Palasin Helsinkiin yhden viikon Kreetan vierailun jälkeen. Matka oli hieno, sillä kevään ensimmäiset päivät olivat käsillä. Kerroin matkasta edellisessä blogissani. En siis kerro siitä sen enempää. Nyt on tarkoitus kirjoittaa jotain siitä ihanasta tunteesta, jonka koin ajeltuani autolla kierroksen omassa kotikaupungissani Helsingissä. Pieni ulkomaanmatka avaa silmiä näkemään kotikaupungin uudella tavalla. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, kevään vihreys oli puhjennut huumaavaan kauneuteen. Ihmeellinen kirkkaus lähes sokaisi silmät. Esiin tunkeutuneet hiirenkorvat saivat läpivalaisun auringon säteistä. Hopeanharmaita haavan urpuja kiilsi valossa kuin kirsikan kukkina. Suomi on ihmeellinen maa ja me saamme olla tämän maan kansa.
Ajoreitilläni heräsi monia ajatuksia. Kaikki ajatukset eivät olleet pelkästään myönteisiä – vaikka juuri nyt tämän uudelleennäkemisen hetkellä myönteisyys painoi raskaasti vaakakupissa. Ajatukset liittyivät ympäristön kehittämiseen. Katuihin ja niiden laatuun. Rakennusten suhteeseen meidän luonteenomaiseen matalaan maastoprofiiliimme. Valoon ja sen virtaukseen. Vihreyteen ja mereen kaupungissamme. Toisaalta ajatukset liittyivät meidän käyttäytymiseemme kaduilla, pyörän sarvissa tai auton ratissa. Huomasin yhtäkkiä meidän käyttäytymisemme hienoja puolia. Olen kirjoitellut liikenneraivosta. Nyt kun uudistunein silmin seurasin helsinkiläisten rauhallista liikennekulttuuria, hieman ylpistyin. Se oli suuri kontrasti viikon aikana kokemaani toisenlaiseen tapaan sijoittaa oma vauhdin jano, räjähtävä äänimaailma ja kuolemaa pelkäämätön narsismi osaksi kaikille yhteistä kaupunkielämää.
Saapuminen kotikaupunkiin herätti myös pelkoa. Olemmeko oikealla tiellä ryhtyessämme voimallisesti muuttamaan kaupunkiympäristöämme? Haluamme kaivaa lisää tunneleita ja pysäköintiluolia. Haluamme rakentaa uudenlaista Helsinkiä. Haluamme tiivistää ja kurottaa korkeammalle. Haluamme lisää asukkaita, emmekä pelkää segregaatiota. Uskomme kaikessa suunnittelun kaikkivoipaisuuteen. Uskomme kasvuun ja kulutukseen. Asetamme kilpailukyvyn kaiken perustaksi. Olemme valmiita kutistamaan viheralueita kaupungin kasvun kustannuksella. Haikailemme bulevardeja ja liikennevalojen siirtämistä kohti Kehä ykköstä. Rakennamme mahtavan raitiotieverkoston. Uskomme jopa maailman toiseksi pisimmän rautatietunnelin mahdollisuuteen Suomenlahden alitse. Ajattelemme toiveikkaasti suurista investoinneista ja niiden rahoitusmahdollisuuksista. Jotkut uskovat robottiautojen vilistävän kaduillamme jo muutaman vuoden päästä. Väestö ikääntyy ja raihnastuu, heidät haluamme pyöräilijöiksi ja jalankulkijoiksi.
Onko tässä kaikessa jotain väärää? Vastaan: tulevaisuuden suunnittelussa ei ole mitään väärää, tulevaisuutta on suunniteltava, on hienoa, että tulevaisuuden suunnittelua on saanut voimavaroja. Tulevaisuutta ei ole, me armoitetut olemme juuri sitä tekemässä. Nyt ovat kasvun ideologit vahvoilla. Päätöksenteko tuntuu tukevan kaikkea mikä tuottaa uutta infrastruktuuria, lisää kerrosalaa, enemmän kauppaa ja sen tarvitsemaa lisäväestöä. Harvaa kiinnostaa ilmastonmuutos tai sosiaalinen muutos. Kasvava Helsinki ja tiivistyvä Helsinki on valjastettu juuri näiden kahden asian ratkaisijaksi. Onko se valtakunnallisesti totta? Vai onko se äärettömän pieni marginaali? Tai olisiko asia toisin? Vastuu on vastausten antamista. Poliitikoille sälytetään vastuu. Vastaukset jäävät byrokratian kontolle. Vastuuaika ei ole vaalikausi. Se on sukupolvien ketju. Bisnes toimii kvartaalitaloudessa. Kansa tirkistelee median välityksellä tätä päivää. Vastauksia ei juuri kuulu. Miksi? Miten? Milloin? Keitä varten? Kenen toimesta? Tai onko niin, etten osaa lukea vastauksia? Näen edessäni yksisuuntaisen kadun. Vastasuuntainen liikenne on kielletty. Poikittaissuuntainen liikenne on epäsuotavaa.
Walpuri on ovella. Miksi nyt juuri walpurina ryhdyin näin epäileväiseksi ja ryhdyin kyselemään asioita joihin kukaan ei halua vastata? Walpuri on perinteisesti Euroopassa karjan laitumelle pääsyn juhlaa. Karja saa maistaa makeata kevään ruohoa. Riemu on rajatonta. Alkuperäisesti vappu eli walpuri on saanut nimensä Walburga-neidosta, joka 700-luvulla autteli kirkonveljiä saksalaisten käännytystyössä. Hänestä sitten leivottiin pyhimys. Germaanit juhlivat walpuria noitien ja taikuuden juhlana. Noidat lentävät yleensä tietojemme mukaan pääsiäisenä, mutta myös Walpurgisnacht-yönä noidat lehahtivat Blocksberg-vuorelle odottamaan itseänsä paholaista. Ruotsissa oli noitien paikkana Blåkulla ja onhan meilläkin Kyöpelinvuoremme. Blåkullassa noidat tanssivat paholaisten ja itse saatanan kanssa. Myös seksiä harrastettiin, mutta sanovat saatanan peniksen olleen aivan kylmän ja sperman olleen vettä ja kaiken lisäksi tempun tuloksena syntyi sammakoita.
Päätän tämän kotikaupungin jälleennäkemisen hetken iloisena ja erityisesti toivon ystävilleni, meidän kohtaloamme johtaville poliitikoille ja ansiokasta työtään tekeville byrokraateille, mukaan luettuna mittava konsulttikunta, ja kaiken kattava rakentajakunta arkkitehteineen ja insinööreineen, juristeja unohtamatta, toivon teille ruhtinaallisen iloista walpuria ja mahdollisimman vähän sammakoita.
Jos haluat tarkemmin perehtyä walpurin viettoon meillä ja muualla, niin klikkaa tuohon:
