittaa kommentissaan minun blogiini näin: ”Olen samassa luokassa, halu olisi kova kertoa ja näyttää, mutta kuulijat ja katsojat vähissä.” Monet vanhukset jyrisevät blogeissaan hätähuutoja. Esimerkkinä Raimo Ilaskivi, joka viimeksi kirjoitti tukiyhteiskunnan ongelmista. Vanhat parrat yhteiskuntasuunnittelun alalla ovat kriittisellä päällä seuratessaan Helsingin asukaslukustavoitteita ja ”lisää kaupunkia” -ajattelua. Kasautumisteoreetikot eivät saa heiltä tukea.
Osmo Lappotaistelee oman alueensa, Pirkkolan suojelutavoitteiden puolesta. Mitä hän sanoikaan: ”Arkkitehtuurin idis on siinä, et se dyykkaa arkipäivän skeidaan, mutt klaaraa siitä byggaamalla snygisti.” Snygisti byggaaminen ei Osmon mielestä toteudu, kun Jokerikaavan myötä Pirkkolaan tungetaan vanhan Elannon paikalle 5-kerroksinen ”porttirakennus” joka katkaisee Pirjontien. Tuntuu siltä, että meillä vanhoilla tädeillä ja sedillä on paljon hampaankolossa, pienessä ja suuressa. Mutta meitä ei kuunnella.
Kaija Santaholma, hänkin hyvä rakas ystäväni. Hän on äitynyt Hernesaaresta. Kun olin ilmeisesti jossain yhteydessä puhunut positiivisesti umpikortteleista, lähetti hän minulle tällaisen kommenttitekstin: ”Puhuit blogissasi hyväksyvästi umpikortteleista. Haepa esille tekeillä olevien kaavojen joukosta kaupunginvaltuuston 17.1.2018 kokouksen esittelyaineistosta Hernesaaren asemakaava ja katso rakennusten kerrosluvut (varsinaisten kerrosten ala- ja yläpuolelle voi rakentaa lisää). Katso myös havainnekuva. Onko hienoja korttelipihoja? Onko aurinkoa pihoilla? Mielestäni lähes ainoa hyvä umpikorttelipiha on Vallilassa Kone ja Sillan kortteli.” Ystäväni puhuvat hurjia.
Katselin juuri ystäväni Tapani ”Susi” Launiksen tekstiä parin vuoden takaa. Hän tuomitsi lähes kaiken mitä viime aikoina on suunnittelurintamalla tehty. Hän on vakiovieras erilaisissa tilaisuuksissa missä käyn. Käyttää pitkiä ja kiihkeitä puheenvuoroja. Ei siis ole nuoruuden ajastaan muuttunut. Kyllä kai minä hänet tunsin jo opiskelijana. Hän mainitsee ylimitoitetut asukaslukutavoitteet, keskuspuiston kavennukset, kaupunkibulevardit, Töölönlahden hotellihankkeet, HIFK:n ja muiden spekulatiiviset bisneshankkeet, Malmin lentokentän ja Vartiosaaren asuttamisen. Tarkennetaan hieman. Tapani ”Susi” Launis kirjoittaa 22.12.2018 jostain sellaisesta kuin 70-luvun yleiskaavoituksesta. Joskus toinen ystäväni Ode Soininvaara taisi nimittää tuon ajan toimintaa ympäristörikokseksi. Helsingin yleiskaavaehdotuksen käsittelyvaiheessa 2016 hän kirjoitti: ”Helsingin seudun kasvu on perustunut yli puoli vuosisataa ympäristörikosta lähenevään yhdyskuntarakenteen hajottamiseen.” Susi puolestaan kirjoittaa näin: "Olin nuorena suunnittelijana mukana laatimassa Helsingin 1972 yleiskaavaa. Silloin nuoret (huom.) arkkitehdit pelastivat Helsingin niemen vanhan kaupungin arvokkaan ilmeen. Modernistinen ajattelu salli silloisen vanhan rakennuskannan purkuvimman ja järjettömien moottoritie-rusettien rakentamisen (mm Smith & Polvinen). Helsinki tuli silloin pelastettua grynderien ja valtapuolueiden lobbauspyrkimyksiltä. Nyt on tilanne taas sama kuin 60-luvun ’vaaran vuosina’. Mutta ei pureta vanhoja arvottomiksi luokiteltuja teollisuus- yms. rakennuksia vaan hyväkuntoisia kerrostaloja, ja heitetään vuokralaiset kadulle. Me nuoret suunnittelijat pelastimme Helsingin silloin aikoinaan. Missä ovat nykyisin nuoret suunnittelijat? Rakentavat täyttä päätä kansainvälisen metropoliajattelun mukaista kaupunkikeskittymää maahan jonka kokonaisasukasluku ei riitä edes yhteen suurkaupunkiin.”
