Otsikko antaa ehkä aiheen kuvitella, että kirjoitan taiteesta kaltereiden takana. Se olisi myös hyvä aihe, saada vangeille kiinnostavia harrastuksia pitkän aikansa henkiseksi sisällöksi, mutta siitä en nyt kirjoita. Tulee kuitenkin mieleeni kysyä miten paljon Suomen taiteilijaseurat harrastavat tällaista toimintaa. Ei siitä taiteilusta monikaan voi elinkeinoa saada, mutta siitä voisi saada itseluottamusta tulevaa elämää varten. Ja taiteilijat voisivat saada tyydytystä hyvistä teoista. Niin, tämä blogi ei koske tuota tärkeätä aihetta, tässä kerrotaan Salon taiteilijaseuran vuosinäyttelystä Kiskon kivimakasiinin seinien sisällä.
Kisko on vanhaa kulttuuriseutua. Haapaniemen kartanolinnan rauniot sijaitsevat linnuntietä 3 km päässä Toijan kivimakasiinista. Kivikartano rakennettiin 1400-luvulla. Sitä hallitsivat Tottin, Hornin ja Flemingien mahtisuvut. Kartanosta on jäljellä vain perustukset. Se raunioitui Isonvihan aikoina eli Suuren Pohjan sodan aikoina 1700-luvun alussa. Kiskon seurakunta itsenäistyi Pohjan seurakunnasta 1500-luvulla. Varsinaisesti kunta perustettiin vuonna 1867. Vuonna 2009 kunta liitettiin Salon kaupunkiin. Kiskon seurakunnan erikoisuutena oli sen kuuluminen kahteen lääniin. Kirkonkylä oli osa Uudenmaan lääniä, ja Toija taas kuului Turun lääniin. Seurakuntalaiset rakensivat sitten kaksi kivimakasiinia, yhden kirkonkylään ja toisen Toijaan.
Insinöörinä minua kiinnostavat Kiskon kaivokset. Alueen kaivostoiminnalla on vanhat perinteet, sillä jo 1600-luvulla louhittiin lyijymalmia. Orijärven kuparikaivos perustettiin vuonna 1757. Se oli Suomen ensimmäinen kuparikaivos. Toiminta loppui vuonna 1958. Kaivoksesta louhittiin sen toiminta-aikana 1,4 milj. tonnia malmia. Kaivosalue rakennuksineen on Museoviraston valtakunnallisesti merkittävien rakennusympäristöjen listalla. Turkoosin värinen vesi vanhassa kaivosmontussa on kiehtova ilmiö. Minun ajoreittini varrella Toijasta kohti Perniötä kurkistelee toisenkin kaivoksen torni. Se on Outokumpu Oy:n uudemman ajan Aijalan kaivos 9 km etäisyydellä Kivimakasiinista. Olen kierrellyt vanhojen aidattujen kaivosmonttujen ympärillä. Kesämökkimatkalla muistan aina katsoa metsän keskeltä kohoavia Aijalan kaivostorneja. Ne ja kaivokset kiihottavat mieltä. Liisaa nuo montut ja vedellä täyttyneet kaivoskäytävät tai jo tieto niiden olemassaolosta pelottavat. Aijalan kaivos toimi vuosina 1948–1961. Kaivos tuotti kuparia, sinkkiä, rikkiä ja pieniä määriä kultaa ja hopeaa. Kultaa sieltä saatiin koko toiminta-aikana 600 kiloa. Olisi siinä ollut ainekset jo aika moneen vihkisormukseen. Helmikuussa 2017 Aijalan vanhalla kaivosalueella tapahtui laaja maansortuma vanhojen kaivosvesien suihkutessa maan pintaan.
Aijalan kaivostornit ovat kukkulan päällä kuin keskiaikainen linna. Orijärven kaivoksen vesi hehkuu turkoosina.
