Kesällä käsiin ajautuu vanhoja lehtiä. Niitä tulee kirpputoreilta tai muilta toreilta. Usein löytyy myös mielenkiintoisia juttuja menneiltä ajoilta. Nyt taas tapahtui niin. Käsiin osui Hopeapeili vuodelta 1966. Tuo vuosi oli itselleni mielenkiintoista aikaa. Olin ollut neljä vuotta Kunnallistekniikka Oy:n palveluksessa ja firmaan oli perustettu suunnitteluosasto. Jukka Syvälahti ja Timo Myllymäki olivat ensimmäisiä osastolle palkattuja työntekijöitä. Pian perässä seurasivat Pekka Seppälä ja Hannu Lehto. Hannu vielä pakertaa täysillä liikennealan tutkimuksia, me muut olemme jo turvallisesti eläkkeellä.
1960-luku toi mukaan rockin, feminismin, LSD:n, hippiaatteen, muovin invaasion ja autoilun. Beatles ja Bob Dylan valloittivat. Mutta myös Erkki Junkkarinen ja komisario Palmu. Televisiossa ”Jatkoaika” viihdytti kansaa. Keskioluen saapuminen kauppojen hyllyille oli eräs merkki muutoksesta. Nuorisokulttuurit ja vapaus nousivat haluttuun ja hyväksyttyyn asemaan. Tšekkoslovakian miehitys tapahtui 21.8.68. Saman vuoden marraskuussa Vanha vallattiin. Suomessa poliittinen elämä oli vastakkainasettelua, mutta vuosikymmenen aikana hallitus vaihtui vain 6 kertaa. Kekkosen toista presidenttikautta murtamaan perustettiin vuonna 1960 kokoomuksen ja demareiden Honka-liitto. Liiton seurauksena syntyi noottikriisi Neuvostoliiton kanssa. Kekkonen selvitti kriisin Novosibirskissä vuonna 1961 yhdessä Hruštšovin kanssa. Hän jatkoi presidenttinä vuoteen 1982. Vuonna 1968 solmittiin ensimmäinen tulopoliittinen kokonaisratkaisu, sitä kutsuttiin Liinamaa ykköseksi. Samana vuonna Martin Luther King murhattiin. Helsingissä elettiin purkukautta. Kallio, Sörnäinen, Alppiharju ja Punavuori olivat saneerauksen kohteina. Empire-Helsingin vanhat korttelit korvattiin mustavalkoisilla nauhaikkunataloilla. Puu-Käpylä synnytti vastareaktion. Kråkström työryhmineen oli voittanut alueesta järjestetyn kilpailun. Alue oli ”uudistamisen” alussa. Tämä oli liikaa. Helsinki ei toteuttanut purkusuunnitelmaa, alue suojeltiin.
