Keskustelu on käynyt kuumana kaupunkiuudistuksen ja erityisesti tiivistämisen ja täydennysrakentamisen suhteen. Nimby-ilmiö kerää voimia vastustaakseen suunnittelijoiden ja päättäjien aikeita. Asukasyhdistykset ihmettelevät osallistumisensa vaikutuksia vuorovaikutustyössä. Monet ovat sitä mieltä, että kysymyksessä on yksisuuntainen katu. Vain liikenne, joka myötäilee suunnittelijoita, on sallittu – näin ajatellaan.
Tiivistämien ja täydennysrakentaminen ovat hyviä asioita silloin kun ne tapahtuvat ympäristönsä ehdoilla harmoniaa varjellen. Joskus vuosia sitten keksin tällaiset iskulauseet:
Harmonia syntyy rakentamalla yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta.
Monotonia syntyy rakentamalla yhdenmukaisin periaattein samanlaisuutta.
Kaaos syntyy rakentamalla moninaisin periaattein erilaisuutta.
Kukaan ei halua monotoniaa. Jos harmonia syntyy rakentamalla yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta ja kaaos syntyy rakentamalla moninaisin periaattein erilaisuutta, niin mitä tämä tarkoittaa? Olisi siis sallittua ja toivottavaa rakentaa yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta, mutta ei missään tapauksessa moninaisin periaattein erilaisuutta. Menevätkö sanat solmuun? No, eivät mene, päivänselväähän tuo on.
Nyt puhutaan pientalopotentiaalista
Nämä olivat vain alkusanoja tälle blogille. Blogin ideana on herätellä keskustelua laajojen pientaloalueiden käytön tehostamisesta. Viime aikoina olemme keskittyneet korostamaan täydennysrakentamista kerrostaloalueilla. Jotenkin keskustelussa ovat unohtuneet nämä valtaisat pientaloalueet. Olli Lehtovuoren luona käynti antoi virikkeen. Puhutaan siis rakentamisesta yhdenmukaisin periaattein moninaisuutta.
Vierailin jälleen Ooken, alias Olli Lehtovuoren luona. Hän on rakentanut Pakilan omakotitonttinsa tiiviisti 0,25 salliman tehokkuusluvun puitteissa. Tontilla on vuoden 1970 Domino-talo sekä kaksi sivuasuntoa. Joskus toinen niistä toimi hänen toimistonaan. Nyt Helsingin uuteen yleiskaavaan on merkitty uusi tehokkuusluku. Pakilan kaltaisilla omakotialueilla rakentamista voitaisiin sallia tonttitehokkuudella e=0,4, nykyisen e=0,25 sijaan. Asemakaavat ovat vielä tekemättä, niiden uudistaminen vaatii aikansa ja herättää murinaa, joskin myös asukkaille mahdollisuuksia. Tämä on pannut Ollin suunnittelijaratsun höyryämään. Mitä se tarkoittaisi alueen luonteelle? Olisiko se mahdollista? Miten paljon vastaavia alueita löytyisi Helsingistä?
Ooke katselee yleiskaavakarttaa
Hän on rinkuloinut siihen muutamia alueita. Alueita on mm. Hakuninmaalla, Pakilassa, Paloheinässä, Tapanilassa ja Puistolassa. Kuinkahan paljon tällaisia alueita oikeastaan on? Minulla ei ole yleiskaavan pinta-ala aineistoa. Niinpä nyt karkeasti mittasin kartasta neliökilometrit. Niitä tuntuisi olevan noin 20 km2. Tonttimaata tästä voisi arvioida olevan 80 % eli noin 16 km2. Päädyin suunnilleen samaan lukemaan, kun laskin tehokkuudella 0,2 erillistalojen kerrosalan mukaan 46 neliöllä per asukas. Näillä alueilla saattaisi asua nykyään 68000 ihmistä. Se on 3400 asukasta neliökilometrillä ja 10 % Helsingin asukasluvusta. Helsingin asuntomaan pinta-alasta erillisten omakotitalojen alueet ottavat noin 36 %. Melko moinen potentiaali siis. Jos näillä alueilla teoreettisesti katsoen pääsisi nostamaan tehokkuutta yleiskaavan ehdottamaan tasoon tarkoittaisi tämä asukasmäärän kaksinkertaistumista eli 65000 asukasta lisää. Tämä on tietysti teoriaa. Niin korkealle ei päästä. Mutta jos kuitenkin 35000 asukasta lisää. Sehän vastaisi puoltatoista Malmin kentän tulevaa asukasmäärää.
Ooken sormet ovat pelissä. Hän on rinkuloinut alueita, joilla tehokkuuslukuja yleiskaavan mukaan nostettaisiin. Yhteensä tällaisia alueita on Helsingissä noin 20 neliökilometriä. Vantaalla samanlaisia alueita on noin 40 km2 ja Espoossa 30 km2. Nostettaisiinko sielläkin tehokkuutta? Helsingissä on nyt erillisissä pientaloissa asuvia 68000 henkeä. Jos näillä alueilla tehokkuus nousisi 0,2>0,3 asukasluku nousisi 35000 henkeä. (Puolitoista Malmin lentokenttää!) Espoossa jos tehokkuusluku nousisi 0,17>0,25 asukasluku nousisi 43000 henkeä ja Vantaalla jos tehokkuusluku nousisi 0,13>0,2 asukasluku nousisi 36000 henkeä. (Nämä tehokkuusluvut olivat minun hatusta vetoani). Yhteensä asukasluku nousisi 110000 henkeä. Kaikkiaan pääkaupunkiseudun pientaloalueilla asuu nyt 230000 henkeä ja tulevaisuudessa näillä tehokkuuksilla 340000 henkeä. Ei mikään pikkujuttu.
Seuraa pakollinen tilastokatsaus
Pääkaupunkiseudun asuntokannan määrä vuonna 2017 oli 52 milj. k-m2. Siitä erillisissä pientaloissa 24 % eli 12,4 milj. k-m2. Helsingissä erillisissä pientaloissa oli 13 % asuntokannasta, Espoossa 39 % ja Vantaalla 35 %. Erillisiä pientaloja oli yhteensä 71000 kappaletta. Ajalla 2010-2017 niiden määrä kasvoi 1100 kappaletta vuodessa. Kokonaiskerrosala pääkaupunkiseudulla 2010-2017 kasvoi 0,83 milj. k-m2 vuodessa, josta 41 % Helsingissä, 33 % Espoossa ja 26 % Vantaalla. Erillispientalojen määrän kasvusta samalla ajalla 25 % tapahtui Helsingissä, 45 % Espoossa ja 30 % Vantaalla.
Elämisen potentiaali
Kun ja jos nyt puhutaan näinkin suuresta potentiaalista kannattaa hieman katsoa mitä Ooke ehdottelee. Hän ei nyt kuitenkaan tässä yhteydessä ehdottele kokonaisuudistusta, vaikka hän sitä ajatteleekin. Hän kyllä tutkii oman tonttinsa tehokkuuden nostamista yleiskaavan viitoittamaan suuntaan. Nyt hän kuitenkin haluaisi pilot-kohteen Paloheinään. Paloheinässä Sysiniityntien varressa on tyhjä tontti. Ooke haluaisi tontin rakennettavaksi 0,4 tehokkuudella. Mutta se ei ole varsinainen pointti. Pointti on pienasuntojen sijoittaminen tontille. Hän miettii omakotialueen väestörakennetta. Väestö vanhenee ja monet jäävät yksin hoitamaan rakasta taloaan ja tonttiaan. Se käy ennen pitkää mahdottomaksi. Seuraa pakkomuutto jonnekin – uuteen vieraaseen ympäristöön. Olisiko tähän ongelmaan ratkaisua. Sitähän Ooke juuri etsii: miten tehokkuuden noustessa alueen omaleimaisuus voitaisiin säilyttää ja samalla tarjota ihmisille mahdollisuus säilyttää ympäristönsä ja ystävänsä.
Olli Lehtovuori on piirtänyt maestron kädellään ehdotuksen Sysimetsäntien tontin käytöstä. Hän on sijoittanut 4,4 hehtaarin tonttialalle seitsemänkymmentä asuntoa. Asunnot ovat pääosin pieniä yksiöitä, mutta joukossa on myös kaksioita. Itsenäisiä sivuasunnolla varustettuja 120 k-m2 taloja on 10. Kaksi-kolmekerroksinen pienkerrostalo sisäpihalla pitää sisällään 26 asuntoa keskikooltaan 54 k-m2. Selkätalo, jossa asunnot ovat selikkäin koostuu 12 asunnosta keskikooltaan 45 k-m2. Näitä taloja on kolme. Autot on selkätaloissa ja pienkerrostalossa sijoitettu katualueelle. Alueen tonttitehokkuudeksi muodostuu et=0,47. Lipsahtaa siis hieman yli yleiskaavan suosituksen. Tämä on jännittävä konsepti, se ansaitsisi pilotoinnin. Konsepti pyrkii yhteisöllisyyteen. Sillä tarjottaisiin vanheneville pakilalaisille hieno mahdollisuus jatkaa oloaan tutussa, vihreässä ympäristössä. Ympäristö tarjoaisi virikkeitä ja taatusti liikuntaa.
Otetaan pieni laskuesimerkki
En tee mitään tilastollisesti pätevää laskuesimerkkiä. Laskeskelen vain hieman oman pakilaympäristöni viitoittamana hintoja ja mahdollisuuksia. Länsi-Pakilan tontit olivat aikanaan 5000 m2 suuruisia tai sitten jaettu kahteen 2500 m2 tonteiksi. Sellainen oli isoisäni tontti, jonka hän osti vuonna 1932. Sittemmin perunanviljelyn ja muun puutarhatoiminnan vähennyttyä tontteja on jaettu periaatteessa kolmeen tai neljään osaan. On 600 m2 kirvesvarsitontteja ja isompia päätalotontteja. Pakilassa on jäljellä erittäin vähän vanhoja ”villoja”, ajalta ennen sotia. Ehkä Sonckin piirtämä entinen ”Kettusen talo” Papinmäentiellä on niistä komeimpia. Minun kaksi taloani ovat vuodelta 1931 ja 1934. Niillä on kaupungin asettama suojelupäätös. Vanhoille taloille ei paljon arvoa löydy. Mitä jos laskisi kiinteistövälittäjän äskeisen arvion mukaan vanhan täysin kunnostetun 120 m2:n talon arvoksi 150000:- Kaikki arvo on tontissa. Tonttimaasta saa 1200:- rakennusoikeuden neliötä kohti. Jos nyt mummolla on vanha rintamamiestalo 1000 neliön tontilla, rahaa ei saa penniäkään talosta, mutta tontista tulee nykytehokkuudella 250000:- No, kunnollisen yksiön saisi. Jos nyt uusi tehokkuus olisi 0,4, mummo saisikin päälle 400000:- Sillähän jo pääsisi asuntokauppoihin. Pientaloalueiden tehokkuuden nostolla tasolle e=0,4 on myönteisiä arvoja. Se saattaa olla ratkaiseva elementti ja muutosvoima. Näen jo silmissäni uudistuneen Pakilan.
Hieman tässä jouduimme Ooken kanssa irvailemaan tämän päivän Hesarissa ollutta juttua, jossa kerrottiin nimenomaan muodissa olevan tiiviin rakentamisen johtavan liikuntaan. Meillä on se käsitys, että liikuntaa syntyy enemmänkin juuri oman kukkamaan ja porkkanapenkin parissa puhumattakaan kavereista jotka yhdessä lähtevät puistolenkille.
Haaste on edessä
Irvailut sikseen. Projekti olisi hyvä aloitus. Mutta asia on paljon suurempi. Juuri tämä suurempi asia kiinnostaa. Helsingin, Espoon ja Vantaan pientaloalueet ovat mahtava kehittämiskohde. Ne eivät ole gryndereiden haavekohteita. Ne ovat kuitenkin jotain mitä asukkaatkaan eivät edes halutessaan pysty hoitamaan. Miten rakennat tontillesi sivuasunnon? Se ei ole yksinkertaista kokeneelle suunnittelijallekaan puhumattakaan eläköityneestä tontinomistajasta - joka on pulassa. Haaste on muuten valtakunnallinen. Se ei ole yksin helsinkiläisten tai uusmaalaisten haaste. Valtakunnassa on 1,2 milj. erillisiä pientaloa. Niiden kerrosala on 164 milj. k-m2. Haaste muistuttaa jotenkin sota-ajan jälleenrakentamista rintamamiestaloineen. Erona on, että silloin tehtiin uutta, nyt pitäisi täydentää vanhaa. Mitä arkkitehtikunta ja insinöörikunta, puhumattakaan rakennusmestarikunnasta, sosiologeista ja rahoittajista voisi tehdä tämän ongelman eteen? Entäs rakennustarkastus juristeineen kaikkineen? Kaavoittajilla on suuret aloittajan haasteet. Niihin olisi nyt tartuttava lujasti. Miksei ensin nyt esimerkkiä näyttäen täällä pääkaupunkiseudulla.
Olisi kiva, jos joku vastaisi tähän haasteeseen! Mutta tuskin – haaste on liian vaativa!