Olemme nyt Kiskon Toijan kivimakasiinissa. Ruotsin kuningas oli nälkävuosien jälkeen esittänyt toivomuksen (vaatimuksen) makasiinien rakentamisesta ja viljan keräämisestä niihin hyvinä vuosina pahojen katovuosien varalle. Sanovat kiskolaisten vastustaneen tällaista hanketta. Olivat varmoja siitä, että pystyvät asiansa hoitamaan ja viljaa riittäisi pahemmankin varalle. Kuninkaalle olisi riittänyt yksi makasiini, mutta kuntalaiset tai oikeammin seurakuntalaiset riitautuivat siitä, rakennetaanko makasiini Turun hallintoalueelle vai Uudellemaalleko se viedään. Oikeammin kyllä kivikasarmien rakennusaikaan kuninkaalla ei ollut valtaa, olimmehan jo vuodesta 1809 eläneet Venäjän tsaarin kunnioitetussa alaisuudessa. Niinpä sitten panivat paremmaksi ja tekivät kaksi makasiinia. Kirkonkylän kivimakasiini valmistui vuonna 1851 ja tämä meidän taidenäyttelyn pitopaikkamme 7 vuotta myöhemmin.
Salon Taiteilijaseuran vuosinäyttely
”Taide, toive ja todellisuus - vapaus, veljeys ja tasa-arvo” on näyttelyn mahtipontinen ja selitystä kaipaava nimi. Näyttely on esillä Salon Kiskon Toijan kivimakasiinilla ajalla 15.6.2019 -18.8.2019. Näyttely on avoinna kaikkina päivinä maanantaita lukuun ottamatta klo 13-17. Sisäänpääsymaksua ei ole, mutta tarkkailijan huomautuksena totean näyttelyn olevan myyntinäyttelyn. Siellä voi suositeltavalla tavalla menettää pääsymaksuun verrattuna suuria rahasummia omaksi ilokseen
Salon taiteilijaseuran vuosinäyttelyn teema kumahtelee oudon ylpeänä. Jotenkin tuo Ranskan vallankumouksen teema on valittu näyttelyn pitopaikan innoittamana, vaikka vallankumous olikin jo vuonna 1789, 40 vuotta ennen makasiinien valmistumista. Näyttelyn kuraattori Heidi Grahn oli taitavasti ja kiitosta ansaitsevalla tavalla kehitellyt näyttelyn kieltämättä vaikeaselkoisesta nimestä kolmen kerroksen alateemat. Alakerran teemana oli luonto ja ihmisen ympäristö. Keskikerroksen teemana oli ihmisen suhde ihmiseen. Ylimmän kerroksen teemana oli satu ja tarina. Kivikasarmissa on helppo liikkua kerroksesta kerrokseen – teemat kietoutuivat toisiinsa. Matala-askelmaiset portaat on tehty raskaiden viljasäkkien kantajille. Nyt taidenäyttelyn nautiskelija pystyi kepeästi liikkumaan kerrosten välillä. Tässä kulkemisessa ei nyt kuitenkaan liikkumisen helppouden tasa-arvo toteudu täydellä painolla. Onneksi meitä konkkajalkoja on rajoitetusti.
Näyttelyn kuraattori kirjoittaa kauniisti: ”Olemme alituiseen matkalla johonkin, elämme pysyvässä muutoksessa. Kuin nuorallatanssijat tasapainoilemme arjen kohtaamisessa. Vapaus on vain hetki, joka katoaa ja vasta jälkeen päin voidaan nähdä mitä jäi jäljelle. Mutta aina on toivoa uudesta mahdollisuudesta, vapauden alusta. Tunteet ovat osa ihmisyyttä. Ne kuljettavat meitä rakkauden voimalla, kiintymyksen tai ärtymyksen kannattamana, joskus jopa vihan lietsomana. Tasapainon löytäminen vaatii herkkyyttä, toisen kunnioitusta. Vain siten voimme saavuttaa rauhan. Kaikilla ei ole samoja edellytyksiä toimia tässä maailmassa. Miten toteutuu tasa-arvo – ihmisarvo, joka on jokaisella sama syntyperästä, ihonväristä, vammaisuudesta ja terveydentilasta riippumatta?”
