Siis nyt jouduin viettämään tietämättömän tiedon viikkoa. Siihen antoivat aiheen RIL-senioreiden luentotilaisuus Suomalaisella klubilla puhujana maanmainio Esko Valtaoja, meidän oman rakentajakurssimme -53 vuosilounas, oululaisten kurssi -67 tapaaminen Helsingissä sekä eteeni sattunut Kuntatekniikka-lehti 4/2019. Tämän viikon tapahtumia ovat vielä kiihdyttäneet minun vuorottaiset ilta/unilukemiseni eli Aleksandr SolzenitsyninEnsimmäinen piiri (karsittu versio, Tammi 1968) ja Maila Talvion Itämeren tytär, romaani Turun rauhan ja pikkuvihan jälkeisestä 1740-luvun Helsingistä. Minulla ei ole tälle viikolle muita varsinaisia tehtäviä kuin veneen luotsaaminen naapurin traktorin avulla latoon talvehtimaan ja esitelmän teko Pietarsaaren keskustasuunnittelua vauhdittavaan seminaariin kuun lopulla. Tietämättömyyden kirous painaa tuota seminaariesitelmääkin, sillä tarkoituksenani on kirjoittaa tulevan yhteiskunnan vielä tuntemattomista olosuhteista. Siis arvailujen puolelle menee. Unohdan nyt kuitenkin aktiivisesti Pietarsaaren ja ihmettelen tietämättömyyttäni.

Valtaoja hehkuttaa
Aloitetaan nyt Esko Valtaojasta. Viimeksi kun hänestä kirjoitin, herkesin hieman moitiskelemaan. Se oli blogissani Suvipäivien hämmennys. http://penttimurole.blogspot.com/2018/06/suvipaivien-hammennys.htmlEn kyllä noilla päivillä hämmentynyt yksin Valtaojasta oli muitakin syitä. Mutta nyt senioreiden tilaisuudessa Valtaoja oli valtavassa vedossa. Hän puhui matematiikasta. Hän taisi suurin piirtein sanoa matematiikan olevan se jumala, joka meitä vallitsee ja hallitsee. Ja matematiikan olevan se ainoa mikä meistä jälkeen jää silloin kun kaikki oleva on hävinnyt. No siihen on kyllä hänen mukaansa aikaa. Oliko se ykkönen ja 40 nollaa vuosissa? Taisi silloin kaiken alussa eli alkuräjähdyksen hetkelläkin olla vain matematiikka, mutta nyt puuttuu vielä uusi Newton tai Einstein, hän joka osaisi kirjoittaa kaavan tuosta tapahtumasta. Kaikki mitä tapahtui silmänräpäyksen miljoonasosassa tuon alun jälkeen, sen jo matematiikka osaa selittää ja siitä on kaavat kehitetty, mutta tuo nollahetken kaava on tekemättä.

Tällaisia mielenkiintoisia Valtaoja meille senioreille puhui. Noin vapaasti tulkittuna. Minun matematiikkani ei auttanut ymmärtämään edes Valtaojan perustavaa laatua olevia kaavoja. Ei vaikka sitten heti Valtaojan luennon jälkeen istuimme Suomalaisen Klubin johtokunnan huoneessa, marsalkka Mannerheimin ja kenraaliluutnantti Sihvon valvovien muotokuvakatseiden alla, ja keskustelimme viimeisten elossa olevien kurssilaistemme (RAK 1953) kanssa matematiikka viitosesta Teknillisen korkeakoulun rakennusosastolla Hietalahden torin reunalla. Olisivatko nuo Besselin funktiot tai osittaisdifferentiaalit jotenkin auttaneet ymmärtämään Valtaojan juttuja? Ehkä tai ehkä ei, mutta kun ne olivat unohtuneet. Ja sitten kävi minun osaltani juuri niin kuin Valtaoja sanoi hänelle käyvän, kun ihmiset kyselevät tähtitieteen tai matematiikan ihmeitä: joutuu selittelemään kuuroille musiikin olemusta nuottivihkoa näyttämällä tai selittelemään vuorosanoja kuulevalle sokealle elokuvan kuvallista kerrontaa näkymiä kuvailemalla.