Edesmennyt Matti K Mäkinen oli kriittinen metropoliajattelun puuttumiseen ja korkean rakentamisen esiinmarssiin. Hän vaati vastuuta. Vuonna 2016 hän kirjoitti: ”Ennen sen muun tulemista on Suomessa lopultakin saatava aikaan paljon puhuttu, toivottu ja pelätty hallinnollinen isojako, jonka nimeä ei haluta turhaan lausua. Milloin SOTE, milloin KUKE, lopullinen lienee kuitenkin YKE eli toimivasti sijoittuvien ja sopivan kokoisten yhdyskuntien (lue ”kaupunkien” jos enemmän miellyttää) nimeäminen hallintoalueidensa (lue ”läänit”) vastuita kantamaan. Helsinki-metropolin kehittäminen on toistaiseksi upotettu alueen poliittisten viranhaltijoiden vastustukseen… Tätä ennusti jo Ilaskivi eläköityessään, ja aika osoitti, että oikeassa oli. Hajotettu metropolihallinto on luonut pohjan aluekehitykselle, jonka tuottama liikennetarve on melkein tappanut kauniin ja toimivan pääkaupungin. Eli: puhukoon lopultakin asiantuntemus äänekkäämmin kuin rahan arvaamattomat arvot, pelastetaan Helsinki ensin, valtakunnallisen kehityksen esikuvana, Lopetetaan höpinät Helsingin tiivistämisestä ja ohjataan liika väki Salpausselän toiselle puolelle vievään junaan.”
Muistanpa vielä metron opastejupakan. Kolmikko Ola Laiho, Esko Miettinen ja Esa Piironen suunnittelivat metron kansainvälistä mainetta saaneen opastusjärjestelmän. Sitä uudistettaessa unohdettiin konsultoida vanhoja tekijöitä, ainakin muodollisesti tekijänoikeuden omistajia. No siitäpä äityivät, aivan oikeutetusti sanomaan: ”Huolella suunnitellusta opastusjärjestelmästä ollaan tekemässä epäjärjestelmää, jossa osa alkuperäisistä peruselementeistä on säilytetty, mutta suuri joukko perusosia ollaan liian lyhytnäköisesti vaihtamassa muka muodikkaammiksi ilman perustelua.”
Keskuspuiston puolesta käytiin ankaraa taistelua yleiskaavan bulevardiaikeita vastaan. Yksi eturintaman miehistä oli Olavi Syrjänen. Hän laati lainopillisen tekstin ja muutakin tekstiä puiston säilyttämisen puolesta. Hän kirjoitti mm. näin: ”Kun Helsingin yleiskaavaa valmisteltaessa syntyi uhka Keskuspuiston muuttamisesta rakennusmaaksi, oli selvää, että olen mukana sen vastustamisessa. Se johtuu useammastakin syystä: tunnen ja olen ollut mukana Keskuspuiston kaavoitusprosessissa n. 40 vuotta. V. 1999 väittelin Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa aiheenani ’harkintavalta kaavoituksessa ja rakentamisessa’. Väitöskirjan alkusanoissa sanoin tehneeni väitöskirjan rakkaudesta kaupunkisuunnitteluun. Että tämä rakkaus säilyisi, on vaalittava kaavoituksen perimmäisiä arvoja.”