Eräitä teoksia
Minä en aio suorittaa taidenäyttelyn yleisarvostelua, en siihen kykenekään. Aion ainoastaan kuvata muutamaa teosta, jotka erityisesti jäivät mieleeni. Kokonaisuuden hahmotus jää kunkin katsojan omakohtaiseksi tehtäväksi. Suosittelen matkaamista Kiskoon. Katsellaan muutamaa huipputeosta.
Taiteenteossa saattaa syntyä käsittämätöntä luovuuden leikkiä. Mitä sanotte tästä teoksesta? Se on Rita Rauteva-Tuomaisenihmeellinen korento. Teoksen materiaalina ovat vanhat selluloidifilmit. Teos kimaltelee ja hehkuu. Sitä on katsottava yhä uudelleen ja uudelleen eri suunnista. Se muuttaa muotoaan ja hehkuu jälleen uudenlaisena. Ilmeinen julkisen tilan teos, ihme ettei sitä ole viety käsistä. Näin sen jo viime vuonna Salon veturitallien näyttelyssä ja ihastuin.
Toiseen kerrokseen kivutessa kohtaan Hannu Nikanderinteoksen. Se on ihana. Teoksen nimi on Valinnan paikka. Se on öljyvärityö vuodelta 1987.
Hilkka Laakkonen-Vesander, Tuulen tanssi, pastelli. Tässä valokuvassa on yhtäaikaisesti ympäristön todellisuus ja taiteilijan illuusio. Todellisuus syntyy kivikasarmin seinistä ja pylväistä sekä teoksia katselevista ihmisistä. Se heijastuu teoksen lasipinnasta. Toivottavasti taiteilija ei ärsyynny tästä monikerroksisuudesta. Taiteilijan käsiala on lumoava. Kuva on tehty valkoisella pastellilla mustalle paperille. Teos kuvaa naista nykyajan yhteiskunnassa. Seksuaalinen vapautuminen vaikuttaa kaikessa. Taiteilija kirjoittaa: ”Tätä teosta tehdessäni olen ajatellut naisen vapautumista. Tuulen tanssi tuntuuu iholla kuin toisen ihmisen kosketus. Ihon herkkyys tuntoelimenä kasvaa iän karttuessa. Nykyään keskustellaan avoimesti sekä nuorten että vanhusten seksuaalisuudesta, joka on hyvä asia.” Jos haluaisin jonkun teoksen nyt ostaa, niin ostaisin juuri tuon lumoavan teoksen. Paljonkohan se maksaa?
Toinen Hilkka Laakkonen-Vesanderin teos kertoo miehestä: Miehen suru, pastelli. Tuokin valokuva täynnä heijastuksia meistä katsojista - teos osana meitä. Teos muistuttaa miehen tuskasta. Mies ei osaa purkaa tuskaansa, sillä hän ei osaa itkeä. Taiteilija kirjoittaa: ”Suomalaisella miehellä ei ole ”sydänystävää”. Pitänee paikkansa ainakin suurten ikäluokkien ja sitä vanhempien joukossa, kuten myös: mies ei saa itkeä! Mitä mies sitten tekee, kun meinaa liikutus iskeä? Kääntää päänsä pois, ettei kukaan vain huomaa. Valvoo ja itkee öisin, kun vaimo nukkuu? Eikä se viinan tuoma lohtukaan ole vieras asia. Uskon ja toivon, että nuorempien sukupolvien miehet saavat tuoda tunteitaan esille kuten naisetkin.”
Arja Pykäri: Tuulen kannattamat, öljy kankaalle, 2019. Taiteilija kirjoittaa: ”Pakko lähteä, pääsenkö pakoon, itseäni ja elämän historiaa! Ollaanko kaikki samassa junassa, tasa-arvoisia, toinen voi lähteä, toinen ei? Onko kaikki jo tässä itsessäni. Pitää vain nähdä!!!
