Millaisia ihmisiä nuo kaikki ovat, nuo pahat, sekasortoiset ja arvaamattomat, vallankäyttäjät, öljymiljoonien saastuttamat, riidanhaluiset, jihadismiin ja kalifaatteihin höyrähtäneet, kolonialismin ja ristiretkien repimät, maahanmuuton synnyttäjät, naisten alistajat, nuo paljon puhutut irakilaiset, jordanialaiset, kuwaitit, syyrialaiset, libyalaiset, lankalaiset ja saudit. Kuvitteletko minun nyt ryhtyvän tekemään antropologista tutkimusta noista kansoista. Ei, siihen en nyt alkuunkaan aio ryhtyä. Enkä siihen mitenkään pystyisikään. En myöskään nyt tällä kertaa aio ryhtyä muistelemaan omia kokemuksiani noiden maiden elinolosuhteista, ympäristöstä, organisaatioista ja työskentelytavoista. Ehkä haluan muistella erityisesti eräitä persoonallisuuksia. Tunnen nuo persoonallisuudet ihmisinä. Nyt vain etsin heiltä yhden luonteenomaisen lausahduksen.
Mr. Murole, now I will lock the cupboard and nobody will touch the reports!
Libyan työmme alkoivat vuonna 1976. Töitä emme suinkaan saaneet alkuun omatoimisesti tai maamme lähetystön tai kaupallisten sihteerien kautta. Työt alkoivat irakilaisen professorin kautta. Hän oli naimisissa suomalaisen Marjan kanssa. Siis nainen jälleen taustalla. Tripolista saapui professori Alilta ihmeellinen telex-sanoma: Haluatteko tehdä Tripolin Transportation Master Planin? No, sitähän me tietysti halusimme, suorastaan janosimme. Sopimuksen allekirjoitti kaupunginjohtaja Muhammed Maatuk. Allekirjoitus tapahtui televisiokameroiden loisteessa kaupungintalolla. Käännöstä sopimuksesta ei ollut. Kaikki oli arabiankielistä. Käännöstä ei ehditty tekemään - televisiokamerat odottavat! Oli pantava pää suden suuhun ja allekirjoitettava paperi sokkona. Voisiko sanoa että luottamus oli hieman hataralla pohjalla, mutta se oli. Tilaisuuden jälkeen ryntäsin toimistollemme Tripolissa. ”Hei äkkiä kääntäjä tänne, mitään muuta ei tarvitse kääntää kuin katsoa ovatko summat oikeat!” Summat olivat oikeat, mutta projektin päätöshetkeä ajatellen turhan pienet.
Ensimmäinen tapaamani kaupungin virkamies oli Munir Shermete. Harri Leppänen kirjoittaa tapaamisesta kirjassaan Gaddafin kunnailla, Into Oy, 2011. "Munir on pieni mies. Hänen päälakensa keikkuu olkapäitteni tasolla, vaikka hän korottaa olemustaan leveisiin housunpuntteihin kätkeytyvillä viiden sentin kengänkoroilla. Käkkäräisen tukan reunustamien kapeiden kasvojen silmiinpistävin piirre on hiukan kyömy nenä. Komeat etuhampaat ovat kellastuneet, ilmeisesti kingsize-savukkeista, joiden rasiaa hän hapuilee saapuessamme. Munir kutsuu paikalle Muhammedin, joka on kookkaampi ja vaikuttaa jurommalta. Pena vetää jälleen esille nipun Firman esitteitä ja aloittaa tarinansa kolmannen kerran samana aamuna. Esitys on perusteellinen ja tiivis, aamiaispöydän englantilaisille annettua kevytversiota ja Ahmedille tehtyä selostusta monipuolisempi. Penan vetäessä henkeä Munir nousee ja viittaa meitä seuraamaan. Hän ohjaa meidät laajaan halliin, joka on täynnä työpöytiä. Työntekijöitä on vain kaksi: intialainen kaupunkisuunnittelija ja puolalainen insinööri. Munir häipyy sanottuaan, että asiantuntijat antavat meille tarvitsemiamme tietoja. Miehet ovat ilahtuneita saadessaan vaihtelua arkityöhönsä. Kollegojen kesken ei tule puutetta puheenaiheista.”