Katson nyt näitä kuvia. Sinulle ne eivät ehkä merkitse mitään. Minulle ne merkitsevät eniten sitä, että ne joskus merkitsivät niin paljon. Se oli 60-lukua. Ne merkitsivät tietysti suunnitelmissa, projekteissa, mutta ne merkitsivät myös viestinä - luennoilla, raporteissa ja keskusteluissa. En kai luullut niiden olevan meitä varten. Tai en kai luullut niiden olevan meidän tulevaisuutemme konkreettisia malleja. Usein ehkä juuri jotain aivan päinvastaista. Mutta sittenkin…
Niin, noina vuosina tulevaisuutta katseltiin autoistuvan yhteiskunnan näkökulmasta. Liikenteessä alkoi tapahtumasarja, joka olisi saattanut johtaa yhtä kohtalokkaisiin menetyksiin kuin keskustan perinnerakennusten hävittäminen. Vuonna 1965 käyntiin pantu Helsingin suuri liikennetutkimus Smith-Polvinen oli tekeillä. Tuomion enkeli leijaili kaupungin yllä. Toisaalta joukkoliikenteessä tehtiin ratkaiseva askel metropäätöksen muodossa. Kaupunginvaltuusto päätti 7.4.1964, että ryhdytään toimiin sellaisen esityksen valmistelemiseksi, jossa metrorata rakennettaisiin Puotinharjusta keskustaan ja tarpeen vaatiessa Ruoholahteen ja mahdollisesti Kumpulaan. Lisäksi tuli valmistella ehdotus kaupungin aluetta koskevan kokonaisliikennesuunnitelman toteuttamisohjelmasta. Alvar Aallon keskustasuunnitelma oli julkistettu vuonna 1964, vastaanotto oli kuitenkin ristiriitainen. Etenkin nuorempi arkkitehtipolvi asettui vastahankaan. Teuvo Aura oli kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Hänen ideanaan oli kaupungin tiivistäminen ja asukasluvun nostaminen 600000 asukkaaseen. Vuonna 1965 hän puhui näin: “Meidän on alistuttava siihen, että väestökeskukset, varsinkin suuret kaupungit, vastaisuudessakin vetävät magneetin tavoin ihmisiä puoleensa. Onneksi on sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät ollenkaan välitä omakotitalon rauhasta eivätkä puutarhakaupungin luonnonläheisyydestä, vaan jotka kaikista sosiaalipoliitikkojen päinvastaisista käsityksistä huolimatta haluavat elää keskellä mahdollisimman vilkkaana kuohuvaa elämää.”
Hauska juttu muuten, tuohan muistuttaa Ode Soininvaaran ja kumppaneiden puheita tänään - asukaslukutavoite on tosin noussut neljännesmiljoonalla. Puutarhakaupunki-idean murskaaminen ei jäänyt yksin Auran kontolle. Jörn Donneria ärsytti kaupunginjohtaja Lauri Ahon ”asuntososiaalinen utopia”, jonka mukaan korkea elintaso edellyttää pientä asukastiheyttä hehtaaria kohti ja siten väljää puutarhakaupunkia. Jörn Donner kirjoittaa teoksessaan Uusi maammekirja 1967: ”Helsingin todellisuus ei millään tavalla vastaa Aarne Ervin unelmia. Tapiolaa lukuun ottamatta ei ole olemassa ainoatakaan johdonmukaisesti suunniteltua asuntoaluetta. On aivan turha luetella kaikkia vanhoja erehdyksiä - helsinkiläiset ovat niistä muutenkin hyvin selvillä. Toivon vain, että tulevat helsinkiläiset pääsevät asumasta näissä nukkumakaupungeissa.” Donner rinnastaa Heikki von Hertzenin ”kahdeksan kaupungin” suunnitelman ja Ervin ”ruohikkofilosofian”. Hän valittaa, ettei voi esittää mitään uutta ohjelmaa. Hänen käsityksensä oikeasta suurkaupunkifilosofiasta perustuu kuitenkin Gropiuksen ja Corbusierin lausumiin ajatuksiin tekniikan aikakauden kaupungin olemuksesta. Toisaalta hän katsoo mainittujen herrojen joutuneen väärinymmärryksen kohteeksi niinä vuosikymmeninä, jotka ovat kuluneet 20-luvulta. Nämä väärinkäsitykset ovat syynä siihen, että Suomessa on hyväksytty puutarhakaupunki ”ainoana suunnitelmattomuuden vaihtoehtona”. Donnerin mielestä asemakaavapäätökset ovat olleet sokeita.
Tällaisia aikoja siis elettiin silloin kun Marianne Höök kirjoitti Hopeapeilin numeroon 22, 2.6.1966 artikkelinsa nimellä MITEN TE SELVIYDYTTE HUOMISPÄIVÄSTÄ?