Arja Pykäri: Havahtua, öljy kankaalle, 2019. Taiteilija kirjoittaa: ”On niin vaikea valita, tuntee itsensä päättömäksi, missä vapaus? Luottamus, mikä kuuluu veljeyteen, mitä se on, kun on pakko heittäytyä tuntemattoman varaan?
Arja Pykäri siteeraa näyttelytekstissään Vexi Salmen laulua:
Maailma on kaunis ja hyvä elää sille (Vesa Matti Loiri)
Seppo Lagom: Fantasia, öljy kankaalle, 2018. Taiteilija kertoo: ”Käsittelen maalauksissani luotoa ja sen monimuotoisuutta. Aihemaailmani nousee varsinaissuomalaisesta maisemasta. Näissä maisemissa on samanmoinen henki kuin Toscanan näkymissä. Teoksissani valo ja väri ovat tärkeät.” Portaissa astelee nuori nainen, pianisti Kaisa Kaartinen, hän joka esitti avajaisissa Sibeliuksen musiikkia vaikuttavalla tavalla. Portaissa ei voi olla kuulematta hikisten viljankantajien puhinaa, heidän, jotka 70 kilon säkki selässään kiipesivät portaita makasiinin ylisille.
Liisa Ilveskorpi: Tuomiopäivä Firenze-Aleppo, akvatinta, etsaus, 2018. Taiteilija kertoo: ”Kaupunkien kokeminen ei ole jättänyt minua rauhaan. Olen halunnut kuvat kaupunkien kehittymistä elämyksien, kulttuurien ja hyvän sosiaalisen elämän paikkoina. En ole voinut sulkea silmiäni toisenlaiselta tulevaisuudelta. Vanhat ikiaikaiset kaupunkikulttuurit häviävät, peruuttamattomasti. Ihmiset pakenevat, kaupunki ei tarjoa enää suojaa, kulttuuria, tulevaisuutta.” Liisa on iloinen. Hän ei pelkää, mutta pelkää sittenkin – tulevien polvien puolesta. Damaskoksen ja Aleppon rauniot järkyttävät. Ja vielä sekin, ettei meidän puhtaasti omaehtoisen kristillisen kaaoksemme ajasta ole kuin 80 vuotta. Pelkää ihmisen raadollisuutta, uskon avulla ja ilman.
Näyttelyssä on 60 työtä. Taiteilijoiden galleria on monipuolinen ja vaikuttava. Tässä ovat kaikki nimet: Erja Alander, Gloria Badarau-Heikkilä, Larisa Evstifeeva-Auraniemi, Liisa Ilveskorpi, Anna-Maija Junnila, Petra Kallio, Keanne van de Kreeke, Hilkka Laakkonen-Vesander, Seppo Lagom, Hanna Lamnaouer, Lotta Leka, Laura Naukkarinen, Hannu Nikander, Liisa Pietola, Arja Pykäri, Rita Rauteva-Tuomainen, Aila Salmivaara, Helena Suni, Tea Tikka, Andrea Vannucchi ja Hanna Virtomaa. Voin ehdottomasti suositella Kiskon visiittiä. Samalla voi käydä kurkistamassa vaikkapa Orijärven kaivosta. Sen turkoosista vedestä voi saada ihania heijastuksia.
En malttanut olla laittamatta tähän loppuun vielä selfietä, jonka otimme ystäväni Ykä Piirron kanssa Andrea Vannuchcin ja Tea Tikan teossarjan edessä. He olivat toteuttaneet yhteisötaiteellisen kiertävän valokuvastudion Salon kaupungin vanhuspalvelun kymmenessä hoivayksiköissä. Kiertävän studion taustoina käytettiin vanhan ajan tyyliin maisemamaalauksia. Kansalaisopiston valokuvaopiskelijat osallistuivat työhön. Hienoa yhteisöllisyyttä – mainio idea ja teos.
Toivotan teille hyvää matkaa Kiskon kivimakasiiniin.