Miksi Oodissa on teräskaaria?
Seuraavana tietämättömyyden ja tietoisuuden rajamailla olevana tapahtumana oli Oulun rakentajakurssi 67 -tilaisuus samaisella viikolla, se taisi olla jo kaksi päivää ennen Valtaojaa. Ystäväni arkkitehti Samuli Woolston esitteli mainetta saavuttaneen Oodi-kirjaston suunnittelua. Hän näytti leikkauskuvaa, joka perusteli rakennuksen valtaisan yli 100 metrin mittaisen teräskaarirakenteen syyn ja synnyn. Syynä oli varautuminen keskustatunneliin, joka asemakaavan mukaan tulisi kulkemaan kaksikerroksisena rakennuksen alla idästä länteen ja päinvastoin. Jollekin lukijalle tai kuuntelijalle saattaa herättää kummastusta tuo varautuminen, sillä juuri nyt lehdet ovat esitelleet juttuja lautakunnan käsittelyyn menevästä uudesta keskustatunnelista. Se ei kulje lähelläkään Oodia. Voitaisiinko sitä pitää teknologian ja arkkitehtuurin voittona, että joku on keksinyt aikanaan esittää maanalaisia - jo silloin kriittisesti arvioituja – tunnelivarautumisia, joita tämän päivän rakentajat joutuvat kalliilla rahalla ratkaisemaan, varsin tietoisina siitä, ettei tunnelia tuohon paikkaan ole koskaan tulossa. Mutta voihan tällaisen virhevarauksen seurauksena syntyä loistavaa arkkitehtuuria.  Pitäisikö niitä virhevarauksia tehdä oikein tarkoituksella lisää, saataisiin vielä enemmän arkkitehtuuria ja hienoja rakenteita – aivan tyhjän päiten. Oodista tuli todella hieno, rakennekin sai teräsrakennepalkinnon ja talo itse monia palkintoja, niistä en nyt lainkaan valittele, pikemminkin onnittelen. Jos siis on Valtaojalla miettimistä siinä, onko meidän maailmankaikkeutemme vain yksi vichypullon kupla tuhansien muiden kuplien joukossa, niin on minullakin ihmettelemistä siinä, miten byrokratia on hidas tai kyvytön korjaamaan omia erehdyksiään. Yksi kupla siellä, toinen täällä, kuka muistaa ja kuka välittää. No voisihan tuosta yrittää edes oppia, mutta ei. Voisi nimittäin sen oppia, että varautuminen maanalaisessa rakentamisessa pitkälle tulevaisuuteen on aina väärässä paikassa tai väärässä suunnassa tai väärässä syvyydessä. Haluatko esimerkkejä?

Insinöörit karsinassa
Kerroin tuossa iltalukemistostani. Se on todella vaikuttava. Ryömin iltaisin mieluusti sänkyyn, sillä pääsen karsinan tunnelmiin. Karsinaksi kutsuttiin Neuvostoliiton erikoisvankilaa, jossa tiedemiehet ja teknikot yrittivät kehittää äänen tunnistamista tai pikemminkin sen tekemistä tunnistamattomaksi. Tapahtumien ajankohta on Isä Aurinkoisen eli Josef Vissarionovits Zugasvili Stalinin sodanjälkeistä aikaa 40-luvun loppupuoliskolla. Karsinasta kerrotaan Alensandr Solzenitsynin kirjassa Ensimmäinen piiri. Kirja julkaistiin lyhennettynä versiona englanniksi vuonna 1968. Neuvostoliitossa kirjan ei sallittu ilmestyä. Ensimmäinen lyhennetty versio suomeksi tuli Esa Adrianin kääntämänä ja Tammen kustantamana 1970. Alkuperäinen lyhentämätön versio ilmestyi venäjän kielellä Ranskassa vuonna 1978. Kirjailijalla itsellään oli omakohtaisia kokemuksia vankileireistä useiden vuosien ajalta. Solzenitsynille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1970. Hän ei uskaltanut noutaa palkintoaan. Hänet sitten karkotettiin ”epäonnistuneiden” kirjallisten töiden vuoksi Neuvostoliitosta vuonna 1974. Juri Andropov oli hänen erityinen vihamiehensä. Vuonna 1989 Mihail Gorbatsovin aikaan kanta muuttui, hän sai kansalaisuuden takaisin 1990 ja palasi Venäjälle 1994. Suomessa käytiin 70-luvun alussa keskustelua sensuurista. Vasemmiston edustajat sanoivat poliittisen keskustelun kuumenneen poliittisen oikeiston lisääntyvien hyökkäysten johdosta. Tässä yhteydessä saatetaan sensuuria tarvita. Heidän mielestään ”ei niin korkeatasoinen” Solzenitsyn oli kirjoissaan hyökännyt neuvostoyhteiskuntaa vastaan ja sensuuri oli siten oikeutettu.  Onpa sellainenkin tapahtuma, että Teuvo Aura Helsingin ylipormestarina meni vahingossa lähettämään onnittelut Neuvostoliiton suurlähettiläälle myönnetyn Nobelin johdosta. Kaipa siinä sitten tarvittiin ulkopoliittista selitystaitoa, kun asiaa seliteltiin. Hupsista, pikku virhe!