Artikkelinsa aluksi hän kysyy mitä on huomispäivä? Ja vastaa: ”Tietenkin tietokoneita, ja kaupunkeja, joissa ei ole enää liikennettä, laiskantaloja, leudompaa ilmastoa, parempaa ruokaa, väritelevisioita ja autopuhelimia, itsevarmuutta antavia vaatteita ja lumoavia värejä, mutta myös kollektiiveja ja perheen jatkuvaa hajoamista.” Hän kysyy, pelkäämmekö tulevaisuutta? Nyt on juuri se tulevaisuus, jota hän tarkoitti. Minulla on taas kiva sateisen päivän puhdetyö katsella hänen arvelujaan tuosta tulevaisuudesta eli meidän nykypäivästämme. Osallistuinhan toki itsekin tämän ajan kaukoarviointiin.
Kertakäyttö luterilaisen tuskana
Hän aloittaa kertomalla keittiöistä, kylpyhuoneista ja olohuoneista jotka valmistetaan sarjatuotantona autojen tapaan. Volkswagen-keittiö tai Cadillac-olohuone valittaisiin rahojen ja maun mukaan ja vaihdettaisiin mallin tultua käyttöikänsä päähän. Hän kertoo ruokaostoksista autopuhelimella ja roboteista jotka sijaisivat vuoteen ja kattaisivat pöydän ja mainitsee pahvimateriaalista valmistetut kertakäyttöhuonekalut, joita oli jo kuulemma aloitettu valmistaa Englannissa. Hän pohtii tekniikan tuhovoimia. ”Mutta, tiedemiehet sanovat lohduttavasti – tekniikka ei ole Molok, joka syö omat lapsensa.” Ja mainitsee kybernetiikan uutena tieteenalana joka yrittää sada selville vaarat, jotka vaanivat ihmistä automatisoidussa yhteiskunnassa. Hän kirjoittaa luterilaisesta ihmisestä joka ei voi heittää pois muovipussia eikä kertakäyttölasia ja joka tuntee puritaanista syyllisyydentuntoa vapaa-ajan hukkaamisesta.
Marianne Höök uskoo ”kurittomaan” nuorisoon. Hän kysyy, voimmeko selviytyä kolmen päivän työviikosta, me, jotka olemme saaneet päähämme, että vain työ antaa ihmiselle olemassaolon oikeutuksen. Hän uskoo sosiologeihin, jotka sanovat nuorisolla olevan edellytyksiä pärjätä nopean kehityksen alaisessa yhteiskunnassa. Nuorisolla on aikuisten kulttuurista eroava oma itsenäinen kulttuurinsa. Tätä nyt on pakko hieman ajatella. 60-luvun nuoret ovat nykyään viisikymppisiä ja kuusikymppisiä. Oliko heillä jokin itsenäinen kulttuurinsa vai eikö maailma todellisuudessa muuttunutkaan? He tai me olemme kyllä selvinneet, mutta tuntuu aivan siltä kuin maailman muutoksessa – jos se todella muuttui - me ihmiset olemme pysyneet muuttumattomina.
Raha?