No, vihonviimeiseksi lopuksi nostetaan esille Viipurin kirjaston pelastaja, keskiaikaisten kivikirkkojen entistäjä, rakas ystäväni Maija Kairamo. Maija taisteli Malmin lentokentän puolesta. Taistelu on hävitty, mutta muistellaan mitä Maija kirjoitti: ”Minä olen ollut Penan kanssa oikeastaan aina siellä toisella puolella, virkavaltaa vastaan. Nyt aion edelleenkin viekoitella Penan tuota virkavaltaa vastaan. Olen kirjoittanut runon:
Alussa oli NeKusTo
Smith ja Polvinen
Katajanokan kanava
elämän mittainen ystävyys
nyt nousuun Malmilta.”
Se kaikki mikä onnistui Katajanokan kanavan pelastamisessa, Smith-Polvisen kumoamisessa ja Viipurin kirjastossa, se ei onnistunut Malmin lentokentällä.
Kirjavaa joukkoa harjoittamassa ”kaiken kritiikkiä”. Maijakin on aivan kuin lentoon lähdössä. Kaijan kuvan nappasin teksteineen edesmenneen kriitikon eli Ilpo Aarnialan blogista. Muut ovatkin omia kuvia paitsi tuo Susi Launiksen kuva. Toivottavasti en joudu vanhoilla päivilläni vielä tekijänoikeuteen. Beniton kuva on taas hänen omakuvansa nuoruuden vuosilta.
Näin siis ”vanhukset” puhuvat ja kirjoittelevat. Heillä olisi saattanut olla jotain annettavaa jo prosessin aikana, ei vaan kaiken tapahtuneen kriitikkoina.
Olinpa tästä kolmannesta iästäkirjoittanut jo aiemminkin:
Olinpa tästä kolmannesta iästäkirjoittanut jo aiemminkin:
Ruotsista kajahtaa
Kansanedustaja Barbro Westerholm kirjoittaa maaliskuussa 2019 kronikassaan muutoksesta joka tapahtui siirryttäessä maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan. Ennen aikaan ihmistä tarvittiin koko elämän ajan. Kun työ pellolla ja metsässä tuli liian raskaaksi, työ jatkui tuvan seinien sisällä. Nyt on toisin. Hän kirjoittaa: ”Tutkimukset osoittavat ikäsyrjinnän alkavan jo neljäkymppisenä ja lisääntyvän lineaarisesti kohti vanhuusikää. Se perustuu sellaisiin stereotyyppisiin käsityksiin kuin että ihminen iän mukana menettää ammattitaidon, kyvyn oppia uutta, joustavuuden, sopeutumiskyvyn ja aloitteellisuuden.” Hän lopettaa kronikkansa siteeraamalla nobelisti Arvid Carlsonia joka 93 vuoden iässä kirjoitti näin: ”Me elämme yhteiskunnassa, joka haluaa käyttää voimavaroja tehokkaasti. Vanhoilla ihmisillä olisi tarjottavana valtava määrä resursseja, heillä ei sitä paitsi ole mitään niiden käyttämistä vastaan. On kummallista, että me olemme Ruotsissa niin jälkeen jääneitä, että emme huomaa millaista tuhlausta harjoitamme. Vanhojen työntäminen pois työmarkkinoilta on pahinta. Se ei saa jatkua.”
Niin, tuo ikäsyrjintä, tunnistanko sitä? Oliko meidän firmassamme ikäsyrjintää? Kysyn sitä vieressäni tietokonetta räpläävältä Liisalta. Hän sanoo, ettei sellaista ollut. Mutta lisää: ”Mutta me olimmekin harvinainen poikkeus.” En oikein jaksa uskoa tuon ikäsyrjinnän massiivisuuteen yleensäkään. Kai olen sitten väärässä. Olen sen sijaan tavannut ikäkunnioitusta. Olen sitä havainnut idässä ja etelässä. Elävästi muistan viimeisen ulkomaantyöni tapahtumia Bakussa, Azerbaijanissa. Alkaa suuri esittelykokous. Varaministeri kysyy ennen kokouksen alkua minun ikääni. Luulee olevansa vanhempi. Erehtyy. Hän oli 72, minä olin 75. Minä voitin – pisin kokemus. Kaikki kokouksen edustajat kävivät minua kättelemässä. Tuntui hienolta.
Mutta ikäsyrjintä ei nyt ollutkaan minun varsinainen aiheeni. Aiheena on vanhojen työhön osallistuminen.
Ruotsissa eläkeläisten työhön osallistumista on helpotettu. Yrityksiä on myös estetty lainsäädännöllä työntämästä työhön halukkaita eläkeikäisiä pellolle. Työnantajamaksu on alle 65-vuotiallla 31 %, yli 65-vuotiailla maksu on 16 %. Vanhoilla on myös veroetuuksia. Ruotsissa eläkeläisten työllisyysaste onkin paljon Suomea korkeampi.
Ruotsin ja Suomen tilastoja on aina mukava verrata. Työllisyystilastoja on vain 74-vuotiaisiin saakka, niinpä nyt tässä vertaan 65-74-vuotiaiden työllisyyttä. Työllisyys/sysselsättning ei tässä tarkoita välttämättä kokopäiväistä työllisyyttä. Ruotsissa 65-74- vuotiaista työelämässä on kiinni 17 %, Suomessa luku on huomattavasti alhaisempi. Se on 11 %. Kaavioista näkyy, että ikäihmisten työhön osallistuminen on molemmissa maissa reilusti lisääntynyt viimeisenä kahtena vuosikymmenenä. Suomessa työelämässä kiinni olevia 65-74-vuotiaita on 70000 henkeä. Jos osuus olisi sama kuin Ruotsissa saataisiin 50000 työhön osallistuvaa lisää. Se on tuntuva luku, vaikka nyt osapäiväisenäkin.
Millaisia töitä eläkeläiset sitten tekevät tai voisivat tehdä? No, tietysti lääkäri tekee lääkärin työtä ja insinööri tekee insinöörin työtä. Ruotsissa lääkärikeskusta johtava ystäväni kertoi juuri kollegastaan, joka oli eläköitynyt kolmisen vuotta sitten. Hän aloitti eläkevuotensa Espanjassa keskittyen golfiin. Pelattuaan intensiivisesti hän kyllästyi ja halusi palata jälleen töihin. Työpaikka oli tietysti tarjolla ja hän palasi. On kuulemma nyt tämä 72-vuotias lääkäri yksi huipputekijöistä yhteisössään. Ja on tyytyväinen elämäänsä. Niin ovat kuulemma potilaatkin.
Elämäänsä tyytyväisiä
Ruotsissa äskettäin tehty tutkimus osoittaa, että 70-vuotiaista 26 % ja 77-vuotiaista 10 % työskentelee ainakin jossain määrin. Vain 20 % työskentelevistä ilmoitti syynä olevan rahavaikeudet, kaksi kolmasosaa heistä ilmoitti työskentelevänsä kiintoisien tehtävien vuoksi, saman verran oli niitä, jotka sanoivat ei tuntevansa itseään vielä eläkeläisiksi. Vanhusten – siis harmaiden panttereiden tyytyväisyys elämään saattaisi olla merkki työhaluista - oli sitten kysymys varsinaisesta palkkatyöstä tai vapaaehtoistyöstä. Suomessa Tilastokeskuksen mukaan elämään tyytyväisimmät ikäryhmät ovat 16–24-vuotiaat ja 65–74-vuotiaat. 16–24-vuotiailla tyytyväisyyden keskiarvo oli 8,2 ja 65–74-vuotiailla 8,3. Ero muihin ikäryhmiin ei kuitenkaan ole suuri: elämään tyytyväisyyden keskiarvo oli matalin 75 vuotta täyttäneillä, joilla keskiarvo oli 7,9. Elämään tyytymättömyys tällä korkealla keskiarvolla ei sitten ainakaan ole este elämälle.