Tämä oli alku kolmen vuoden työlle. Kuten sanon en aio kuvata työtä sinänsä. Sitä olen kuvannut kirjassani ja blogeissani. Mutta tunnelman muistelu on tärkeätä. Olihan silloin kysymys kuin mistä tahansa avoimien ovien tehtävästä. Innovaatiosta ja vapaudesta, innostuksesta ja tulevaisuuden uskosta, kommunikaatiosta ja globalisaatiosta. Uskoimmehan me ihmisiin, rakastimme ihmisiä ja ihmiset olivat meidän kanssamme. Ennakkoluulottomasti. Luotimme toisiimme. Suunnittelu on mahdollista vain luottamuksen ilmapiirissä. Siihen sisältyy niin paljon fiktiota ja niin vähän faktaa. Kyllä, raportit ovat täynnä ns. faktaa. Raportit ovat hyllytavaraa. Tripolin kulttuurissa olimme varmoja siitä, mikä meidän kulttuurissamme on hieman epävarmaa, mutta jokseenkin varmaa: kukaan ei lue raportteja! Siis kaikki mikä meillä on antaa, on luottamus tästä tekemisestä tai siitä tekemisestä. Kaikki onnistui tai lähes onnistui. Toteutettiinko työstämme jotain? Jotain kyllä, mutta ei ehkä kaikkien toiveidemme mukaan.
Mutta loppu oli tällainen: Insinööri Munir Shermete otti vastaan kolme loppuraporttia. Hän otti esiin vihreän paperin, jolle hän tapansa mukaan kirjoitti myönteiset lausuntonsa. Kirjoitettuaan hyväksyntänsä hän ilmoitti korkealla äänellä ja vakaasti: ”Nyt minä otan nämä kolme kertaa viisikymmentä raporttia ja minä lukitsen ne tuohon kaappiin ja pidän avaimen visusti itselläni, ettei niitä kukaan minulta ota!”
PS. Juuri soitin jutussa mainitulle puolalaiselle ystävälleni Andylle. Hän pilasi juttuni, sanomalla, että Munir pisti lukkojen taakse vain kotihaastattelujen tulokset, eikä kaikkia raportteja. Tuota en purematta niele.
Mr. Murole, you don’t understand, everything is an equilibrium!
Kaksisataakolmekymmentä matkaa Tripoliin. Luokkatoverit uskoivat minulla olleen Libyan kansalaisuuden. Puoli elämää Libyassa. Miksi juuri siinä maassa? Sanoin kerran libyalaiselle arkkitehtiystävälleni: "Miksi täällä Tripolissa ei voida edes siivota katuja, miksi roskaa ja roinaa ja jätettä on joka puolella julkisessa tilassa? Se ei olisi vaikeata hoitaa, sen osaisi tyhmempikin - jos vain joku komentaisi!" Tähän vastasi ystäväni Adel, nuori arkkitehti. "Hei Pena, tässä maassa on terveydenhoito retuperällä, ei ole libyalaisia sairaanhoitajia, eikä edes libyalaisia lääkäreitä riittävässä määrin, sairaalarakennukset kaipaavat remonttia. Systeemi ei toimi. Armeija on täysin retuperällä. Aseistus on vanhentunutta, lentäjät ovat vailla koulutusta, sotilaskuria ei ole, upseerit ovat kelvottomia tositoimiin. Senhän näytti jo Nigerin pikkusota. Koululaitos ei vastaa nykyaikaisia vaatimuksia. Opettajista on pulaa, kielten opetus on laiminlyöty. Yliopistoissa pääosa opettajista on pakolaisia muista arabimaista, heidän oli pakko mielistellä oppilaitaan. Kansallinen oppimisen kulttuuri puuttuu. Oppilaat tekevät ”kulttuurivallankumousta”. Tässä tuli esimerkkejä. Etkö ymmärrä, että oikeassa yhteiskunnassa asiat ovat tasapainossa, balanssissa, equilibriumissa. Yhtä asiaa ei voi nostaa ylitse muiden. Katujen siivous ei voi olla yksin prioriteetti. Kaikki nousee yhtenä rintamana tai sitten kaikki makaa - ymmärrätkö ystäväni?" Ymmärsin.