Kirjoittaja arvailee rahan merkitystä. Hän uskoo elintasomme nousevan siten että vuoteen 2000 mennessä ihmisillä on käytössään silloiseen tilanteeseen verrattuna kolminkertaiset tulot. Hän arvailee köyhyyden katoavan ja samalla katoaisi ”kokonainen käsitysten ja moraalinormien kompleksi”. Todellisuudessa kotitalouksien tulot Suomessa samalla rahan hinnalla kasvoivat ajalla 1966-2000 1,6 kertaisiksi. Nyt luku on 2,1 vuoden 1966 tasoon verrattuna. Pienituloisten kotitalouksien määrä vuonna 1966 oli 18 % väestöstä. Vuonna 2000 luku oli 12 % ja tällä hetkellä osuus on samalla tasolla. Tuloeroja kuvaava Gini-kerroin oli vuonna 1966 tasolla 31, kun se nykyisin on 27. Siis vain lievää parannusta. Saksassa vastaava luku on 29, Virossa 31 ja USA:ssa 39. Meillä on siten tilastollisesti lievästi parempi tuloerotilanne kuin Saksassa ja Virossa, USA:n sentään hakkaamme kirkkaasti. Suomessa 40 % alempien tuloluokkien väestön tulot ovat 24 % koko tulokertymästä ja ylemmän 40 % tuloluokkien tulokertymä on 57 %. Virossa luvut ovat 20 % / 63 % ja USA:ssa 16 % / 68 %. Hohhoijaa, oliko taas liikaa numeroita. Lopputuloksena voimme todeta, ettei raha näyttänyt toimivan niin tasapuolisesti ja kaikkia ylös nostaen kuin Marianne Höök arvioi. Rahan puute tuntuu olevan yleisin ongelmamme. Sitä puutetta nyt pikavippiyhtiöt armottomasti hyödyntävät. Moraalinormienkin suhteen tilanne taitaa olla löysässä.
Tulonjaon epätasa-arvo on maailmassa suuri. OECD:n tilasto vuodelta 2016 kertoo kuitenkin Suomen olevan kärkimaita tasaisuuden suhteen – no, suhteellista se on. Parastuloisin 10 % kotitalouksista tienaa 24 % kaikista kotitalouksien tuloista, 10 prosentin pienituloisille jää 4 % osuus. Virossa luvut ovat 22,4 % / 2,8 % ja Kiinassa 36 % / 1,3 %.
Koneistuminen, teknistyminen, automatisointi
Marianne kirjoittaa aivan uudesta sosiaalisesta ympäristöstä. Ihmiset vapautuvat rutiinityöstä. Koulutetun työvoiman kysyntä on suurta, mutta kouluttamaton työvoima jää vaille käyttöä. Syntyy aivan uusi työtätekemättömien yhteiskunnallinen ryhmä. Psyykkisesti mitään tekemättömyys tulee olemaan ainakin aluksi vaikeata. Hän arvelee kuitenkin ryhmän taloudelliset olosuhteet hyviksi yleisen hyvinvoinnin myötä. Työnteon korvaa valtava passiivinen viihde television kautta. Asia kuitenkin askarruttaa. Aiheuttaisiko tämä ryhmä yhteiskunnallista rauhattomuutta? Ryhmän aliarviointi olisi suuri virhe.
Uskoo tietävänsä kaupunkiympäristön muutoksesta
Urbanisaatio jatkuu. ”Auto on kaupungissa yhtä tuomittu kuin aikansa elänyt dinosaurus.” Liikenne organisoidaan kahteen tasoon, ihmiset päivänvaloon, autot maan alle. Näin voidaan tehdä uusissa kaupungeissa. Tekniikan ja tieteen mahdollisuudet ovat kuitenkin rajoitettuja vanhoissa kaupungeissamme. Ne jätetään silleen. Marianne Höök kirjoittaa mahdollisuuksista: yksiraiteinen juna, liikkuvat jalkakäytävät, ilmatyynyajoneuvot ja ”tavattoman nopeat paineilmatunneliradat”. Hän myös haluaisi sulattaa lumen kaupungeistamme. Asuntojen rakentamisen suhteen hänen visionsa kulkee käsi kädessä Teuvo Auran ja Jörn Donnerin ajatusten kanssa: ”Asuntoja ei enää rakenneta pieniksi yksilöllisiksi taloiksi pienten yksilöllisten puutarhojen keskelle syvälle tummaan metsään, joihin jokainen kiirehtii ja sulkeutuu pikku selliinsä päästäkseen eroon muista.”