Eläkeläisten työstä puhuttaessa nousevat esiin lääkäreiden ohella sairaanhoitajat, lastenhoitajat, vanhustyön tekijät ja terveystyöntekijät yleensä. Kasvavat palvelualat ovat tietysti suuri työvoimapulan kohde. Työvoimapulaa esiintyy myös teollisuudessa ja rakentamisessa. Tiedenaiset ja tiedemiehet, opettajat ja tutkijat, arkkitehdeista ja suunnittelijoista puhumattakaan ovat huippuunsa arvokasta valuuttaa jonka ei toivoisi kiiruhtavan eläkkeelle. Taiteilijat eivät kai koskaan eläkkeelle joudukaan, he ovat itse itsensä työnantajia. Taitaa eläkekin olla maatalousyrittäjien yrityskategoriassa. Usein eläkeiän jatkamisen tai vanhojen työhön osallistumisen väitetään vievän kallisarvoisia työpaikkoja nuorilta. Ruotsissa ovat tätäkin asiaa tutkineet ja vastaus kumoaa väitteen.
Mikä nyt oli sanoma?
Sanoma on se, että eläkeläisten harmaa kansa on suurimmalta osaltaan vireätä väkeä. He haluavat olla mukana ylläpitämässä yhteiskuntaa. He tekevät nytkin jo paljon, mutta he voisivat tehdä enemmän. Vuoden 2018 lopussa eläkettä maksettiin Suomessa 1,6 miljoonalle henkilölle. Suomen väestöstä 28 prosenttia sai siten jotakin eläkettä, joko omaa eläkettä tai perhe-eläkettä tai molempia. Ulkomailla asuvia eläkkeensaajia oli 58 000. Vuonna 2018 Suomessa oli 200000 työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa. Heistä 52 % oli eläkkeellä mielenterveyssyistä. Kaikista eläkkeensaajista 78 % oli yli 65-vuotiaita. Eläkemenot ovat nykyisin noin 31 mrd. euroa vuodessa.
Vuonna 2018 eläkkeelle siirtyi 90000 iältään 60-64 -vuotiasta, yli 65-vuotiaita oli 20000. Tätä suhdetta olisi hyvä hieman rukata. Sitten nostaa eläkeläisten työhön osallistumista Ruotsin malliin. Saataisiin 100000 pätevää tekijää markkinoille. No, avuksi, ei maailmaa mullistamaan.
Vielä tuosta sanomasta. Enhän minä sairaita töihin halua, enkä elämään väsyneitä, enkä golfaajia, saatikka että haluaisin näännyttää treeneihin kyyditsijöitä tai koiranhoitajia sen paremmin kuin lastenhoitajiakaan. Haluan että uusitaan ajattelua suhteessa harmaaseen kansaan, iloisiin panttereihin. Heidän päässään ja käsissään on tallella toimivia soluja. Ne solut haluavat tehdä enemmän. Onko se sitten veroetuuksia Ruotsin tapaan, yritysten rekrytointikiihokkeita, mentorointisopimuksia, eläköityneiden konsulttisopimuksia meidän firmamme tapaan, eläkeläisten rekrytointipalvelua, mutta ennen kaikkea se on eläkeläisten omaa aktiviteettia, työssä eikä vain sen kritisoinnissa. Yhteiskunnalliset hyödyt odottavat, kun toimeen tartutaan. Me vanhat olemme valmiina!