Mr. Murole, could you be quiet and let your young colleague talk!
Ras Lanuf on uusi kaupunki Välimeren rannalla. Sen paikan haluaisin nähdä omin silmin taas - nyt heti. Mutta ei, siitäkin on muodostunut NO GO. Suunnitteluajalta herkimmin muistuu mieleen Olli Kivisen työpöydän kaksi piirustuslamppua, jotka valaisivat hänen harmaan tukkansa, Karhusaaren kaarevan päätyerkkerin takaa. Hän piirsi kuvaa Raslasta. Itse palasin arvattavasti aamuyön tunteina Kosmoksessa alkaneen illan jatkoilta. Miksi aina muistan ”Gorgom Popolin” kokouksen, jossa ”elämäni asiakas” Anwar Sassi kehotti minua vaikenemaan ja antamaan sananvuoron arvostamalleen nuorelle projektipäällikölle Kari Lautsolle. Loukkaannuinko, kun se vieläkin muistuu mieleen? Anwar Sassi oli elämäni paras asiakas kautta aikojen – kotimaa ja ulkomaat mukaan luettuna. Hän oli ensimmäinen libyalainen insinöörikoulutuksen saanut henkilö. Sittemmin amerikkalaisten öljy-yhtiöiden koulima. Ministerinä ennen Gaddafin vallankumousta. Olimme kutsuneet hänet Harrin luokse kylään. Suora kysymys: ”Miten voi olla projekti ilman komissioita? Suoraakin suorempi vastaus: ”En ole koskaan elämässäni pannut toisten rahaa taskuuni!”
Mr. Murole, you have no heart!
Teimme Libyassa mahtavia projekteja, niihin kuuluivat Sirten kongressikeskus ja Jufran hallintokeskus. Sopimuskumppanina oli National Consulting Bureau ja varsinaisena tilaajana Organisation for Administrative Centers. NCB:n johdossa oli Dr. Ali. Tohtorin kanssa suhteet olivat muodollisen kireät. En oikeastaan halua sanoa hänestä hyvää sanaa. Hänellä oli vaatimuksia omiin tarpeisiinsa. Kun vein itselleni Libyaan uuden maastoauton, hän nappasi sen minulta ja antoi tilalle rekisteröimättömän vanhan ajopelin. Pikkujuttu! Hän joka kyllä mielellään pani toisen rahaa taskuunsa, sanoi minulle rahasta kättä väännettäessä. ”Se raha minkä minä tarvitsen, menee jordanialaisen lastenkodin hyväksi. Jos en sitä saa se osoittaa, ettei herra Muroleella ole sydäntä!”
Mr. Murole, perkele, saatana!
Perkele, saatana, perkele, saatana! Mr. Murole himself! Our Finland-man! Please come in and sit down! How is my darling, forest engineer? Good! Fantastic! Welcome to Jufrah! Tea or coffee? May I introduce, my cousin! Commander of the Air Force. Yes, you don’t understand! The news agencies say that Air Force Commander made the revolutionary attempt in Beni Walid. But, how it is possible, that he is not in the prison? Instead, he is sitting and drinking tea with Mr. Murole. This country is fantastic! Everything can happen and nothing happens!
Hafad Zaidan on minun lempimieheni Libyassa. Hän on karisman tiivistymä. Hän oli kunkkuna Jufran keidaskaupungeissa. Huhujen mukaan nykyään hän toimii kiinteässä yhteydessä Benghazin sotapäällikön kanssa. Ministeriainesta varmaankin.
Mr. Murole, this is our architecture!
Jufran kaupungin asuntokorttelit ja hallintokeskus sijaitsee Hunin keidaskaupungissa 300 km Välimeren rannikolta. Suunnittelussa jouduimme kovaan taisteluun British Standardia vastaan. Standardi ei ollut suinkaan suotuisa tiiviin ja matalan tekemisessä. Hankkeista tuli kuitenkin pienoinen menestys. Hallintokeskus oli ehdokkaana ja lyhyellä listalla Aga Khan palkinnon suhteen. Jäimme kuitenkin kalkkiviivoille. Asuntoalueet saivat palkinnon Magreb-maiden arkkitehtikilpailussa. Parasta oli, kun paikalliset rakentajat ilmoittivat hallintokeskuksen edustavan paikallista arkkitehtuuria.