Tämä kirja ja nämä kuvat taisivat olla Mariannen edessä hänen kirjoittaessaan kaupunkien tulevasta liikenteestä. Englannissa oli vuonna 1961 asetettu komitea tutkimaan kaupunkiliikenteen ongelmia. (Study of the Long Term Problems of Traffic in Towns, London, Her Majesty’s Stationery Office 1963). Komitean alaisena toimi tutkimusryhmä, jota johti Colin D. Buchanan. Työn tuloksena julkaistiin vuonna 1963 meidän tuleva oppikirjamme: Buchananin Traffic in Towns.
Stressin ehkäiseminen: annos narkoottisia aineita
Tulevaisuudessa käytöstottumukset muuttuvat. Avioliitto muuttuu kulttuurisesti. Avioerot lisääntyvät. Yksiavioinen avioliitto ei ole turvallisuustekijä – siihen ei voi luottaa. Naimisiinmenoikä laskee. Elinikä kasvaa. Kontaktimahdollisuudet lisääntyvät. Ryhmässä eläminen yleistyy, syntyy suurperheitä. Lapset viihtyvät ryhmäkollektiiveissa. Rajoja ylittävien elämysten tarve kasvaa. Stressiä vastaan taistellaan psykolääkkein. Ihmisen on päästävä toisinaan eroon itsestään. Ihminen tarvitsee sielua puhdistavia huumaustiloja. Niitä saadaan lievin narkoottisin ainein. Entisajan alkoholin käytölle hymyillään.
Että tällaista! Mutta juuripa totta. Vaikka Mariannen tarina aluksi hämmästyttää havaitsee juuri noin käyneen. Medikalisaatio on lisääntynyt valtavasti. Avioliitoista 70 % päätyy eroon. Naimisiinmenoikä ei kylläkään laske – päinvastoin.
Marianne Höök lopettelee artikkeliaan kirjoittamalla fakki-idiootin tilaisuudesta. Hän tarkoittaa tulevaisuuden fakki-idiotismia. Pitää sitä tulevaisuuden alana. Muutos tapahtuu asteittain. Kaikki muuttuu paitsi ihminen. Ihmiset ovat aina eläneet muutosta. Kertoi jo Cro-Magnon ihmisen istuneen luolansa suulla ja valitelleen murrosajan ongelmia. Tulevaisuusromaani pelästyttää meitä sillä, että ihminen menettää yksilöllisyyttään yliteknisessä yhteiskunnassa. Tosiasiassa meillä pitäisi olla kaikki mahdollisuudet kehittää mitä erikoislaatuisimpia harrastuksia ja mitä harvinaisempia erikoisaloja. Edellytykset tulla epäkäytännölliseksi, omituiseksi fakki-idiootiksi tuntuvat tavattoman edullisilta kaikille joilla on jonkinlaisia taipumuksia siihen suuntaan. Yksi rakentaa tunneleita ja toiset pohtivat kuolemattomuutta – perin juurin suurella fakki-idiotismilla.
Pieni analyysi Mariannen kirjoituksesta
Marianne Höök uskoo narkoottisten aineiden lisääntyvään käyttöön terveyden ja paremman stressinsietokyvyn lähteenä. Hän arvelee mitääntekemättömyyden, vapaa-ajan, olevan suuri stressin lähde. Tuohon aikaan, 60-luvulla kansainväliset tiedemiehet tekivät tulevaisuusennusteen, jossa arvelivat ei-narkoottisten huumeiden olevan vuonna 2000 laajassa käytössä persoonallisuusmuutosten kehittelyssä. Se taisi olla LSD-ajan huuman jälkikaikuja. Eniten käytetty lyhytaikaisten persoonallisuusmuutosten väline taisi olla silloin ja taitaa olla nytkin alkoholin käyttö. Sitähän suomalaiset käyttävät 10 litraa vuodessa 100 % alkoholina yli 15-vuotiasta kohti. Vuoden 1967 keskikulutus oli 3 litraa. Suomi on kärjessä, mutta häviää kuitenkin olutmaille Itävallalle ja Liettualle. Häviää kyllä Virollekin, mutta siellä suomalaiset taitavat juoda merkittävän osan oluesta.
Huumeiden käyttö on lisääntynyt suuressa määrin. THL:n mukaan kannabista on kokeillut vuonna 2018 neljännes suomalaisista 19-65 vuotiaista. 60-luvulla kokeilijoita oli alle 4 %. Rauhoittavia lääkkeitä, sekä uni-ja kipulääkkeitä ei lääkinnällisiin tarkoituksiin on kokeillut 7 % ja amfetamiinia 4 % saman ikäisistä. Tiedemiesten ennusteet ihmisälyn kasvattamisesta huumeilla ja lääkkeillä eivät ole kuitenkaan tiettävästi onnistuneet, puhumattakaan siitä, että biokemikaaleilla olisi onnistuttu stimuloimaan uusien orgaanien tai elinten kasvua. 15-16 vuotiasta koululaisista Euroopassa 49 % on käyttänyt alkoholia, 23 % tupakkaa ja 8 % kannabista. Alkoholin ja tupakan käyttö on ollut lievässä laskussa, kannabiksen käyttö nousussa. Suomi on viime vuosina amfetamiinin käytössä noussut 15-34 ikäisten otoksella Euroopan ykköseksi. Tuttava lääkäri sanoo keskustelun kannabiksen haitoista mahdottomaksi. Käyttäjät pitävät aineen hyötyjä ilmiselvinä. Persoonallisuusmuutos on tapahtunut.
Marianne kirjoittaa eliniän pidentymisestä. Osa tiedemiehistä arveli, että ikääntyminen voitaisiin pysäyttää nyt meidän aikoinamme. Ihmisen elinikää arveltiin voitavan lisätä 50 vuodella. Nyt syntyvien suomalaisten tyttöjen eliniän odote on 84 vuotta ja poikien 79 vuotta. Vuonna 1967 elinajanodote oli tytöillä 72 vuotta ja pojilla 63 vuotta. Eliniän odote onkin pidentynyt tytöillä 17 % ja pojilla 25 %. Se on paljon, mutta kuitenkin kaukana 50 vuodesta. Vanhenemiseen suhtaudutaan yhä enemmän meillä ja maailmassa kuin sairauteen. Rypyt poistetaan kirurgisesti tai botuliinitoksiinilla, tai vanhenemista ”hoidetaan” antioksidanteilla.
Marianne oli ennusteessaan oikeassa monissa asioissa. Teknologia ei kuitenkaan ollut aivan hallinnassa. Hän ei vielä tiennyt mitään internetistä tai kännyköistä – kirjoitti vain autopuhelimista. Ei ihmekään, autopuhelin oli silloin vasta tulossa. Vuonna 1968 Suomeen aloitettiin rakentaa autopuhelinsysteemiä. Minäkin oli ylpeä omasta ARP-autopuhelimestani vuodelta 1971. Sen tangentilla varustettu luuri näytti aivan tavalliselta puhelimen luurilta. Laatikot olivat auton takakontissa ja pitkä antenni heilui auton perässä. Se oli senhetkistä nykyaikaa. Matkapuhelimien kehitys pääsi vauhtiin vasta vuonna 1971 kun Ted Hoff ja Intel kehittivät ensimmäisen CPU-luokan mikroprosessorin. Motorola julkaisi ensimmäisen kännykän vuonna 1973. Se ei siis ollut Nokia, vaikka Nokia sitten nousikin mahtavaksi patenttien haltijaksi. Kaupallisesti ensimmäisiä kannettavia puhelimia olivat Motorola 8000 vuonna 1984 ja Nokia Cityman vuonna 1987. Vuonna 1991 luotiin http. ja seuraavan vuonna Illinoisin yliopiston tutkijat kehittivät Netscapen. Ja nyt sitten vihonviimeisenä loppuna kehitteillä on kvanttitietokone ja tekoälyn luoma singulariteetti. Ken elää se näkee.