Olin useana iltana saanut kuulla Liisan ylistystä tämän kirjan kerrontatyylistä. Jopa kyllästymiseen saakka. ”Tiedän, tiedän, kerroit jo aamulla, tai oliko se eilen. Uskon, uskon.”  Nyt sitten todella uskon. Sensuurista puheen ollen tuo minua lähellä oleva ihminen vanhana taistolaisena sanoo, että silloin puhuttiin mitä piti puhua. Joku antoi sanat suuhun.

Ensimmäinen piiri sopii hyvin tämän blogin täydellisen tietämättömyyden asiayhteyteen. Kukaan ei voi tietää omasta kohtalostaan eikä edessä olevan vankeusrangaistuksen pituudesta. Lähtökohtana on tavanomainen kymmenen vuotta ja sitten kaksi viisivuotista kaupanpäällisinä: kymppi pohjalla ja sarvet päälle. Akustiikkayksikön tiedemiehet keskustelevat matematiikasta, Isaac Newtonista ja descarterilaisesta maailmankuvasta. Marx oli erimieltä Newtonin kanssa. Hän ei uskonut jumalalla olleen sormiaan pelissä painovoimamatematiikkaa luotaessa. Osalla karsinan tiedemiehistä taisi olla yhteisiä käsityksiä Marxin ja Valtaojan kanssa. Valtaoja ei nimittäin usko jumalan läsnäoloon maailman syntyessä, hänen mukaansa läsnä oli vain matematiikka - mutta ei voi kuitenkaan sitä todistaa. Stalin itse saattoi mietiskellä uutta vastavallankumouksellista suhteellisuusteoriaa tai aaltomekaniikan kumoamista, mutta epäili aikansa riittämättömyyttä – ei suinkaan älyään. Mutta havaitsisi kielen olevan tuotantovoima – niin kuin työstökoneet, rautatiet ja posti. Akustiikka, olisiko siinä tekemistä? Näitä Stalin pohti ja ajatteli kovistaa akustiikkaosastoa nopeisiin tuloksiin– mutta unohti kysyä. Penteleen dementia.

Hyvä lehti upotti tietoisuuden kuvitelman
Tietämättömyyden keskitetty huipentuma tapahtui sitten viikonloppuna, kun otin käteeni Kuntatekniikka-lehden 4/2019. Olenhan eläkkeellä, eikä minun tarvitse tietää mistään mitään, enhän näitä tietoja voi käyttääkään, kukapa eläkeläistä kuulisi. Mutta tässä nyt vain maailman muutoksen osoituksena luettelen ne kaikki lehdessä käsitellyt asiat, joista minulla ei ollut tietoa hölkäsen pölähdyksen vertaa ja myös parin sellaista juttua joista luulin olevani jotenkin tietoinen.