Mr. Murole, I don’t accept Magreb-style
Nuori arkkitehti Ali oli saanut opetuksensa Benghazin yliopistossa. Hänen koulussaan opettivat suomalaiset arkkitehdit. Olli Kivinen oli saanut sovittua Teknillisen korkeakoulun ja Benghazin yliopiston yhteistyöstä. Mainitaan nyt opetuksen johtavina niminä Jouko Koskinen ja Heikki Tegelman. Monia muitakin tuttuja oli Suomesta. Taisivat siinä minunkin sormeni olla pelissä. Pienet sadan tonnin mummonmarkan lahjukset tarvittiin vastapuolen pomon tukirahastoon. Arkkitehti Ali sai vastuulleen meidän Sirten ja Jufran hommamme. Hän oli Alvar Aallon ihailija, eikä hyväksynyt arkkitehtuurissa paikallisten suosimaa Magreb-tyyliä. Jussi Jauhiainen Sirtessä ja Jussi & Dynis Jufrassa hoitelivat tyylin oikeaan muottiin. Soittelen Alille usein. Hän uneksii menneestä ajasta ja yhteistyöstä. Nyt ovat ovet kiinni.
Mr. Murole, could I join you in your summer cottage?
Kuwaitin Jahran kaupunkikeskus oli ensimmäinen vapaan viennin kohteemme. Tutustuin maan pääinsinööriin ja hänen perheeseensä. Maa oli kehittymässä kohti jonkinlaista demokratiaa. Se halusi kehittyä Israelin jälkeen seuraavaksi demokraattiseksi maaksi alueella. Näin kuwaitilaiset ystäväni kuvittelivat. Naisetkin olivat vahvassa roolissa. Oheinen indeksi kertoo Kuwaitin olevan tällä hetkellä Lähi-idän maista toiseksi tasa-arvoisin Tunisian jälkeen. Maan naisilla on työhön osallistuminen jopa miehiä suurempi. Takaisin 80-luvulle ja tarinaan.
Kuwaitin pääinsinöörin kuvankaunis vaimo vieraili miehensä kanssa Suomessa. Miehelle Tampere oli tuttu paikka. Olivat vierailleet ystäväjoukolla Tampereella useana kesänä. Nyt pariskunnan vieraillessa Helsingissä heidän ensimmäinen kulttuurinen ongelmansa oli hotelliin sisäänkirjautuminen. Heillä kun oli passissa arabien tapaan eri sukunimet. Naiset siellä eivät käytä miehensä sukunimeä. Siihen aikaan Suomen hotelleissa ei susipareja hyväksytty. Asia selvisi, mutta sitten tapahtui kummia. Ihana Nadja soitti minulle ja ehdotti, että hän tulisi mielellään minun kanssani kesämökilleni remonttia tekemään – miehellä kun oli muita hommia. Se oli liikaa Kikka-vaimolleni. Tuollainen ehdotus kuivasi kyllä minunkin suuni. Pidin sen kiinni. Siinä sitä oltiin niiden alistettujen naisten kanssa. Sittemmin Saddamin hyökkäys Kuwaitiin sotki maan demokratiasuunnitelmat ja osittain myös odotetun naisten vapautumisen.
Sukupuolten tasa-arvoa kuvaava indeksi WEF Global Gender Gap Index kertoo jotain naisen asemasta. Indeksi mittaa taloudellista osallistumista, koulutusta, terveyttä ja poliittista asemaa. Valitsin tähän muutamia aiheeseen liittyviä esimerkkimaita. Indeksi 2018 kertoo sukupuolten tasa-arvossa kärkimaiksi Islannin, Norjan, Ruotsin ja Suomen. Nicaragua on heti Suomen jälkeen. Siinä ovat myös Rwanda, Filippiinit ja Namibia. Arabimaat ovat tässä suhteessa huonossa hapessa. Paremmuusjärjestyksessä eräät arabimaat menevät näin: Tunisia, Kuwait, Egypti, Jordania ja hännän huippuna Syyria. On tuo outo juttu. Naisten tasa-arvo ei ole juurikaan yleisesti kasvanut kuluneiden 12 vuoden aikana. Viime vuosina on menty alamäkeä Suomessakin. Vietnam ei nouse, vaikka maa vaurastuu. Sri Lanka menee rajusti alaspäin. Syyria pohjamudissa. Kuwait rikkauksineen häilyy alamaissa. Tulipa tähän hieman vakavaakin asiaa!