Pääkirjoituksessaan lehti kertoo Suomessa olevan 700 tuulivoimalaa. Vuonna 2030 voimaloita arvellaan olevan 1800 kappaletta. Jäin ihmettelemään miksi kaksi kolmasosaa voimaloista on Pohjanmaalla. Eikö muualla tuule? Maallikko ajattelee että niitä pitäisi rakentaa kautta Suomen ainakin siihen 15 %:iin asti sähkön tarpeesta jonka säätövoima sallii. Juttu kertoo, että vajaa kymmenes Suomen tarvitsemasta sähkövoimasta tuotetaan nyt päästöttömästi tuulivoimalla. Hyvä, mutta mitäs nyt? Uuden Suomen blogisivusto vilkuttaa kutsuvasti – on juttua tuulienergiasta. Jaakko Ojaniemi kirjoittaa tuulivoiman saastuttavan 1,3 miljoonan henkilöauton verran. Hän vaatii ennätyssaastuttamista lopetettavaksi ja vanhojakin myllyjä purettaviksi. Hän kirjoittaa: ”Tulkoot nyt taas kerran sanotuksi, että tämä kaikki on täyttä puppua, valetta.” Että sillai! Minäkin olen yrittänyt kuulla viisaita ja edes vähän ymmärtää, mutta tässä ja nyt tunnustan täydellisen ymmärtämättömyyteni. http://penttimurole.blogspot.com/2019/01/rypsipellolta-kaupunkikehityksen.html

Jyväskylässä Tuula Smolander palkittiin kuntatekniikan edistäjänä 2019. Tuula puhuu Kauppakadusta ja nyt toteutetusta Väinönkadusta. Sydämeni sykähtää – muistot virittävät mieltä. Hän pani korjausvelan laskennan havainnolliseen muotoon ja sai aikaan päätöksiä. Korjausvelka laski! Tuon tajusin.

Turussa ovat päättäneet mullistaa kuntainfran 5G:n avulla. He kehittävät tietämysgraafeja. Sellaisia syntyisi yhdistämällä satoja alustatiedostoja. Uskovat tekoälynpaljastavan vesijohdon vuotokohdan ja ohjaavan robottibusseja. Kaarin Taipale, Leena Sarparanta ja Johanna Juselius kirjoittavat digitalisaation toteutuvan vain, jos kaupungin ja kaupunkilaisten välillä vallitsee luottamus. Luottamus perustuu heidän mukaansa datan ja tekoälyn läpinäkyvyyteen. Tässä asiassa meikäläinen on vielä täydellisessä karsinassa. Etenkin tuo luottamus askarruttaa. Vuorovaikutustahan sen pitäisi olla. Varsinkin se luottaako kaupunki asukkaisiinsa. Asukkaiden luottamusta mitataan vaaleilla, se jotenkin epämääräisesti selviää, mutta se luottaako kaupunki asukkaisiinsa, se jää melkoisen epäselväksi. Täydellisen epäselväksi jääkin tuo asukkaan luottamus tekoälyyn. Miten siihen voisi luottaa. Mitä se on? Mitä se on nyt ennen singulariteettia ja mitä se on singulariteetin jälkeen?

Sitten tulee selvää asiaa. Uusiomassojen käyttö vaikuttaa varsin järkevältä, olivat rakentaneet Vantaan Ankkapuistoa uusiomassoilla. Kasvualustaan seulottiin ja sekoitettiin kompostia, käytettyä hiekotussepeliä, hiekkaa, kivituhkaa, moreenia, metsäpohjaa ja nurmen pintakerrosta. Palkittiin Kuntatekniikan kunniamaininnalla.

Lopuksi jouduin jälleen ajatusten kaaokseen. Luin Heikki Jaakkolan artikkelin sähkön siirtohinnoista. Siinä kerrotaan elinkeinoministerin, nykyisen puoluejohtaja Katri Kulmunin avauksesta sähkönsiirron korotuskattoon. Hän etsii ratkaisua maakaapelointia halvemmista keinoista. No, kun koko kesän on katsellut uusien teräsmökkien täplittävän suomalaista maalaismaisemaa, onkin hieman ihmetys herännyt. Miksi ja millä rahalla? Tämä onkin asia joka jää viimeiseksi tässä täydellisen tietämättömyyden ryydittämässä blogissa.

Tietämättömyydessäkin kaikki näyttää olevan suhteellista, paitsi yksi asia näyttää olevan lähes varmaa, tietämättömyys on lähes täydellistä - mitä nyt nuo uusiomassat ja vähän ehkä korjausvelka.

pentti.murole@gmail.com
pentti-murolegmail-com@penttimurole.blogspot.com
Jatka keskustelua #kuntalehti @kuntalehti Twitterissä tai Facebookissa.