Tämän vakavan asian yhteydessä hieman hämmästyttää. Kaikissa tuossa tilastossa mainituissa maissa, Saudeja lukuun ottamatta, esiintyi minun alani työelämässä suhteellisen paljon naisia. Naisia on hallinnon ja suunnittelun johtavissa asemissa. No, esimerkiksi Bagdadissa ja Tripolissa kaupungin Chief Engineer oli aikoinaan nainen. Nuo monet virkanaiset jotka minä kohtasin, olivat voimakkaita tyyppejä. Tietäviä ja käytökseltään iloisen ystävällisiä. Vain harvoin jättivät uskonnollisista syistä vieraan miehen kättelemättä. Erityisesti muistan päteviä naisammattilaisia Jordanian, Tunisian, Syyrian ja Libyan suunnittelumaailmassa - tietysti unohtamatta Sri Lankaa, mutta sairaalamaailmassa naisten osuus onkin aina ollut dominoiva. Minun henkilökohtaiset kokemukseni ulkomaisten sairaaloiden osalta ovat vähäiset. Mutta, totta on, pääosin ollaan miesten maailmassa.
Kevennetään hieman. Vieraat vierailta mailta ovat hämmästelleet eniten suomalaista mökkielämää. Hebein maakunnan tiehallinnon kiinalaisjoukko oli ihmeissään, kun vein heidät mokilleni Tammelaan. Metsä, puhdas järvivesi ja hetken melonta inkkarikanootilla. Hurraa – wansui! He kirjoittivat vieraskirjaan Suomen olevan kuuluisa järvistään ja LT:n olevan kuuluisa Murolen kesämökistä järven rannalla. Libyalainen Hussein kysyi heti astuttuaan autosta sankan metsän peittämiin mökkimaisemiin - tuttuun tankerotyyliin: ”Mr. Murole, no danger animals here?” Hän kuitenkin nautti suunnattomasti takan tulella keitetystä teevedestä. Sanoi teen maistuvan avotulella keitettynä aivan muulta kuin kaasulla tehtynä. Jordanialainen Jamal taas väitti saunassa kaiken kuuman tulevan hänen päälleen: ”Mr. Murole, all heat is coming on me!” Kansalaisuudesta ja kulttuurista riippumatta mökin mustan saunan luomat muhevat ilot tuntuivat soveltuvan kaikkien pintaan.
Metsistä hiekalle
Valtavat mielikuvat menneestä pyörivät mielessä. Olisi tarve kertoa niistä ajoista ystäville ja kylän miehille. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet. Ketään ei juuri kiinnosta. Ehkä niitä kysyjiä tulee joskus, kun ei ole enää kertojia. Kiinnostuksemme on lähempänä, omilla kaduillamme. Katsomme epäluuloisina noita vieraita kasvoja. Jotkut puhuvat haittamaahanmuuttajista. Silloin ennen - kilvan pyrimme heidän maihinsa ja markkinoillensa – ja onnistuimmekin. Suomalaiset saivat erityistä tunnustusta asenteistaan. Tulimme metsistä ja marssimme hiekalle. Tapasimme kanssasieluja. Kulttuurit ovat kovaa tavaraa. Ne kestävät toisiaan uskomattoman hyvin. Niillä on vain yksi sitkeä ominaisuus. Ne eivät tahdo millään sulautua tai liueta toisiinsa. Eikä pidäkään. On pärjättävä omillaan ja luotava ylpeästi vuorovaikutus.
Jos sinua vielä jaksaa kiinnostaa: http://penttimurole.blogspot.com/2018/03/suunnittelijana-arabimaissa.html
